Voihan sian pakara

Olen tunnustanut aikaisemmassa postauksessani (Kerrankin sikaa säkissä), että kinkku ei ole minun kunkkuni (hohoijaa, ketä tuokin nyt kiinnostaa..). En pidä sianlihasta, possusta enkä kinkusta.
 
Suunnittelin, että joulupöytäni olisi taas kerran täynnä ihania kaloja, vähän kalkkunaa, kotimaisia juureksia, värikkäitä vihanneksia ja herkullisia hedelmiä ja makoisia jälkiruokia. 

Kollegani Mikan blogikirjoitus sai minut mietteliääksi. Taikasana oli kuminen pinkkukinkku.

Entä jos aiheutan pojalleni ikuisen trauman siitä, etten äitinä ostanut hänelle koskaan joulukinkkua? Joudunko maksamaan pojan psykiatrikäynnit myöhemmin siitä hyvästä, etten esitellyt hänelle suomalaista joulukinkkua? 

Parempi, että hän saa maistaa ehtaa tavaraa nyt. Hirveää, jos hänen ensimmäinen sikansa olisi pinkkukinkku. Tätä en voi sallia. Niinpä kävelin eilen haparoivin askelin parhaan tavaratalomme lihatiskille ja tunnustin olevani amatööri kinkkuasioissa. Lyhyen neuvottelun jälkeen tilasin sikaosastolta pikkuruisen viljakinkun jouluksi.

Ajatukseni meni näin: miehet pitävät kinkusta, pojat pitävät kinkusta. Pikkumiehenkin pitää saada kinkkua. Ehkä se sikahimo lakkaa, kun hän huomaa, ettei se olekaan mitenkään erikoista. Ehkä jopa pahanhajuista ja -makuista.  Poikani rakastaa lihaa ja vienkin häntä ajoittain pihville, mutta geenirehulla syötettyä sikaa en soisi hänen syövän.   

Jos hän ihastuu kinkkuun, en voi tehdä muuta kuin todeta Juicen sanoin, että ihminen on sitä mitä hän syö....