Jotain suomalaisuutta on siinä, että juhlimme mieluummin analogiajan hautajaisia kuin digiajan syntymää. Miksi nähdä asiat negatiivisesti (uutinen 29.8. Digiuudistus harmittaa), kun uudesta teknologiasta voisi riemuita? Miksi itkeä vanhenevan teknologian perään, kun edessä on uusi uljas maailma?

Vai liittyykö analogiajan hautajaisiin jotain sellaista melankoliaa, jota Aki Kaurismäki kuvaa mollivoittoisissa elokuvissaan? Itse en jaksa katsoa näitä koruttomia elokuvia, vaikka ne hymyilevät hellästi juroudelle. En löydä niistä valoa enkä toivoa.

En tarkoita, että ahdistusta pitää karttaa, mutta voihan elämään ja muutoksiin suhtautua positiivisesti. Positiivarien mietelause kuuluu ”kun pelkäät muutosta, odotat sen huonontavan asioita, kun toivot muutosta, odotat sen parantavan asioita”.

Viime keväinen kohtaaminen ruotsinsuomalaisen journalisti, kirjailija Mark Levengoodin kanssa  teki minuun syvän vaikutuksen. Hänhän tekee moneen vaikutuksen, sillä hänen hyvätuulisuutensa ja tapansa nähdä surulliset asiat huumorin näkökulmasta on kerta kaikkiaan mainio. Levengoodin suomalaisuus on sitä, että hän on rauhallinen, syvällinen ja vakava – mutta yllätys, yllätys - samalla hauska!
Ymmärrän hyvin, että Levengoodin iloisuus ja tapa hymyillä jatkuvasti ärsyttää monia, mutta hänpä ei ole mikään keep smiling -konsultti amerikkalaiseen tapaan. Hän kertoo ja kirjoittaa rankista asioista, mutta suhtautuu elämänmuutoksiin ja kriiseihinsä vapauttavalla tavalla. Armollisesti.

Haluaisinpa tietää mitä Levengood ajattelee uudesta teknologiasta ja siihen liittyvästä ahdistuksesta, kun maailma muuttuu. Mitä hän sanoisi analogiajan arkunkantajille? Sanoisiko hän, että ottakaa laulukirjat esiin ja upottakaa vanha teknologia mereen, sillä sieltä se kumminkin nousee kummittelemaan...

Ehdotan, että hautaamme analogian aikakauden juhlimalla uuden syntyä eikä suremalla vainajaa. Jos muutoksessa ehdottomasti haluaa nähdä vanhan tuhoutuvan, voihan sitä ajatella vimpeliläisen sananlaskun tavoin: ”Kun on itteltä ruumiit, tulee hautajaiset halvaksi”.
 

Sillä aikaa kun uusi hallitus miettii lääkekorvausjärjestelmän muuttamista, voisi nykyistä hyvää apteekkiverkostoa kehittää. Eikö olisi luontevaa, että apteekit saisivat entistä suuremman vastuun osana terveydenhuoltoa?
Entä mikä laskisi lääkkeiden hintoja? 

Monet viimeaikaiset uutiset väittävät, että lääkkeiden vähittäishinnat ovat EU:n keskitasoa korkeammat. Tieto perustuu Eurostatin hintavertailuun vuodelta 2005, jonka mukaan lääkkeiden vähittäishinnat ovat Suomessa 11 prosenttia korkeammat. 

Suomen Apteekkariliiton mukaan suomalaiset lääkehinnat ovat taas Euroopan keskitasoa, sillä korvattavien lääkkeiden hintoja on leikattu viidellä prosentilla vuonna 2006. Lisäksi lääkevaihdon aikaansaama hintakilpailu on pienentänyt lääkemenoja.

Apteekkariliiton vuosikatsauksen mukaan apteekit toimittavat vuonna 2006 noin 43,4 miljoonaa reseptiä eli noin 8,2 reseptiä jokaista suomalaista kohti.
Vuosi 2006 oli siitä historiallinen, että korvattavien reseptien määrä kasvoi, kun taas apteekkien liikevaihto pieneni.

Ihan pienestä ei ole kyse. 

Lääkkeiden vähittäishinta muodostuu tukkuhinnasta, jonka päälle tulee apteekin kate, arvonlisäarvo ja apteekkimaksu. Lääkehintojen kehityksestä näyttää olevan monenlaista tietoa liikkeellä, mutta Kelan lääkekorvaustilastot erittelevät lääkekäytön tarkasti.

Tilastot kertovat siitä, että vanhusten monilääkitykset ovat edelleen yleistyneet. Erityisesti masennus-, kolesteroli-, mahahaava- ja unilääkkeiden käyttö on lisääntynyt.  Pitkäaikaissairaiden lääkekorvausten omavastuut ovat monille potilaista ylivoimaisia, vaikka tarvittava lääkehoito pitäisi olla itsestäänselvyys.

Uusina toimenpiteinä Apteekkariliitto ehdottaa, että reseptilääkkeiden arvonlisävero poistetaan, jotta mm. lääkkeiden hinnat laskisivat. 

Lääkekorvausjärjestelmää uusittiin reilu vuosi sitten ja se otettiin käyttöön vuoden 2006 alusta. Silloisella uudistuksella haluttiin estää mm. turhien lääkkeiden syöntiä. Uusi hallitus aikoo uusia lääkekorvausjärjestelmää niin, että kustannusten nousua hillitään ja kustannustaakka jakaantuu tasaisemmin. 

Lääkekaruselli pyörii, mutta mikä keino vähentäisi lääkkeiden kokonaiskulutusta? Auttaisiko se, että ylilääkintää vähennetään, lääkehoidon turvallisuutta lisäävä annosjakelu toteutetaan ja lääkehoidon neuvontaa lisätään kuten eräät kansanedustajat ehdottavat? 

Entä miten apteekkien uudet palvelut kehittyvät kannattavuuden kannalta? Voisivatko kaupunkien apteekit toimivat jatkossa entistä tiiviimmin terveyskeskusten kanssa, kun sähköinen resepti tulee vakituiseksi käytännöksi?

Tampereen kaupunki on keksinyt uuden tavan tuoda työpaikoille iloa: kaupunkiklovnit! Tilaa siis ilvehtijöitä iltapäivääsi, kun et enää jaksa hymyillä.

Nyky-Suomen työpaikat eivät tarjoa aina kovin hymyilemisen arvoisia asioita ja tapahtumia, sillä työpaikalla tehdään myös ikäviä ratkaisuja ja tylsiä töitä, jotka eivät naurata.

Tampereen kaupunki haluaa muutosta ilmapiirikuvioihin. Niinpä neljä kaupunkiklovneja kiertää hauskuuttamassa tamperelaisia työntekijöitä, jotta hymy ei hyydy ja väki jaksaa paremmin. Tampereen pormestarin toimiston mukaan hyvinvoinnin ydin on nauru.
 
Mikäpä siinä. Kunnon naurussa on voimaa; se purkaa stressiä, rentouttaa ja vapauttaa. Yhteinen hekotus luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, avaa
jopa hankalia tilanteita. Yhteinen taukojumppa pellen ohjauksella voisi myös ravistaa stressiä hartioilta. Idea ei ole uusi. Sairaalapellet ovat jo jonkin aikaa  viihdyttäneet sairaita.

Sanotaanhan, että pelle edustaa ihmisyyttä paljaimmillaan, mutta voisiko herkän ytimensä löytää Nasse-sedän avulla? Mitä mieltä sinä olet, haluatko työpaikallesi pellen, jolla vilkkuu naamalla punainen kumipallo? 

Itse haluaisin tavata vanhanaikaisen ja surumielisen klovnin, jolla on valkoiseksi kalkittu naama ja itkupisara poskella. Lapsuudessani nauroin sirkuksessa sellaisille avuttomille klovneille, joiden kömpelöihin tekoihin saattoi samastua. Haluaisin itkeä klovnin kanssa elämän monimutkaisuutta, enkä nauraa pellelle. 

Vaan missä ovat työpaikan omat vitsinikkarit ja narrit? Ainahan heitä on löytynyt joka työporukasta keventämään tunnelmaa. Onko heidät ulkoistettu
ja nyt hekotuspalvelua tilataan ulkopuolelta modernin kaavan mukaan?

Toivon, ettei pomoilta ei karkaa mopo käsistä - etteivät he tilaa vain tyhjänpäiväisiä viihdyttäjiä. Minusta Tampereen kaupungin ideassa on itua. Jos ulkopuolisen pellen ilveily keventää työpaikan kireää ja haastavaa ilmapiiriä, satsaus on erinomainen. 

Nykyisin työntekijöiden voimavarat on mitoitettu äärimmilleen. Uskon, että moni toivoisi pellen ottavan osan työtaakasta, jolloin olisi myös helpompi hymyillä ja nauraa.

Sirkushuvien sijaan ehdotan, että kaivamme esiin sisäisen pellemme. Siltä, joka osaa itselleen nauraa, ei tule hupia puuttumaan.  
 

Uupunut opettaja löi Asperger-lasta uutisoi Iltalehti 18.4.2007. Opettajalle syyte oppilaan läimäyttämisestä (ALi 18.4.2007). Vaikka en hyväksy oppilaan läimäyttämistä, myötätuntoni on väsyneen opettajan puolella. 
Hyvät vanhemmat!
 
Oletteko viime aikoina osallistuneet kouluopetuksen seuraamiseen? Minä olen seurannut useampaa rauhatonta oppituntia. Tosin siitä on jo 3 vuotta ja kyse oli 1.luokasta, jossa oli todella rauhaton ja kuriton tunnelma.
 
Yksi oppilaista vaelteli ympäri luokkaa, toinen piti päätään tyynyllä, jonka oli nostanut pulpetilleen, kolmas piti päätään verhon takana ja kaksi kaverusta piirsi reppujensa suojissa jotain paperille. Opettaja komensi vuoronperään jokaista näistä, mutta kukaan ei reagoinut komentoihin. 

Kun ihmettelin tunnin lopussa opettajalle sitä, miksi hän ei pidä kovempaa kuria, sanoi hän minulle, että ”vanhemmat valittavat, jos pidän liian kovaa kuria”.
 
Nyt en ehdota, vaan vaadin, että opettaja on koulussa pomo, jota totellaan. Vanhempien tulee tukea opettajien erittäin vaativaa opetustyötä eikä toimia opettajia vastaan.
 
Mitä vanhempi oppilas on, sen vaikeampaa on puuttua kasvatukseen enää koulussa. Mitä vähemmän lapsia on kasvatettu kotona, sitä rankempaa opetustyö on. Vanhempien päätehtävinä on rakastaa lapsiaan – mutta myös asettaa rajoja ja tukea itsetunnon kehittymistä kannustaen ja keskustellen lapsen kanssa häntä kiinnostavista asioista. Vanhempien pitää tuottaa myös pettymyksiä lapsilleen - muutoin se tehtävä jää opettajalle. Kieltojen tuottamat pettymysreaktiot on syytä käsitellä kotona. 

Opettajan työ on vaikeaa, jos oppilas ei tottele. Ylimielinen käytös on huonon kotikasvatuksen tulosta, johon nykyopettajat eivät uskalla, jaksa tai saa puuttua.
 
Iltalehden uutisen (19.4.2007) mukaan Asperger-lapsi oli 11-vuotias poika, joka nimitti opettajaan huoraksi ja v…tun lutkaksi. Poika ei totellut, vaan häiriköi ja ilmoitti tekevänsä mitä haluaa. Häiriköintiä oli jatkunut jo syksyn ajan. Raivostuessaan poika potki tuolit ja pulpetit kumoon. 

Sekä opettaja että pojan isä olivat sitä mieltä, että pojan olisi pitänyt päästä erityisopetukseen jo ennen läimäystä eikä vasta sen jälkeen. 

Aspergerin oireyhtymän kuuluvat aistiärsykeongelmat, kuten yli- tai aliherkkyys äänille, motoriset ongelmat ja sosiaalisten tilanteiden hahmottamisongelmat.  Aspergerin oireyhtymä ei ole psyykkinen sairaus eikä johdu  kasvatuksesta. 
Kummallista, että uutisen kaltaisia tottelemattomia ja huonosti käyttäytyviä oppilaita on myös ns. ei-diagnostisoiduissa oppilaissa - paljon! 

Uutisen väsynyt ja pitkään kärsivällisesti toiminut opettaja menetti malttinsa ja joutui vaihtamaan koulua.  Isä vaati oikeudessa opettajalta 200 euron kipukorvausta läimäyttämisestä. 

Entä opettaja? Eikö hän voisi vaatia 2000 euron korvausta kunnianloukkauksesta ja huonosta kotikasvatuksesta? 

Nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Käräjäoikeus antaa ratkaisunsa 11.toukokuuta.