DocPointilla massiivinen onnistuminen!, Erkko Lyytinen, 27.1.09
Vuodan tämän tiedon ensimmäisenä tälle blokiyleisölle. Tiedotamme virallisesti keskiviikkona, että DocPoint 2009 festivaalin elokuvakäyntien määrä ylitti käsittämättömät 23 000. Se on valtava määrä, kasvua viime vuoteen 35 prosenttia!! Meillä on sunnuntaina yli viisi tuhatta katsojaa! Koko festivaalin huipensi täyteen ahdettu Bio Rex, 650 katsojaa todisti Burma VJn kauheudet ja burmalaisten käsittämättömän uhraukset. Olo jäi happamaksi, kirjoitimme vetoomuksen,, joka lähetetään Burman juntalle.
Meidän tulee keksiä miten autamme konkreettisesti, vaikutamme ja muutamme burmalaisten elämää. Burman tilanne on räikeydessään ainutlaatuinen, en keksi muuta tapaa auttaa kuin tiedon välitys. Jos burmalaiset keksivät käyttää internettiä videoiden välitykseen meidän tulisi tehdä samoin. Meidän tulisi keksiä keino, miten sieltä saataisiin suoraan henkilökohtaista tietoa meidän päättäjille- jatkuvasti, ettei kukaan voisi väittää tietoja valheeksi, liioitelluksi, epätarkaksi. Tämä dokumenttielokuva, uudet videoklipit, voivat olla mahdollisuus. Luodaan tehokas tapa välittää yksittäisiä videoklippejä, jotka sisältävät uutisarvoisen pätkän Burmasta? Keksikää parempaa! Luvatkaa ainakin se, että kun Burma VJ esitetään Dokumenttiprojektissa, jokainen tämän lukija lupaa kertoa siitä kolmelle tutulle ja vannottaa heitä katsomaa elokuvan.
Meidän festivaalimme on löytänyt yleisönsä. Sen on löytänyt tavan puhutella suurta yleisöä ja toivottavasti myös säilyttänyt vanhat dokumenttielokuvan ystävät. Festivaalin tulee uudistua, luoda nahkansa joka vuosi. Se mikä oli viikko sitten mielenkiintoista, ei ole enää ensi vuonna, ensi vuonna tehdään jotain aivan muuta. Harmittavasti moni hieno juttu ei saanut ansaitsemaansa huomioita, ehkä elokuvia oli vain yksinkertaisesti liikaa. Volker Koep ei ennustetusti löytänyt yleisöään, eikä Herz Frank eikä English Surgeon, ei Heart of Jenin. Tiedottamisessa pitää löytää uusia keinoja, kotimaisista elokuvista onnistuttiin tiedottamaan hyvin, jopa YLE kertoi rahoittamistaan elokuvista laajasti omilla kanavillaan.
Festaribaaria, jotain kokoontumispaikkaa kaivattiin. Niin minäkin kaipasin. Nyt juttu on vain niin, että keskustassa on vastassa ravintolaketjut ja Ylioppilastaloa hallinnoiva HYY. Kumpaakin yhdistää piittaamattomuus kaupungin kulttuurielämästä. Eihän nykyisin siitä piitata muuallakaan, ravintoloiden raha tulee yritysten illanistujaisista ja sponsorien juottamisesta. Kumpikaan ei ole meidän ydinosaamisaluetta, haluamme vallata Vanhan ja haluamme kohtauspaikan ydinkeskustasta, mutta mielummin investoimme vähät rahamme elokuviin, festivaalivieraisiin ja seminaareihin kuin ravintoloitsijoiden myyntivelvoitteisiin, jotka ovat iltaa kohden jopa kymmenen tuhatta euroa! Sillä tulee aika monta ohjaaja Suomeen. Toiseksi viinan juottaminen ei ole meidän asiamme, kahvin tarjoaminen olisi.
Meidän osaaminen on perustunut vapaaehtoistoimintaan ja vähien palkallisten loputtomaan venymiseen. Näin ei voi jatkua, meidän tulee miettiä mihin keskitymme ja mitä karsimme. Työsuoritusta vastaan lisäämme akreditointeja. Jos tänä vuonna ei passia herunut niin ensi vuonna mittavat kirjoitustalkoot kaipaavat osaavaa kirjoittajaa. Lehden, nettisivujen ja katalogin painaminen joulukuussa olivat aivan liikaa, porukkaa kaatuili uupumisesta.
Netin käyttäminen tiedottamisessa on löytänyt hienoja muotoja, niitä käytämme jatkossa enemmän. Volker Koepin kokemia tietokatkoja ei tule enää hyväksyä.
Nyt levolle ja suunnittelemaan ensi vuoden ohjelmistoa. Päässä noin sata ideaa, katsotaan mitä niistä toteutuu. Kiitos vielä kaikille teille jotka tuitte ja kävitte katsomassa elokuvaa! Hyviä ideoita otetaan nyt vastaan...
1 kommentti
La 31.01.2009 @ 19:30
Hienoa, Erkko, että kova työ tuotti myös kovan tuloksen.
Pääsin vain yhteen esitykseen. Täynnä tarmoa. Olihan se surkuhupainen, mutta minusta enemmän surkua kuin hupia. Yleisöllä tuntui olevan hauskaa. Se pisti pohtimaan, miten uskallan tuoda tänne teoksen, jonka sisältö koettelee inhimillistä käsityskykyä. Nauravatko he jokivarren ihmisille, jotka ovat todellisia, kuten Täynnä tarmoa henkilöille naurettiin?
DocPointin liepeiltä kiinnitän huomiota erääseen käytännön läheiseen ja kaikin tavoin keskeiseen
asiaan: tekemisen vapauteen.
Viisi elokuvaopiskelijaa, Maire Dobele, Anna Ruohonen, Elina Talvensaari, Reetta Huhtamäki ja Jani Peltonen olivat sitä mieltä, että dokumenttielokuva antaa tekijälle vapaammat kädet kuin fiktiivisen elokuvan tekeminen.
Vapaus on todella suhteellinen käsite. Olen huomannut, että minun totuuteni ei ole kovin haluttua kauppatavaraa. Kaikki haluavat toitottaa vain omaa totuuttaan. Kaiken läpikäyneenä olisin valmis väittämään aivan päinvastaista, että vain kuvitteellisessa elokuvassa minulla on vapaat kädet tehdä sellaista elokuvaa kuin haluan, kertoa sellaista totuutta, joka todella perustuu omiin havaintoihini ja kokemuksiini ylen ristiriitaisena vellovasta maailmasta. Dokumenttielokuvaa tehdessä lukuisat sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset seikat tahtovat rajoittaa sitä, mistä tehdään, miten tehdään ja mihin pyritään.
Tänä päivänä dokumenttielokuvan tekeminen on siitä vaivatonta, että kaikki haluavat päästä televisioon. Ei ole vaikeutta suostutella melkein ketä hyvänsä esiintymään elokuvaansa, kertomaan omasta elämästään tai tilittämään jotain totuutta, joka hänestä on maailman tärkein asia. Aiheet suorastaan tulevat luokseni. Niitä ei tarvitse edes erityisemmin etsiä. Mutta siihen se ilo tahtoo sitten jäädä.
Ensinnäkin, elokuvamme tukijärjestelmä on tavattoman jäykkäliikkeinen ja etäinen elävästä elämästä, että siinä jo tulee vastaan ylipääsemättömiä haasteita, jotka rajoittavat tekemisen vapautta. Toki koko ajan rohkaistaan ottamaan omia riskejä ja tekemään vastavirtaan, mutta ei sillä tavalla kovin pitkälle pötkitä. Minulla on kokemuksia, että kesken tuotannon – koska dokumenttielokuvan tekeminen aiheesta riippuen voi kestää tavattoman pitkän ajan, usein vuosia - mikä yhtenä päivänä on hyväksi havaittu ja arvokkaaksi koettu, voi yhdessä yössä muuttua halveksittavaksi ja arvottomaksi. Kyllä se koettelee. Monokraattinen elokuvapolitiikka.
Toiseksi sosiaaliset ja inhimilliset seikat rajoittavat dokumenttielokuvan tekemistä. Minulla ainakin on vaikeuksia kertoa dokumentin keinoin omista havainnoistani ja siitä miten aiheet näen ja ymmärrän. En pääse ihmisten välisiin suhteisiin niin että saan valkokankaalle kaiken sen mitä olen haistanut, maistanut, nähnyt, kuullut, tuntenut ja vaistonnut. En tahdo päästä lähellekään sitä. Pahin este on itse todellisuus, joka ei hetkeäkään pysy paikallaan niin että sitä saisi pysähtymään niin että sitä voisi tarkastella riittävällä tarkkuudella ja perusteellisuudella.
Seis maailma, tahdon tarkastella sinua, se ei vaan onnaa! Ei vaikka kuinka yrittää. Aina jotain oleellista luiskahtaa ulos. Elävä elämä on kuin liukas saippuapala, joka ei pysy hyppysissä. Toisaalta, jos oppii ottamaa huomioon todellisen elämän hallitsemattomuuden, ja osaa olla kytiksellä, varuillaan ja valppaana, voi saada kameraansa jotain sellaista, mitä paraskaan näytelmäelokuva ei pysty välittämään.
No, intomielisten, idealististen ja itseensä uskovien elokuvaopiskelijoiden sanat toimivat sytykkeinä siihen kun näin halusin hieman kommentoida tekemisen vapautta. Luulen todellakin, että vain animaattorilla on todella vapaat kädet toteuttaa itseään spontaanisti ja vailla niitä rajoituksia, joita reaalimaailma väistämättä tekemisen vapaudelle asettaa, oli sitten kyse dokumenttielokuvasta tai kuvitteellisesta näytelmäelokuvasta.
Ilkka Ilkare
