Kunnes rakkaus meidät erottaa
Rakastakaa toisianne sekä myötä- että vastamäessä, sanoo pappi tänäkin kesänä monelle vihkiparille.
Alun onni ja autuus ovat jännittävää aikaa rakastuneille, mutta elämä saattaa tuoda ongelmia, jotka koettelevat liittoa monin tavoin. Aviopuolison mielenterveysongelma, ryyppääminen ja väkivaltainen käytös ovat vaikeita asioita. Toki ongelmiin voi saada apua, jos sitä asianomainen haluaa ja toivoo.
Vaan milloin puoliso on kestänyt tarpeeksi juopottelua, väkivaltaa tai sairastunutta mieltä? Mikä on vastamäen kohtuullinen pituus, jolloin puolisolle voi sanoa ”hasta la vista”?
Tiedän naisia, jotka ovat kestäneet yli 10 vuotta miehensä juopottelua. Tiedän myös naisen, joka on kestänyt 5 vuotta miehensä vuoristoradan kaltaisia mielialavaihteluja, joita sairastunut ei edes myönnä olevan. Sitten tunnen miehen, joka on kestänyt 15 vuotta vaimonsa harjoittamaa henkistä väkivaltaa. Jokainen heistä sanoo urhoollisesti ”kestäneensä jo näin kauan”. Milloin voi sanoa kestäneensä tarpeeksi?
Toisinaan sanotaan, että tämän päivän liitot eivät kestä ollenkaan vaikeuksia, vaan parit eroavat heti ensimmäisen koettelemuksen vuoksi. Toinen ääripää ovat ne naiset, joiden miehet palasivat sodasta henkisesti ja fyysisesti hyvin sairaana, mutta jatkoivat liittoaan, koska ”lasten vuoksi oli kestettävä”. Itse en ymmärrä sellaista eron syytä, että pari lähtee omille teilleen, koska ”alkoi olla tylsää”.
Avioliitto on aina riskisijoitus, mutta mikä on naimakaupan ehdoton pohjakosketus, jolloin sopimuksen voi purkaa siksi, ettei pinna, sydän tai vahva olkapää enää jaksa?
