Ja miten niitä kv- dokkareita toisaalta löytyy?
Dokumenttiprojektilla on ilo esittää tänäkin keväänä useita merkittäviä kansainvälisiä dokumenttielokuvia. Miten ne on oikein ostettu?
Hyvin usein joudun vastaamaan kysymyksiin koskien suomalaisen dokumenttielokuvan myymistä ulkomaille.
Vastauksen ymmärtäminen voi avautua katsomalla, miten Dokumenttiprojektin elokuvat on ostettu tai ennakko-ostettu, kuten usein tapahtuu.
Yes Men Fix The World elokuvan hankintaprosessi lähti liikkeelle jo poikien ensimmäisestä elokuvasta ( siitä, jossa esittelivät jättimäistä kultaista penistä Tampereella). Uutta elokuvaa tarjottiin Arten Pierre Merlen toimesta Why Democracy-sarjaan, jonne BBC kuitenkin kieltäytyi sitä ottamasta ( koska Yes Menit vetivät niin pahasti BBC:tä Bhopal-jutussa höplästä). No, pitkällisen prosessin lopputulos oli, että vanhat ystävät Alan Hayling ja Patrice Barrat elokuvan tuottivat ja kun Sundancessa yleisö oli aivan katossa, niin valinta oli selvä.
Tuottajan tunteminen johti myös Shock Doctrinen lopulliseen päätymiseen Dokumenttiprojektiin.Elokuva esiteltiin hankevaiheessa IDFAn Foorumissa, jolloin hylkäsin sen liian kirjallisen lähtökohdan takia.
Renegades Pictures ( Alan Hayling) piti kuitenkin jatkuvasti yhteyttä ja Berlinaresta kollegat kertoivat rough cutin vahvuuksista ja heikkouksista. Naomi Kleinin Suomen vierailu vahvisti hankintaprosessia ja kun kapitalismin kriisi iski , mutta Michel Mooren leffa ei, niin päädyimme elokuvan ottamiseen ohjelmistoon, vaikka se ei mikään henkilökohtainen suosikkini olekaan.
Nino Kirdzazen Vuosi Georgiassa alkoi jo oikestaan European Film Academyn voittaneen elokuvan tuotannosta ( yritin saada elokuvalle tuotantovaiheessa suomalaista tuottajaa, joka hanke raukesi suomalaisen ja ranskaalisen tuottajan väliseen ristivetoon). Seuraava Ninon elokuva oli Why Democracy- sarjaan tullut mm Sundancessa voittanut God, Tsar and Fatherland. Sen vääntäminen loi siteen Ninoon, joten hänen uusi elokuvansa Gruusian kriisin ympäiltä oli luonnlinen valinta Ylellle ( Astalan Erkin kanssa sitten katsoimme, että sopii paremmin Dokumenttiprojektiin kuin Ykkösdokumenttiin).
Man on the Wire on yksi niistä elokuvista, jota en ostanut ennakkoon sen tuotantovaiheessa, vaikka BBC:n Nick Fraser useaan otteeseen suositteli. En vain lähenyt Sheffieldiin katsomaan elokuvan rough cuttia ja muutenkin elokuva vain jäi roikkumaan, kunnes oli jo myöhäistä. Se ryhtyi keräämään palkintoja, elokvua siirtyi teatterilevittäjän käsiin , Oscar-kilpailu siirsi myyntipäätöstä edelleen ja vasta ajan kuluttua elokuva päätyi normaalina ostona Dokumenttiprojektiin.
Syntynyt Neuvostoliitossa löytyi Leibzigista, jossa joku kollegoita, taisi olla STV:n Axel Arnö, heitti nimen yhtenä katsomisen arvoisena. Istuin kolme tuntia putkeen on demand-koneen ääressä ja ostopäätös oli helppo tehdä, minut se ainakin vangitsi.
Kun kuljen listaa myös muista elokuvista ( Jose Padillhan Sampade, Eugene Jaresckin Ghetto, Crimial Code, Armadillo, Freemen, Terrors Advocate etc...) niin huomaan, että ennakko-ostopäätöksen tärkeimmät elementit ovat olleet joko kollega commisioning editorin suositus tai ohjaajan henkiökohtainen tunteminen ja kolmantena elokuvaan tutustuminen rahoitusfoorumissa.
