Vuoden 2008 alussa tuli voimaan uusi lastensuojelulaki, joka STM:n otsikoinnin mukaan parantaa perheiden oikeusturvaa. Uusi laki nopeuttaa ongelmiin tarttumista, mutta vaatii kunnilta rahaa ja resursseja.
Uudessa laissa korostuvat lapsen oikeudet, lapsen kuuleminen ja mm. lapsen mielipiteen merkitys. Toisaalta teksti kertoo, että viranomaisten välinen yhteistyö lapsen hyväksi paranee, ja että lastensuojeluilmoituksen tekemisen kynnys madaltuu ja ilmoitusvelvollisuus laajenee.

Mediassa uutta lakia on sanottu jopa ilmiantolaiksi. Eikö tämä tarkoita ennemmin sitä, että perheiden yksityisyyden suoja murtuu, kun lasten ongelmiin voidaan puuttua aikaisemmin kuin ennen? 

Helsingin Sanomien mukaan vanhemmat menettävä sananvaltaansa lastensuojelun aloittamiseen, jos epäillään, että lapsi kärsii vanhempiensa alkoholinkäytöstä, parisuhdeongelmista tai väkivallasta.

Laki on selvästi lasten puolella, mikä on hyvä asia. Niin, ja toiset vanhemmat on hyvä herättää ajoissa huomaamaan ongelmat ennen kuin ollaan liian pitkällä. Tyypillistähän on se, että lasten pahoinvointia arvioiva sanoo ”tuosta ei hyvää seuraa” ja ennen pitkään tehdään huostaanotto, vaikka ongelmiin olisi pitänyt puuttua jo ajat sitten. 

Lapsen edunvalvoja on edelleen oma isä tai äiti, jonka tulee ensisijaisesti huolehtia lapsestaan. Entä voisiko tuo edunvalvojan käsitettä laajentaa? Eikö siihen voisi sisällyttää myös isovanhempia ja sukulaisia, jotka näkevät lapsen pahan olon, mutta eivät voi asiaan tarttua, koska edunvalvonta ja huolto-oikeus ovat vanhemmilla? 

Toki lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka vaan, joka huomaa lapsen tai nuoren olevan avun tarpeessa, mutta eikö lasten kasvatusvastuun jakaminen laajemmalle olisi järkevää ja vähentäisi lastensuojelunkin kuormitusta?
 
Toivon, että lastensuojelussa on tarpeeksi resursseja ja voimavaroja, ja että ongelmat eivät huku viranomaisten monimuotoisiin työskentelytapoihin. Lisäksi vain harva suuri kunta on varautunut budjetissaan tulevan lastensuojelulain velvoitteisiin. 

Olisipa hienoa, jos uusi laki poistaisi yhteiskuntamme pahoinvointia ja nopeuttaisi ongelmiin tarttumisen. Se olisi mullistava laki.

Ensi vuonna YLETV2 esittää tv-sarjan "Viimeiset sanani", jossa kuolemaa odottavat puhuvat. Mikä mahtaa olla kuolevan motiivi haluta televisioon viimeisillä metreillään? 

Eikö olisi parempi, että kuoleva jättäisi videotestamenttinsa vain perheensä katsottavaksi? Eikö se ole kiusallista, jos kuoleva puhuu kovin intiimejä salaisuuksia perheestään ja suvustaan? Onko sukulaisilla enää yksityisyyttä tv-ohjelman jälkeen?

Luotan siihen, että tuleva tv-ohjelmasarja on inhimillinen, koska taustalla on kanavan luotettava edustaja. Uskon myös, että sarja toteutetaan tyylikkäästi ja yksityisyyden suojaa sekä perhesalaisuuksia varjellen.

TV2:lla on pitkät perinteet dokumenteista, jotka käsittelevät kuolemaa. Työskentelin 8 vuotta Dokumenttiprojektissa, joka esitti lähes viikoittain kuolemaa eri näkökulmista. Mieleen painuvin dokumentti oli Lähellä kuolemaa, joka kertoi bostonilaisen sairaalan teho-osastosta. Kuolemista ei tässä 6 tunnin dokumentissa näytetty kuin sairaanhoitajan kirjaamina kuolinaikoina, mutta hoitotoimenpiteistä, elämästä, tunteista ja ihmisyydestä keskusteltiin paljon.

Menneen viikonvaihteen mediamylläkässä YLE on jo tyrmännyt kritiikin siitä, että tuleva tv-sarja edustaisi tirkistelevää ja viihteellistä tosi-tv:tä, joka mässäilisi kuolevien paljastavilla vaiheilla.

Toivon, että Viimeiset sanani -sarja ei lisää omaisten surua, vaan se antaa heille toivoa ja lohtua. Hyvin tehtynä tuleva tv-sarja on tarpeellinen, sillä nykyisin kuolema on kovin laitostettu - se on poissa silmistämme. Kuolema pelottaa. 

Ehkä sarja voisi opastaa meitä suhtautumaan läheistemme lähtöön eri tavalla. Toki rakkaan ihmisen menettäminen on aina raskas kokemus. Tv-ohjelma voi olla kovaa katsottavaa omaisille, joten oletan, että kuoleva ja lähimmäiset ovat sopineet tv-nauhoituksesta keskenään.

Toisaalta, eikö olisi hienoa, jos Viimeiset sanani -sarja opettaisi meitä eläviä kohtelemaan toisiamme paremmin jo eläessämme? Monihan ei saa kerrottua elinaikanaan tärkeitä asioita lähimmäisilleen, vaikka pitäisi. Oletko kuullut katuvan harmittelevan sitä, ettei sanonut kuolleelle läheiselleen ajoissa "rakastan sinua"? Entä tiedätkö perheen, joka hautaa lähimmäisensä, jolle ei ole antanut anteeksi tai joka ei itse voinut antaa anteeksi raskaita tapahtumia?
Mitä jos kuoleva pohtiikin tv-ohjelmassa elämänsä onnistuneita ja hyviä asioita, joista katsojien kannattaisi ottaa mallia! Suru, sairaus ja lähestyvä kuolema eivät tuo lisäarvoa kenellekään, mutta jos kuolemansairas kertoo kiitollisuudestaan elämälle ja suhtautuu tulevaan levollisesti, voi katsomiskokemus avata uusia ulottuvuuksia rakastavalle ja välittävälle ihmisyydelle.
Minä katson ja itken - se on varma.

Ennen Tehyn työtaistelua puhuttiin siitä, että hoitohenkilökuntaa on liian vähän.
 
Nyt puhe on enimmäkseen palkkavaatimuksissa ja potilasturvallisuuden riskeissä, eikä hoitajien määrän lisäämisessä. Entä mikä on tilanne, kun työtaistelu on ohitse? Ehkä hoitajat saavat enemmän palkkaa, mutta he joutuvat tekemään vielä enemmän työtä? 

Sanomattakin on selvää, että kun palkkabudjetti nousee, hidastuu hoitajien määrän kasvu. Ymmärrän sen, että rahallinen työn arvostus lisää kiinnostusta työtä kohtaan.  Silti reipas palkankorotus ei tuo millään lisää aikaa potilaille eikä vähennä hoitajien työn määrää.

Suomessa on työriitojen pakkosovittelu. Sovittelulautakuntaa on käytetty Suomessa aikaisemmin vain kolme kertaa. Nyt sovittelulautakunta valtakunnansovittelija Juhani Saloniuksen johdolla perkaa tilannetta ja neuvottelee sopimusta. Ratkaisuehdotuksia toivotaan ennen 19:ttä marraskuuta, jolloin tehyläisten irtisanoutumiset uhkaavat toteutua.

Työtaistelun keinot ovat kovat, sillä hoitajien palkka on tahdon asia.
Toivottavasti tahtotila riittää myös neuvottelutuloksen syntymiseen, ettei irtisanomisiin ryhdytä. 

Pahimmassa tapauksessa työnantajat eivät palkkaa kaikkia irtisanoutuvia hoitajat takaisin. Budjetti tuskin riittää siihen.

Örebrolaiset tutkijat ovat päätyneet siihen tulokseen, että yksinäinen nainen ravintolassa on säälittävä ja tarvitsee seuraa.

Tutkimuksessa ilmeni myös se, että naiset kokivat monesti pelkoa hienossa ravintolassa yksin käymisen vuoksi.

Ymmärtäisin tutkimustuloksen, jos kohteena olisi sinkkunainen arabimaassa, jossa yksin ruokaileva nainen saa aivan toisenlaista
erityiskohtelua kuin Pohjoismaissa. Mutta eihän naisen tarvitse Ruotsissa pelätä mitään eikä tuntea olevansa objekti? 

Onko Pohjoismaissa kasvamassa uusi vellihousujen kuningatarkasti, joka pelkää turhamaisesti sitä, mitä muut  ajattelevat?

Vastahan siitä on 30 vuotta aikaa, kun naisten ei ollut SOVELIASTA käydän yksin ravintolassa. Tasa-arvoa syrjivä käyttäytyminen on historiaa, mutta nyt siihen halutaan takaisin. Mitähän feministit tästä tuumivat? Yksin syöminen on tutkimuksen mukaan miehille sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin naisille.

Oi aikoja, oi tapoja.

Kekseliäät ruotsalaistutkijat kehittelevät nyt konseptia eli "yhteispöytää", johon ei voi tehdä varausta. Näin ravintolaan tulevan sinkkuruokailijan ei tarvitse halutessaan syödä yksin. Totta kai yhdessä ruokaileminen on hauskempaa, mutta mutta...