Aika on lahjomaton

Erehdyin lauantaina katsomaan televisiota. Syynä Woodstock-dokumenttielokuva. Ja jälleen kerran mietin, että aika on lahjomaton mittari.

Teemahan sen esitti, kolmetuntisen dokumenttielokuvan Woodstockista, joka jäi historiaan. Viidensadantuhannen ihmisen ikimuistettava,  ja kaoottinen konsertti, jonka katsotaan olleen luomassa myös Vietnamin vataista liikettä ja merkinneen hippikauden loppua.

Dokumenttia ( osittain jälleen kerran) katsellessani mietin, miten kaikki oli siinä osunut kohdalleen. Että paikalla oli riittävästi kameroita, ehkä parhaat mahdolliset leikkaajat ja miten lopputulos on kestänyt aikaa. Toteutukseltaan se hakkaa monet tämän ajan cinema verite´dokkarit.

Ehdottomasti aika on edelleen yksin keskeinen dokumenttielokuvan arvon mittareista. Dokumenttielokuvan keskisiä tehtäviä on talentaa merkittäviä tapahtumia tulevaisuutta varten.
Tai tavallista, muuten huomaamattomaksi jäävää elämää.

Juttelimme Jouko Aaltosen kanssa myöhemmin siitä,miten vähän aikoinaan on maalattu tavallisten ihmisten elämää, kun Jeesuksen, ruhtinaiden ja rikkaiden muotokuvia ovat Euroopan museot ja kirkot pullollaan. Aikoinaan siinä ei nähty mitään ihmeellistä.

Mikä on tänä päivänä se, mitä emme huomaa mediasta kaivata ja jonka puuttumista ihmettelemme kolmenkymmenen vuoden kuluttua ? Tai toisin kysyen: kuinka moni tänään tehdyistä dokumentista kestää uusinnan kolmenkymmenen vuoden kuluttua?