Emotivistinen minuus
Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden.
Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.
Oleellista on silloin oma elämä ja sen toteutuminen. Samalla ihminen liittyy heikosti, jos lainkaan mihinkään yhteisöihin. Niinpä johtaminen ja organisaatiot eivät ole emotivistin kannalta kiinnostavia. Polittiikan henkilöityminen kuvaa tätä suuntausta osuvasti.
Syvemmältä emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja.
Tämä ei ole toki enää vain nuorten näkemys, se on valistuksen jälkeisen maailman johdonmukainen suunta. Ja itse asiassa se on jo pitkään hiipinyt myös dokumenttielokuvaan. Kyllä dokumenttiprojektinkin elokuvien päähenkilöt enenevässä määrin pohtivat omaa persoonaansa. Mutta pisimmillään tämä kehitys on nuorten keskuudessa.
Jotkut ovat tunnistaneet tämän jo tovi sitten. Mitä muuta Hesarin Nyt-liite edustaa. Sehän on valtalehden kädenojennus nuorille, jotka ovat irtautuneet valtalehden pääpainoksen valistuksen hengestä. Eli Iikka ajatuksesi kahdesta eri linjasta eri yleisöille taidettiin keksiä jo pari vuosikymmentä sitten sanomalehdessä. Että saatat olla oikeassa sellaisen tarpeellisuudesta.
Ehkä kuvaavaa tälle kehitykselle on myös se, että Nyt-liitteen esimies kaipaili Hesarin pääkirjoitussivun jutussaan sanomalehtiin tosi-tv:n kaltaista menestystarinaa ja toimintatapaa. Sama huoli siellä
8 kommenttia
To 10.03.2011 @ 10:19
On myös hyvä erottaa sisältö ja konteksti. 16-vuotias tyttäreni katsoi taannoin poikaystävänsä kanssa Reindeerspottingin, ja hehkutti minulle miten hienona piti sen päähenkilöä lähelle menevää kerrontaa ja realistista huumekuvioiden kuvausta.
He katsoivat Reindeerspottingin tietysti tiedostomuotoisena latauksena, eivät TV1:ltä (jota tyttäreni kutsuu vaarikanavaksi). Ja Ylehän pisti tälle teineihin uppoavalle dokumentille ikärajaksi K-18, joten ei sitä Areenastakaan helpolla katsota.
Perinteisissäkin dokumenteissa on paljon nuorempaa yleisöä kiinnostavaa sisältöä - heille läheistä on todellisuuden kuvaaminen tarinallisella, dramaturgisesti mietityllä rakenteella. Mutta mikä on se ympäristö ja tunnelma, jossa Yle dokumentit tarjoilee? Rento ja lähestyttävä vai harras ja vakava?
To 10.03.2011 @ 11:24
Timon hienoon ja oivaltavaan huomioon emotivismin maailmanvalloituksesta palatakseni hiukan poleemisella linjalla: kuinka pitkälle menemme tätä aatetta palvellessamme? Samaan tunteiden manipulaatioon/emotivistiseen maailmankatsomukseen perustuvat myös parjatut ”käsikasvaanenästäni”-dokumentit. Ehkä ne vetoavat eri tunteisiin kuin ns. laatudokumentit? Inhoon? Jotkut dokumentit toimivat myötähäpeällä? Voidaanko siis tehdä uusi laatuluokittelu sen perusteella minkä tunteen dokumentti milloinkin herättää ja arvottaa elokuva tunteen hyväksyttävyyden mukaan?
Onko lajityyppejä enää olemassa vai luokittelemmeko elokuvat sen mukaan minkä tunnekylvyn se katsojalle milloinkin tarjoaa? Tänään haluan itkeä, katson ”X”. Nyt olisi mukava nauraa, katson ”Y”. Kukaan meistä ei koskaan halua ajatella, koska se on vaivalloista ja ikävää ja siitä saattaa mennä yöunet. Niinpä ”Z” jäänee katsomatta suurimmalta osalta – myös tulevaisuudessa. Mutta jääkö se myös tekemättä tulevaisuudessa? Onko sillä mitään väliä? Tuntuuko se missään?
Näin eilen ilokseni vanhanaikaisesti elokuvateatterissa (en tv:ssä, en verkossa) elokuvan, joka ei pelannut tunteella, vaan rohkeasti luotti katsojan ymmärryksen herättämiseen. Mutta käsitteli tunteita ja niiden aitoutta ja aidon ja kopioidun tunteen arvoa/olemassaolon eroa kuten elokuva vain voi. Tästä elokuvasta ei tule yleisömenestystä, mutta antoi lohtua että tällaistakin voi vielä käydä teatterissa katsomassa. Televisiossa (Ylen kanavilla) tällaisen voi vielä nykyään myös nähdä, verkossa en ole tällaisista elokuvista ainakaan kuullut.
Iltapäivä Toscanassa – suosittelen. Vaikka onkin fiktiivinen elokuva.
JK. Myös meidän alaikäinen nuoriso katsoi Reindeer S:n, kun sen heille dvd:llä roudasin. He ovat ilolla (tai pakolla) katselleet myös monia muita dokumenttielokuvia, myös ”eläkeläisversioita”. Jaksan uskoa, että nuorisomme joskus kiittää niistä pakollakin katsotuista eläkeläiselokuvista.
Kyse on myös siitä, että he ylipäänsä tietävät tällaisen olemassaolosta: niitä ei nuorisomedioissa hypetetä, joten eivät he niistä tiedä, jollei niitä heidän eteen kanneta. Kuten klassista musiikkia; sitäkin sävelletään ja esitetään – ja aina joku nuorikin siihen haksahtaa. Siksi Pirkanmaalla ensi syksynä toivottavasti viedään dokumenttielokuvaa nuorisolle, teatterissa katsottuna (mainos).
To 10.03.2011 @ 18:24
Timon hienoon ja oivaltavaan huomioon emotivismin maailmanvalloituksesta palatakseni hiukan poleemisella linjalla: kuinka pitkälle menemme tätä aatetta palvellessamme? Samaan tunteiden manipulaatioon/emotivistiseen maailmankatsomukseen perustuvat myös parjatut ”käsikasvaanenästäni”-dokumentit. Ehkä ne vetoavat eri tunteisiin kuin ns. laatudokumentit? Inhoon? Jotkut dokumentit toimivat myötähäpeällä? Voidaanko siis tehdä uusi laatuluokittelu sen perusteella minkä tunteen dokumentti milloinkin herättää ja arvottaa elokuva tunteen hyväksyttävyyden mukaan?
Onko lajityyppejä enää olemassa vai luokittelemmeko elokuvat sen mukaan minkä tunnekylvyn se katsojalle milloinkin tarjoaa? Tänään haluan itkeä, katson ”X”. Nyt olisi mukava nauraa, katson ”Y”. Kukaan meistä ei koskaan halua ajatella, koska se on vaivalloista ja ikävää ja siitä saattaa mennä yöunet. Niinpä ”Z” jäänee katsomatta suurimmalta osalta – myös tulevaisuudessa. Mutta jääkö se myös tekemättä tulevaisuudessa? Onko sillä mitään väliä? Tuntuuko se missään?
Näin eilen ilokseni vanhanaikaisesti elokuvateatterissa (en tv:ssä, en verkossa) elokuvan, joka ei pelannut tunteella, vaan rohkeasti luotti katsojan ymmärryksen herättämiseen. Mutta käsitteli tunteita ja niiden aitoutta ja aidon ja kopioidun tunteen arvoa/olemassaolon eroa kuten elokuva vain voi. Tästä elokuvasta ei tule yleisömenestystä, mutta antoi lohtua että tällaistakin voi vielä käydä teatterissa katsomassa. Televisiossa (Ylen kanavilla) tällaisen voi vielä nykyään myös nähdä, verkossa en ole tällaisista elokuvista ainakaan kuullut.
Iltapäivä Toscanassa – suosittelen. Vaikka onkin fiktiivinen elokuva.
JK. Myös meidän alaikäinen nuoriso katsoi Reindeer S:n, kun sen heille dvd:llä roudasin. He ovat ilolla (tai pakolla) katselleet myös monia muita dokumenttielokuvia, myös ”eläkeläisversioita”. Jaksan uskoa, että nuorisomme joskus kiittää niistä pakollakin katsotuista eläkeläiselokuvista.
Kyse on myös siitä, että he ylipäänsä tietävät tällaisen olemassaolosta: niitä ei nuorisomedioissa hypetetä, joten eivät he niistä tiedä, jollei niitä heidän eteen kanneta. Kuten klassista musiikkia; sitäkin sävelletään ja esitetään – ja aina joku nuorikin siihen haksahtaa. Siksi Pirkanmaalla ensi syksynä toivottavasti viedään dokumenttielokuvaa nuorisolle, teatterissa katsottuna (mainos).
To 10.03.2011 @ 21:44
Reindeerspotting on hyvä esimerkki myös hyvin tehdystä markkinoinnista, ja nimenomaan digikanavissa.
Kunnon digikampanja-alustaa luominen dokumenteille voisi olla yksi konkreettinen työ esim. ylen tuotannoille. Ja tietenkin myös Areenan kauttaa saatavissa olevat tuotannot pitäisi liittää tuon kautta tehtäviin markkinointiaktiviteetteihin eri kanavissa.
Tällä voitaisiin luoda dokumenteille rinnakkaistarinaa digimediassa ja lisätä tietenkin myös katsojia. Suosituimmilel tuotannoille voisi myös luoda fanituotemyyntiä jne. (tähänkin löytyy jo valmiita palveluita verkossa).
To 10.03.2011 @ 22:23
Reindeerspotting on hyvä esimerkki myös hyvin tehdystä markkinoinnista, ja nimenomaan digikanavissa.
Hyvin hoidettu markkinointi lehdissä. Digikanavan merkitys vähäinen. Noste saatiin tehtyä oikeuden kautta.
