Lääkekaruselli vai -remontti?
Sillä aikaa kun uusi hallitus miettii lääkekorvausjärjestelmän muuttamista, voisi nykyistä hyvää apteekkiverkostoa kehittää. Eikö olisi luontevaa, että apteekit saisivat entistä suuremman vastuun osana terveydenhuoltoa?
Entä mikä laskisi lääkkeiden hintoja?
Monet viimeaikaiset uutiset väittävät, että lääkkeiden vähittäishinnat ovat EU:n keskitasoa korkeammat. Tieto perustuu Eurostatin hintavertailuun vuodelta 2005, jonka mukaan lääkkeiden vähittäishinnat ovat Suomessa 11 prosenttia korkeammat.
Suomen Apteekkariliiton mukaan suomalaiset lääkehinnat ovat taas Euroopan keskitasoa, sillä korvattavien lääkkeiden hintoja on leikattu viidellä prosentilla vuonna 2006. Lisäksi lääkevaihdon aikaansaama hintakilpailu on pienentänyt lääkemenoja.
Apteekkariliiton vuosikatsauksen mukaan apteekit toimittavat vuonna 2006 noin 43,4 miljoonaa reseptiä eli noin 8,2 reseptiä jokaista suomalaista kohti.
Vuosi 2006 oli siitä historiallinen, että korvattavien reseptien määrä kasvoi, kun taas apteekkien liikevaihto pieneni.
Ihan pienestä ei ole kyse.
Lääkkeiden vähittäishinta muodostuu tukkuhinnasta, jonka päälle tulee apteekin kate, arvonlisäarvo ja apteekkimaksu. Lääkehintojen kehityksestä näyttää olevan monenlaista tietoa liikkeellä, mutta Kelan lääkekorvaustilastot erittelevät lääkekäytön tarkasti.
Tilastot kertovat siitä, että vanhusten monilääkitykset ovat edelleen yleistyneet. Erityisesti masennus-, kolesteroli-, mahahaava- ja unilääkkeiden käyttö on lisääntynyt. Pitkäaikaissairaiden lääkekorvausten omavastuut ovat monille potilaista ylivoimaisia, vaikka tarvittava lääkehoito pitäisi olla itsestäänselvyys.
Uusina toimenpiteinä Apteekkariliitto ehdottaa, että reseptilääkkeiden arvonlisävero poistetaan, jotta mm. lääkkeiden hinnat laskisivat.
Lääkekorvausjärjestelmää uusittiin reilu vuosi sitten ja se otettiin käyttöön vuoden 2006 alusta. Silloisella uudistuksella haluttiin estää mm. turhien lääkkeiden syöntiä. Uusi hallitus aikoo uusia lääkekorvausjärjestelmää niin, että kustannusten nousua hillitään ja kustannustaakka jakaantuu tasaisemmin.
Lääkekaruselli pyörii, mutta mikä keino vähentäisi lääkkeiden kokonaiskulutusta? Auttaisiko se, että ylilääkintää vähennetään, lääkehoidon turvallisuutta lisäävä annosjakelu toteutetaan ja lääkehoidon neuvontaa lisätään kuten eräät kansanedustajat ehdottavat?
Entä miten apteekkien uudet palvelut kehittyvät kannattavuuden kannalta? Voisivatko kaupunkien apteekit toimivat jatkossa entistä tiiviimmin terveyskeskusten kanssa, kun sähköinen resepti tulee vakituiseksi käytännöksi?
1 kommentti
Su 12.08.2007 @ 22:05
Lääketehtaat eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia. Lääkeyhtiöihin sijoittaneet saavat takuuvarman voiton sijoittamalleen pääomalle. Apteekit ottavat välistä oman osansa.
Kun lääketehdas kehittää uuden lääkkeen, se saa hinnoitella (lue ylihinnoitella) kymmenen vuotta lääkettä vapaasti ja sairaat maksavat. Jos sairaalla ei ole varaa maksaa, hän ei saa lääkitystä.
Esimerkiksi uudet Alzheimer -lääkkeet, joilla tauti taltutettaisiin, maksavat 100 - 150 €/kuukaudessa. Sairausvakuutus korvaa ainoastaan osan. Moni eläkeläinen dementoituu, kun ei ole varaa kalliiseen lääkkeeseen, vaikka vaikuttava lääke on olemassa. Saavatko vanhainkotien ja palvelutalojen dementoituvat vanhukset tarvitsemansa kalliit alzheimer-lääkkeet?
On moraalitonta, että sairauden kustannuksella keinotellaan ja rahastetaan. Kaikki lääkelaitokset pitäisi yhteiskunnallistaa. Sairailla olisi siten varaa ostaa tarvitsemiaan lääkkeitä. Lääkkeiden hinnan pitäisi muodostua ainoastaan todellisista kustannuksista eikä hintaan tarvitse sisällyttää keinottelijoiden tai apteekkien voittoja.
Paljonko on yhteiskunnan tuki lääketehtaille ja sijoittajille - eli KELA:n maksama lääkkeiden sairausvakuutusosuus?
Jos ja kun lääkekorvausjärjestelmää uusitaan. Ainakin apteekkikuittien keräämisestä pitäisi päästä eroon. On kohtuutonta, että sairaat sekä huonomuistiset ja -näköiset vanhukset joutuvat keräämään ja tallentamaan kuitteja sekä laskemaan lääkekattoja. Nykyinen vuosittainen lääkekatto eläkeläisille ja muille pienituloisille on aivan liian korkea.
On kuitenkin hyvä, että lääkekatto on olemassa - jotta sairaat osaavat edes hiukan ennakoida vuosittaisia lääkemenojaan.
Lääkkeiden liikakäyttöä voidaan vähentää siten, että mainostaminen ja turhien tarpeiden luominen lopetetaan.
Lääkäreiden ei pitää "varmuuden vuoksi" määrätä lääkkeitä, jos he eivät ole varmoja diagnoosista. On tehtävä enemmän testeja ja loboratoriokokeita sekä määrättävä täsmälääkkeitä. Ellei diagnoosi ole varma, sairas on lähetettävä erikoislääkärille, joka osaa määrätä täsmälääkkeen.
Lääkärit eivät saa sijoittaa lääketehtaisiin. Lääkäreiden on oltava puolueettomia lääkkeitä määrätessään.
On hieno asia, että apteekissa on ilmoitettava lääkkeestä aina edullisin vaihtoehto. Se on oikea suuntaus, josta on hyötyä sairaille.
