KETÄ SAA KUVATA JA KETÄ EI
Tampereen Elokuvajuhlien kansainvälisessä kilpailusarjassa esitettiin lyhytdokumentti Family 068.
Se kertoi eleettömästi – ilman selostustekstiä, ilman haastatteluja, ilman narratiivista tarinaa – kaatopaikalta elantonsa hankkivasta nicaragualaisperheestä.
Kyllä. Selostustekstin puuttuminen merkitsi, että kukaan ei asettunut äänellään perheen ja kasojan väliin.
Kyllä. Narratiivisen tarinan puuttuminen merkitsi, että et seurannut ”juonen käänteitä”, vaan sinulla oli katsottavana vain perheen elämä.
Kyllä. Kaiken tietoaineksen puuttuminen merkitsi, että katsoit vain elämää.
Kyllä. Katsoessani dokumenttia, mietit, että eipä tällaista paljon televisiosta näe.
Kyllä. Katsellessa mietin myös, että ehkä jokaisella sukupolvella on oltava kaatopaikkaelokuvansa, jonka he näkevät ensimmäistä kertaa. ( Meikäläisen elämässä ja ammatissa niitä on joutunut näkemään liiankin kanssa).
Mutta kaikista kyllistä huolimatta. Minä ärryin. Koska koin että tässä – paljon, paljon enemmän kuin hyvin siveellisesti tehdyssä Kansakunnan olohuoneessa – hyödynnettiin ihmisiä elokuvaa varten. Ja että meitä ei pahemmin vaivaa, kun kuvaamme kehitysmaiden ihmisiä – samanlaisia kuin me itse – heidän köyhyydessään. Elokuva ei nostanut heitä sanan ”köyhä” yläpuolelle ( siihen ei riitä pieni hetki naurua lasten kanssa). Eikä elokuva ole vain jonkin näyttämistä ja näiden kameran tallentamien kuvien leikkaamista peräkkäin. ( Vaikka joskus se on parempi kuin kai
kkitietävän ohjaajan vahva läsnäolo dokumentissa).
Hyvässä elokuvassa ohjaaja näkee ihmisissä enemmän kuin muut ja onnistuu muovaamaan näkemänsä ainutlaatuiseksi, omaperäiseksi katsomiskokemukseksi. Ja tämän Kansakunnan olohuone tekee, ei täydellisesti, mutta merkittävästi.
2 kommenttia
Ke 11.03.2009 @ 19:26
Ai vieläkö tarjotaan tälläisiä kuvia kaukomailta? Sikäli kun muistan, joissakin 70-luvun dokkareissa länsimaiset tekijät esittelivät kehitysmaiden köyhiä kuin luontodokumentin eksoottisia eläimiä. Tekijöiden vilpittömistä aikeista huolimatta kuvauksen kohteen ja katsojan välille kuitenkin muodostui läpitunkematon tunnesiivilä, joka suodatti pois kaikki muut tunteet paitsi säälin ja huonon omatunnon.
Pyytettömistä aikomuksista huolimatta näiden hyvää tarkoittavien tekijöiden tarjoama kuva herätttää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Kun kohteelta kielletään oma identiteetti omassa sidosryhmässään, menneisyys, oman elämänsä tähtihetket, hiljainen tieto tai huumorintaju - eli kaikki ne tarinat ja inhimilliset ominaisuudet joista katsojana voisin tunnistaa itseni – kuvauksen kohde näyttäytyy kaikesta inhimillisyydestä riisuttuna varjo-olentona.
Myös sotapropaganda on aina käyttänyt vastaavia keinoja: vastapuolen esineellistämistä, luokittelua ja yleistämistä sekä häpeämätöntä tirkistelyä. Nämä kaikki mahdollistavat välinpitämättömyyden, epäoikeudenmukaisuuden. Ja viimekädessä: tappamisen.
Välillä tykkään katsoa dokumentteja, jossa tekijän ja aluksi meille täysin yhdentekevän, vastenmielisen, tai muutoin ennakkoluulojen vääristämän kuvauksen kohteen välille kehittyy ystävyyssuhde. Minusta on hienoa välillä katsoa kun Pikkuprinssi kesyttää ketun. Tai miksei myös toisin päin? Ja ketun ainutlaatuinen maailma avautuu katsojalle.
