Ke 11.03.2009 @ 17:41Liisa Lehmusto

Sanoin kuvaamattomat rikokset

Tosipohjaiset, nykypäivän ääriliikkeitä kuvaavat aiheet hiipivät fiktioelokuvaan. Venäläisistä uusnatseista kertova Russia 88 ja Napolin mafiaa kuvaava Gomorra ovat fiktiota, jotka kuvaavat hämmästyttävällä syvyydellä – jopa dokumentaarisuudella? – väkivaltaisia alakulttuureita.

Berlinalessa Panoraman ohjelmistossa esitetty venäläisen elokuvan Russia 88 päähenkilöitä ovat skiniporukan karismaattinen johtohahmo Blade (Petr Fedorov) ja hänen lapsuudenystävänsä Abraham (Mikhail Polyakov), joka tekee uusnatsikavereistaan elokuvaa. ”Glory to Russia”, Blade kehottaa sisartaan yhtymään tervehdykseen. ”Gloria Gaynor”, vastaa sisko, jota veljen puuhat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Omassa porukassaan Blade on kuitenkin pomo. Ryhmä kokoontuu natsisymbolein koristellussa kellarissa, jossa Hitlerin kuvan saa nopeasti piiloon kääntämällä taustapuolelta esiin Putinin. Kokonaan käsivarakameralla kuvattu, ikäänkuin Abrahamin itsensä kuvaama elokuva seuraa ryhmän enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä terroria maahanmuuttajia kohtaan, bileitä joissa soi äärioikeistolainen oi!-punk ja maastoleiriä, jossa treenataan fyysistä kuntoa ja pullistellaan. Natsi-ideologia ja muukalaisvihamielisyys ruokkivat toinen toisiaan. Pettyneet ja eksyksissä olevat nuoret miehet uppoutuvat mustavalkoiseen maailmaan, jossa syylliset erottuvat helposti joukosta ja ongelmat ratkeavat nyrkkiraudoilla.

Rossia 88 on fiktiivinen seurantadokumentti, joka ottaa kaiken hyödyn irti genreleikittelystä. Dokumentaarista vaikutelmaa luodaan esimerkiksi rakenteella: elokuva vaikuttaa pitkään juonettomalta, kunnes tarina saa dramaattisen käänteen. Aina katsoja ei todella voikaan tietää, mikä on totta, mikä fiktiota ja mikä niiden yhdistelmää. Tarinan sekaan leikatuissa katuhaastatteluissa fiktiiviset henkilöt Blade ja Abraham haastattelevat Moskovassa autenttisia vastaantulijoita, jotka yhtyvät ilomielin heidän iskulauseeseensa: ”Venäjä venäläisille, da, da”. Kun mielipiteet eriävät, haastattelu katkeaa lyhyeen. Turvakameranauhat pahoinpitelyistä voivat olla aitoja tai lavastettuja, mutta kuvat ovat joka tapauksessa surullisia.

Berlinalen-kävijöiden joukossa Russia 88 jakoi mielipiteitä. Joku oli katalogitekstin pohjalta odottanut puhdasta dokumenttia ja pettynyt, toinen piti tarinaa epärealistisena (!). Itse arvelen, että Russia 88 on itseasiassa parempi elokuva aiheesta, kuin mihin dokumentaristin olisi ollut edes mahdollista juuri nyt tehdä. Aiheen äärelle pääseminen olisi todella vaikeaa: tekijä olisi todennäköisesti jatkuvassa hengenvaarassa. Lopputuloksesta olisi pakko jättää pois osia osallisten suojelemiseksi. Russia 88 kertoo samasta maailmasta tehokkaasti ja liikaa koreilematta, ja sen realismi on käsinkosketeltavaa. Berlinalen katalogin mukaan elokuvan lavastaminen ja puvustaminen oli todella yksinkertaista, sillä ohjaajan oli helppo hankkia tarvitsemansa natsi-ikonografia ja rasistisilla lauseilla varustetut t-paidat venäläisistä nettikaupoista ja moskovalaisista putiikeista. Osa päähenkilöiden palopuheista on muokattu suoraan venäläisten äärioikeistolaisten keskustelufoorumeiden kirjoituksista. Aidon ja rakennetun raja alkaa nopeasti hälvetä, meillä marginaalinen ilmiö on itärajan takana hämmentävän jokapäiväinen.

Vaikka aiheensa puolesta Russia 88:a voisi verrata muihin uusnatsikuvauksiin kuten vaikka australialaiseen Romper Stomperiin (”Miten sinusta tuli natsi?” Abraham kysyy Bladelta. ”Katsoin Romper Stomperin,” tämä vastaa.) tai American History X:n, elokuva muistuttaa kuitenkin todellisuudessa lähemmin italialaista Gomorraa, Roberto Savianon Napolin mafian eli camorran hämäräpuuhista kertovan samannimisen paljastuskirjan filmatisointia. Molemmat ovat tosipohjaisia fiktioita väkivaltaisista alakulttuureista, ja molemmissa keskiössä on päähenkilövetoisen tarinan sijaan kuvatun alamaailman sisäinen todellisuus.

Gomorra on kirjana hämmästyttävä tilinteko yhden miehen odysseijasta totuuden perässä. Napolilaistoimittaja Roberto Savianon sisäpiirikuvaus kartoittaa hengästyttävällä tarkkuudella rikollisjärjestön taloudelliset kytkökset ja niiden laajuuden. Mafian toimintatavat ovat niin häikäilemättömiä, että ne tuntuvat uskomattomilta. Miten voi olla mahdollista, että huippumerkkien sekä aidot että väärennetyt tuotteet syntyvät samoissa napolilaiskellareiden hikipajoissa – toisen erän mennessä kaupaksi kovemmalla katteella kuin toisen? Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Gomorra-elokuvan näyttelijöistä jo kolme viruu vankilassa mafiakytköksistä tuomittuina?

DocPointissa esitetty italialaisdokumentti Biutiful Cauntri toistaa Gomorra-kirjasta ja elokuvastakin tutun tarinan Italian läpimädästä jätehuollosta: tonnikaupalla ongelmajätettä valuu systeemin ohi mafian masinoimien pimeiden jätehuoltojärjestelyjen ja laittomien kaatopaikkojen kautta luontoon. Laitumilla dioksiini-myrkytyksen saaneet lampaat lakoavat maahan koivet kouristellen. Lammasfarmarin vaimo toteaa lakonisesti katastrofin laajuuteen turhautuneena syöneensä viimeisen kuuden kuukauden ajan saman eläimen maidosta valmistettua juustoa. Supermarketissa tuijotan epäuskoisena italialaista tuontimozzarellaa. Uskoa vaiko ei, nielläkö vai eikö niellä?

Sekä Gomorran että Russia 88:n maailmassa todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää – oikeastaan niin ihmeellistä, että siihen on jopa vaikea uskoa. Tarun muodossa ihmeellinen todellisuuskin tuntuu uskottavammalta – ja pelottavammalta.

2 kommenttia

Matteo Garreonen Gomorra on hyvin mielenkiintoinen elokuva dokumentaarisuudessaan ( näyttelijät,kuvaustapa, epänarratiivisuus,värimaailmassaan ja kuvauspaikka valinnoissaan), mutta samanaikaisesti se ons elkeästi fiktio (sillä on pääsy tilanteisiin ja tapahtumiin, jotka dokumentille voat mahdottomia).
Lopputulos on uskottavuudessaan vahva, ehkä juuri siksi että dokumentaarisuus luo fiktiivisyydelle uskottavuuden, jotka fiktiivisyys vahvistaa (eikä heikennä).

Matteo Garreonen ensimmäinen pitkä elokvua, joka esitettiin Dokumenttiprojektissa oli selvästi sukulaissuussuhteinen Gomorraan. Siinä oikeat henkilöt näyttelivät itseään hyvin dokumentaarisissa tapahtumissa. ( Seurauksena oli, että luvattomat albanialaiset siirtotyöläiset taisivat asua ohjaajan luona toista vuotta. Suomeen "dokumentin" myi Carlo Cresto Dina, joka oli puolestaan alullepanija Arto Halosen elokuvalle Taivasta vasten.)
Näin kuvailtiin aikoinaan Vieraalla maalla-juttua:
Useita palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla voittanut dokumentti Vieraalla maalla (Terra di mezzo) kuvaa köyhien maahanmuuttajien elämää Italian maaseudulla ja kaupungissa. Se sisältää kolme erilaista tarinaa, kolme erilaista keinoa ansaita rahaa.
Tina on nigerialainen prostituoitu. Hän päivystää monien muiden ilotyttöjen tapaan maaseudulla tien varrella. Tiellä saattaa olla jopa kymmeniä ilotyttöjä pienen matkan päässä toisistaan, joten asiakkaiden saanti on kiinni hyvästä tuurista.

Italiassa on myös paljon nuoria albanialaisia poikia, jotka yrittävät tulla toimeen. He istuvat aamuvarhaisesta alkaen tien vieressä toivoen, että joku pysähtyy ja tarjoaa töitä. Heille kelpaa kaikenlainen rakennustyö- ja remonttityö, kunhan vain saa rahaa. Raskaan arjen keskellä heillä on kuitenkin myös unelmia, kuten ostaa Ferrari ja ajaa sillä ympäri Eurooppaa.

Ahmed on egyptiläinen siirtolainen, joka on muuttanut Italiaan jo 20 vuotta sitten. Hän työskentelee monien muiden miesten tapaan bensa-asemalla. Rahaa ei tule paljon ja asunto on hyvin vaatimaton. Työkään ei aina ole helppoa, sillä asiakkaat voivat olla usein hankalia. Silti on vain jaksettava ja elettävä päivä kerrallaan.

Vieraalla maalla keskittyy kuvaamaan työtä, keinoja ansaita rahaa. Se kertoo realistisesti, paikoin huvittavallakin tavalla siirtolaisten jokapäiväisestä elämästä. Dokumentti taiteilee fantasian ja epätoivon välillä

Se on elokuvaa!

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu