Huumeannoksesta hyötyä ja iloa!
Juoksemisen filosofia on kiehtova aihe. Miksi ihminen laittaa töppöstä toisen eteen säästä piittamatta, rääkkää särkevää kehoaan, kun voimat ovat loppumaisillaan?
Näppituntumani sanoo, että juoksu harrastuksena on lisääntynyt – ainakin juoksijoita osallistui sekä Helsingin puoli- ja täysmaratoneille että Tukholman maratonille vuonna 2010 enemmän kuin koskaan.
Ehkä kasvava juoksuinnostus liittyy siihen, että elämäntahti on kiihtynyt. Elämää ja kiireen tuntua ikäänkuin hallitaan juoksemalla. Juoksemisen aikana maailma pysyy paikallaan ja näin se on paremmin hallittavissa. Toki juoksemiseen liittyy myös meditatiivisia hetkiä, jotka tuovat mielenrauhaa ja iloa.
Omasta lenkkeilystäni on jo pitkä, pitkä aika, joten olen lähinnä tyytynyt seuraamaan sivusta useampaa himojuoksijaa ja heidän suhdettaan juoksemiseen. Nämä juoksijat ovat niin riippuvaisia harrastuksestaan, että eivät voi elää ilman sitä. Kyse on tietysti siitä hyvänolon tunteesta, joka tulee juoksurääkin jälkeen.
Tästä päihdyttävästä tunteesta on käytetty termiä runnes's high eli juoksijan taivas jo 1970-luvusta lähtien. Nyt hurmostilasta on saatu myös fysiologista näyttöä.
Münchenin teknisen yliopiston tutkijat mittasivat muutokset aivojen kemiassa, kun fyysinen juoksukärsimys muuttuu psyykkiseksi nautinnoksi.
Aivot voi siis huumata halvalla, ihan ilman kehoon lisättäviä päihteitäkin. Mitä pidempiä ja puuduttavampia lenkkejä juoksee, sitän todennäköisimmin kokee endorfiinihumalan, oikean hölkkääjän huppelin.
Oma toiveeni onkin kokea jokin päivä uudestaan se iki-ihana hetki, kun juokseminen on yhtä vaivatonta kuin keijukaisen lento. Muistan tunteen vieläkin, vaikka siitä on paljon, paljon aikaa. Olisin voinut juosta loputtomattomiin.
2 kommenttia
La 04.09.2010 @ 17:42
Kiitos mielenkiintoisesta jutusta.
Juokseminen on nykyään muotia, maratonjuoksusta puhumattakaan. Jos olet maratoonari, saat osaksesi monen kuntoilijan ja sohvaperunan ihailun. Toisaalta moni on tehnyt juoksemisesta suorittamista: aina pitää olla entistä nopeampi ja kestävämpi.
Juoksemisella voi myös turruttaa sen epämiellyttävän tosiasian, että elämästä puuttuu tasapaino eri elämänalueiden kesken. Joku hakee juoksemista ikuista nuoruutta, toinen paikkailee sillä kivuliasta minäkuvaansa.
Ihminen on juossut läpi kaikkien aikakausien, tavalla tai toisella. Juokseminen on luonnollinen tapa liikkua, mutta sen tuoma ilo ja hyöty jää monesti kouluaikaisen pakkoliikunnan synnyttämän inhon jalkoihin.
Viime vuonna luin jenkkimenestyksen Born to run, joka on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita liikkumaan ja juoksemaan omalla vapaalla tavallaan.
