Sinuttelussa katoaa kunnioitus toisen reviiriä kohtaan
Otsikko on lainaus Pirkko Saision kirjasta Kohtuuttomuus, jota parhaillaan luen. Suosittelen. Teksti on sanataiturin ilotulitusta…
Lainaus jatkuu näin: ...”Ranskalaisethan tän ymmärsi, kun pitkään teitittelivät aviopuolisoitaan. Teitittely pitää muistissa, että sängyssä häärää kaksi yksilöä, joilla on eri rakkaus, eri mielikuvitus, eri maailma”.
Vaikka ranskalaiset laulavat ..”Voulez-vous coucher avec moi ce soir...”, saattavat nykypäivän sänkykaverit sentään jo sinutella toisiaan.
Vaan miksi ihmeessä Suomessa sinutellaan ihan kaikenlaisessa kanssakäymisessä? Johtuuko se siitä ikiaikaisesta mielikuvasta, että teitittely on höpsöä, vanhanaikaista kohteliaisuutta, ylevää suomenruotsalaisen puhetta, joka perustuu porvarilliseen ajatusmaailmaan ja eriarvoisiin etikettisääntöihin?
Suomessa siirryttiin sinutteluun 1970-luvulla Ruotsin mallin mukaisesti, sillä sehän vasta todisti sen, että nyt ollaan kokonaisvaltaisesti demokratisoitunut yhteiskunta.
Onko sinuttelu sitten tehnyt meistä oikeasti tasa-arvoisempia? Entä mitä menetimme teitittelyn myötä?
Minulla ei ole mitään demokratisoitumista vastaan, mutta miten ihmeessä tuttavallinen tungettelevuus ja demokratia liittyvät yhteen?
En pidä teitittelyä kömpelönä puhuttelumuotona, joka aiheuttaa epätasa-arvoa, vaan merkkinä siitä, että puhun henkilön kanssa, jota ei tarvitse päästä liian lähelle, ja jota en tunne tarpeeksi hyvin.
Sinuttelun avulla taas lähireviirille pääsee sellaisiakin, joiden soisi pitävän etäisyyttä. Tuntematon sinuttelija on liian tuttavallinen, joka luulee olevansa ystävällinen, mutta joka on oikeastaan vain tungetteleva.
Monissa maissa sinuttelu edellyttää ystävyyttä, erittäin hyvää tuttavuutta tai työpaikan yhteistä päätöstä ennen kuin voidaan sinutella. Näin ainakin Ranskassa. Tosin myös Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Hollannissa, Sveitsissä, Itävallassa, Venäjällä... Maailmalla ei tule kuulonkaan sinutella tuntemattomia, vaikka henkilöt olisivat samanikäisiäkin.
Ajatella, että nykypäivän sveitsiläisessä työyhteisössä kollegat eivät välttämättä tiedä toistensa etunimiä edes 20 yhteisen vuoden jälkeen. Heidän puheessaan on vivahteita ja sävyjä, eikä se tarkoita, etteivätkö he teitittelyn lomassa voisi puhua rennosti, mutkattomasti, heittää härskejä vitsejä, kiroilla ja puhua suoraankin, jos tarve vaatii.
Suomessa ajatellaan, että vanhuus, arvokkuus ja teitittely kuuluvat yhteen. Presidenttiä, piispaa ja joitakin ministereitä teititellään, mutta muuten sinuttelu on maan tapa.
Toisaalta eräät suuret palveluyritykset juurruttavat nuoriin asiakaspalvelijoihinsa uudelleen teitittelyä, joka vasta hassua onkin... ”Hyvää päivää, kuinka voin auttaa Teitä? Kun Teillä on se korttisopimus, niin sä voit käyttää sitä korttia siellä ja siellä... Entä tuleeks sulle jotakin muuta?”
6 kommenttia
Ti 14.07.2009 @ 12:47
Tässähän on asia, joka pulpahtelee tuon tuostakin esiin. Ei tule minustakaan tarjoilijan tai puhelinmyyjän paras kaveri sillä, että hän tunkee minun henkilökohtaiselle alueelleni puhumalla minulle, tuiki tuntemattomalle, kuin olisimme parhaita ystävyksiä lastentarhan hiekkalaatikolta. Monesti tosiaan teitittelymuodon käyttö on myös niin ala-arvoisen virheellistä suomen kielen käyttöä (sosiaalisten suhteiden väärinkäytön ohella), että korvia särkee.
Kohteliaaksi tarkoitettu ja ehkä avoimuutta, me-henkeä tai yhteisyyttä ilmentävä toverillinen sinuttelu ei vain TOIMI varsin monessa tilanteessa. Jos sinutteluun siirtymisellä on aikoinaan tavoiteltu kepeätä kansankodin mutkattomuutta ja tasapuolisuutta, on jäänyt huomaamatta, että suomalainen ja ruotsalainen mentaliteetti eivät toden totta ole yhteneväiset. Päällekäyvään sinutteluun yhdistetty ylimielinen palvelun pohjaväre ja alentuva tai niskojanakkeleva "palvelutyyli", joka antaa ymmärtää, että "et tosiaankaan ole yhtään mua parempi, vaikka nyt siinä oletkin tiskin asiakaspuolella tällä kertaa" saa asiakasparan toivomaan itsensä johonkin ihan muualle. Toisinaan tunnen myötähäpeää sinuttelijan erityisen huonon tilannetajun vuoksi. Yltiösinuttelijat kun monesti ovat vielä niitä, joiden käytöksestä on vaikea löytää muitakaan toisen ihmisen huomioon ottamisen merkkejä. Muodikasta, modernia, globaalisti pätevää ja nykyaikaista käytöstä? - Mitä sitä nyt pokkuroimaan muiden ihmisten edessä, samanlaisia ihmisiähän tässä ollaan?
Toisaalta tietysti on niin, että jos teititellään, on sekin opeteltava tekemään oikein kielen kannalta, ja myös johdonmukaisesti - eli teitittelykoodi käytössä koko keskustelun ajan.
Kannatan keskieurooppalaista toisen henkilökohtaisen alueen kunnioitusta! Mitä pahaa siinä on - riistääkö se keneltäkään mitään?
Ke 15.07.2009 @ 08:49
Kouluissa ei taideta teitittelyä niinkään enää opettaa. Itse en ainakaan muutaman vuoden takaa muista, että ylä-asteella tai lukiossa asiaa olisi juurikaan mainittu.
Itseäni tämä ei juurikaan haittaa, omasta mielestäni teitittely onkin kömpelöä ja teennäistä :)
Ti 21.07.2009 @ 08:50
Suomen kieli on monipuolinen ja kehittyvä ilmaisumuodoltaan. Nuorisolaiset (termi on Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista) ovat jo pitkään viljelleet yleishyväsanaa "vittu", joka sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen - se käy jopa puhuttelusanasta.
Ma 27.07.2009 @ 18:03
Hei Anonyymi.
Huomiosi liittyy tosiaankin nykykielen yleissanaan, jota kuulee päivittäin vaikkapa julkisissa, mutta miten kommenttisi liittyy postaukseeni?
Hyvien tapojen arvo huomataan vasta silloin, kun niitä ei ole tai kun ne ovat korvautuneet uudella ja "rennolla" tavalla kommunikoida arjessa (ja juhlassa). Tämän yleissanan käyttö on niin sanotusti lähtenyt käsistä, ja pahoin pelkään sen ennen pitkää tulevan hiljaisesti hyväksytyksi tavaksi puhutella kanssaihmistä arjen tilanteissa. Tyyliin: "V****, oletko nähnyt Masaa?" "Oletteko, v****, nähnyt Masaa?"
Terveisin ;)
