Taidetta dokumenttielokuvassa
Kun näyttelijät kohtaavat lavalla, jotain taian omaista tapahtuu, hmm mielenkiintoista, dokumentti jatkuu, hauras mies selittää loistavin silmin: ”Pitää aina pysyä uteliaana elämälle.” Välillä soitetaan pianoa ja sitten kävellään taitelijalle tutuissa maastoissa ja keskustellaan. Keskustelut on leikattu pois, jäljelle jää vain vanhan miehen monologi teatterin tekemisestä. Peter Brook, monotoninen supisija, on teatterimaailman legenda. Hänen rinnallaan viipottaa poika Simon Brook. Pojalla onneksi on ihaileva hymy kasvoillaan, joka antaa katsojalle vihjeen, että haurasta miestä on kunnioitettava. Pelottavaa, miten isän ja pojan suhde tuo mieleen meidän Jouko Turkan ja hänen poikansa... Elokuva on Brook by Brook, eli pojan hapero kuvaus isän neroudesta. Silti elokuva ei kerro minulle mitään mistä pitäisi olla kiinnostunut tässä haperossa miehessä.
Kun taitelija luo, taide syntyy valitettavasti taiteilijan päässä. Me näemme hien ja tuskan mutta hyvin vähän luomisen prosessista ja siitä miten teatteriesitys syntyy. Suomen lahja teatteritaiteelle, Kristian Smeds on jälleen tehnyt neron työn, avannut suomalaisuutta keskieurooppalaiselle yleisölle, minulle olisi järjestynyt mahdollisuus (ehkä) päästä kuvaamaan Mental Finlandin tekoprosessia. Onneksi en tarttunut tilaisuuteen. Kaikki tietävät Kristianin suhteen kameraan, tämän kamerapelon lisäksi olisin ollut muutenkin mahdottoman edessä: -Kameraan olisi taltioitunut pahimmillaan sata tuntia materiaalia siitä, kuinka hikiset miehet huutavat toisilleen, niin että räkä lentää.
Suurta taitelijadokumenttia etsiessä ei tule mieleen kun Allan Millerin The Durandot project, kymmenen vuoden takaa. Teatteridokumenttien kuvaamisessa on aina päädytty seurantaan. Hauskimman version seurannasta lienee tehnyt Nick Broomfield elokuvassa Driving me crazy, jossa tekijä ymmärtää kääntää kameran itseensä päin. Suurin taide syntyy kun adrenaliinista kalpea dokumentaristi tajuaa olevansa syvällä suossa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia seurannallisin keinoin saada elokuvaa mielenkiintoiseksi. Hän hyppää nuorena arkana ohjaajana kameran eteen ja laittaa itsensä peliin, häpeän uhalla. Samalla hän tuli luoneeksi oman tyylinsä osallistuvana dokumentaristina. Teatteridokumenteissa on aina pyritty jotenkin prosessia ahkerasti taltiomalla pääsemään neron mieleen. Aivan vähän aikaa sitten Jouko Turkan Seitseman Veljestä –seurantadokumentti tavoitti neron ja julman hullun, sekä hänen käskystään järveen juoksevat nuoret teatterikoululaiset. Silloin koko teatteriala olisi totellut käskyä, muuten olisi leimaantunut taantumukselliseksi?
Ehkä taitelijakuvilla yleensäkään ei pidä pyrkiä taiteilijan pään sisään vaan pyrkiä kuvaamaan ympäristöä missä taitelija toimii. Tai pikemminkin yhteiskuntaa missä taitelija toimii. Kristian Smeds kertoo haastattelussaan (http://www.mentalfinland.com/blog/?p=222) kuinka hän kaipaa yhteisöllistä kokemusta teatteriesityksessä. Samalla syyttäen suomaliasta yhteiskuntaa niin pirstoutuneeksi, että yhteisöllistä kokemusta ei muualla enää voi syntyä kuin teattereissa tai yleisessä saunassa.
