Isä ajan tasangolla
Kissat tappelevat nojatuolissa, poika nukkuu pinnasängyssä, vaimo lukee makkarissa jotain sisustuslehteä ja minä istun koneen ääressä kirjoittamassa vauvablogia. Oikea perheidylli :)
Tuntuu uskomattomalta, että siitä on vasta kymmenen viikkoa, kun minusta tuli isä. Näihin viikkoihin on mahtunut niin uskomattoman paljon hienoja hetkiä. Tavallaan aika on mennyt nopeasti; juurihan minun vauvani oli ryppyinen rusina happikaapissa ja nyt hän muistuttaa jo pientä pulloposkista sumopainijaa.
Onhan tässä maailmassa nättejä tyttöjä, joilla on nätti hymy. Mutta kyllä heidän hymynsä jäävät poikani virnistyksen varjoon. Kun poikani katsoo silmiin ja hymyilee koko naaman leveydeltä, niin kyllä isä alkaa olla siinä vaiheessa lähellä nirvanaa.
Tuntuu käsittämättömältä, että näin lyhyessä ajassa voi kokea niin paljon. Kaksi kuukautta on niin lyhyt aika ihmisen elämässä, mutta miten paljon siihen mahtuu.
Ja se on niin totta, mitä Peter Hoeg kirjoittaa kirjassaan Rajatapaukset:
Jos ihmisen tietoisuus tarkkailee vain itseään, se näkee vain palautumattoman ajan. Mutta jos se katsoo perhettä ja sukua ja lapsia, ja syntymiä ja yhteiselämää toisten ihmisten kanssa, se huomaa toistuvuuden, ja silloin aika muistuttaa enemmän kenttää, tasankoa, mannerta jolla voi matkata, kuin tiimalasia joka valuu tyhjiin.
