It is brave to smile, when your heart cries
Ilo ja suru aiheuttavat väkeviä tuntemuksia meissä kaikissa. Ne muuttavat mielialaa, olemusta ja tuntuvat sydämessä asti. Sydämen tunteita siis. Karjalaisten sanonta kuuluu ”ilo pintaan, vaikka sydän märkänis”.
Moni meistä on kuullut tuon kehotuksen. Neuvo on komea, mutta sikäli kummallinen, sillä sehän tarkoittaa pakkoa olla reipas. Minusta neuvo on absurdi.
Miten suu voi nauraa, kun sydän itkee verta? Silloinhan ihminen toimii itseään vastaan, sillä ilmeet, eleet ja sanat ovat ristiriidassa sisäisen olotilan kanssa. Sellainen elämä vie hirveästi energiaa.
Olen puhunut viime päivien aikana työni vuoksi useamman eläkkeellä olevan karjalaisen kanssa puhelimessa. Iloisen pulputuksen lisäksi olen kuullut tarinoita siitä, miten on oltu monta kertaa kovilla elämän juoksussa. Töitä tehtiin maatalossa ja tehtaassa hymy huulilla, vaikka eteen tuli asioita, joista oli vain vaiettava. Sitten oli myös niitä, joiden oli vaiettava iloisista asioista ja pidettävä naama peruslukemilla. Ilo oli peitettävä.
Elämä oli ennen erilaista. Jokaista kokemusta ja tuntemusta ei toitotettu alta aikayksiksön tekstiviestillä ystäville tai kommentilla FB-kavereille kuten nykyään. Avoimuuden puute aiheutti myös sen, että tärkeitä asioita jäi kertomatta.
Suuri viisaus karjalaisten sananlaskussa (Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis) lienee siinä, että äitien neuvolla lapset oppivat suojelemaan herkkää sisintään. Ken peitti tunteensa naamiolla, saattoi myös koteloida tunteensa.
