Uskalla katsoa herkkyyttä silmiin
”Kyllähän halkometsässä on helppo olla mies, mutta uskaltaa katsoa herkkyyttään silmiin. Se vaatii mieheltä kovaa luonnetta.” Jotenkin näin Keijo Siekkinen kertoo Pekka Strengistä syksyksi valmistuvassa dokumenttielokuvassa.
Lähtötilanne raakaleikatun version katselulle oli tavallisuudesta poikkeava. Normaalisti Arto Halonen on täynnä elokuvaansa, nyt mies mutisi jotain siitä, että ei tiedä ja on vaikea katsoa koko elokuvaa.
Normaalisti Arto on rinta rottingilla viemässä elokuvaansa elokuvateattereihin. Nyt oli sitä mieltä, että olen väärässä, kun arvioin, että tässä elokuvassa on yleisöpotentiaalia (oikealla ulostulolla ja markkinoinnilla).
Koska Arto Halosen elokuva on vilpitön, konstailematon ja kohdettaan arvostava ( tässä vaiheessa jopa liikaakin) ja elokuva kertoo universaalia tarinaa: kuinka nuoressa ihmisessä elää idealismi, kuinka moni meistä on kokenut itsensä erilaiseksi, joukkoon istumattomaksi, kuinka rakkauden ja kauneuden kaipuu
(kaikessa naiviudessaan) on niin merkittävä ja tärkeä voima.
Pekka Strengin musiikki pelaa elokuvassa paremmin kuin millään levyllä (ainakin minusta, joka Pekan tunteneenakin en koskaan ollut hänen musiikkinsa suurimpia ihailijoita) ja Pekan omat päiväkirja- ja kirjemerkinnät tuovat mieleen menneen ajan viattomuuden ja outoa kyllä myös Pentti Saarikosken (ainakin minulle).
Ei, ei elokuva ole valmis. Edessä on vielä paljon, mutta siitä voi tulla hyvin hyvä elokuva, jonka pateettisuudesta ja ”makeudesta” nostaa ylös sen viattomuus ja vilpittömyys. ( Ehkä syynä, että eräät avaintodistajat, kuten Arto itse , puhuvat transsissa.
Mielenkiintoista, mutta katselukokemus rinnastui mielessäni toiseen, muutama päivä sitten tapahtuneeseen katseluun. Vastentahtoisesti menin katsomaan Ilkka Ilkareen 85 minuuttista Sivuvaunumiehistä kertovaa dokumenttia, jonka oli torjunut kehittelyvaiheessa kovin sanoin ( Dokumenttiprojektilla kun on Ilkareen kanssa vääntöä ns. Ounasjoki-trilogiasta eivätkä kaikkikokemukset ole olleet kovin innostavia).
Mutta tunnustan: Ilkareen omaan lapsuudenmaisemiin Kalliossa asettuva dokumentti isästä ja pojasta ( josta tulee sivuvaunuluokan maailmanmestari) ja vanhoista Kallion kundeista, jotka ovat touhunneet elämänsä autotalleissa ja sivuvaunukilpailuissa; myös siinä kosketti elokuvan vilpittömyys ja aitous.
Osin etnografinen, ehdottomasti liian pitkä dokumentti on työstön jälkeen Dokumenttiprojektin arvoinen.
