Muistutus elämän rajallisuudesta
Varhain tiistaina kuljetin pyöräni tarakalla lähes sata rullaa wc-paperia (komea lasti oli ostettu koulun kevätretken hyväksi) ja harmittelin suomalaista kevätsäätä eli vaakasuoraa vihmovaa, jääkylmää räntää, kun liikennevaloihin ajoi hautausliikkeen ruumisauto.
Enpä tiedä kuka arkussa oli ja montako vuotta hän sai elää, mutta silti yksi meistä oli menossa mullan alle. Ikävä sää, horjuva superlastini ja epämiellyttävästi puristava sadetakki lakkasivat samassa harmittamasta, kun ajattelin, että SAAN kokea tämänkin sateisen hetken, sillä olen elossa enkä makaa vielä missään laatikossa hengettömänä!
Minulla on hyvä olo, kehoni toimii, olen terve, saan ruokaa ja minulla on koti, jossa asua ja polkupyörä, jolla liikkua. Minulla ihania läheisiä ja hyviä ystäviä. Voin nauttia elämästäni.
Niinhän se on. Kuolemalla on taipumus herättää ihminen eloon, sanoi jo entinen karmeliittamunkki.
Kuolemaa, sairauksia ja elämän loppumista ei kannata miettiä jatkuvasti, sillä muutoin elämänilo katoaa, mutta pikkuinen muistutus elämän lyhyydestä on paikallaan jokaiselle meistä silloin tällöin. Muistuksen ei tarvitse olla mikään vähältä-piti-etten-päässyt-hengestäni-maanjäristyksessä, vaan lyhyt havainto tai totuuden hetki riittää, jotta osaisimme nauttia hetkestä, pilvisestä räntäsateesta ja pienistäkin asioista.
Toivon, että voisimme olla vähään tyytyväisiä ja kiitollisia siitä, mitä meillä on. Toivon muistutusta elämän rajallisuudesta varsinkin sellaiselle, jonka suurin huolenaihe on se, onko sisäfilepihvin kypsyysaste varmasti oikea tai onko oma auto varmasti suurempi ja nopeampi kuin naapurin peltilehmä.
Hyväntahtoinen muistutus huomauttaa meille, että suurinta onnea on tuntea elävänsä. Silloin voi olla elämästään onnellinen. Sitä paitsi - ilo ei löydä olosuhteista, vaan se on meissä, jos haluamme.
Hyvää pääsiäistä ja rauhallisia hiljentymisen hetkiä.
