Huijaava luonto

Jo muutama vuosi sitten kuulin luontofilmejä kasaavalta tuttavalta,
että television luontodokumentit ovat usein kompilaatioita. Jos
halutaan tehdä luonto-ohjelma pikkuhippiäisestä, niin ei muuta kuin
sopiviin tietokantoihin kaivelemaan tietoja kaiken maailman
pikkuhippiäiskuvastosta. Ne leikataan sitten kompiloiden uskottavaksi
kokonaisuudeksi.

Tässähän ei ole mitään vikaa, jos ohjelma käsittelee pikkuhippiäistä
kaikkialla maailmassa. Pientä eettistä virettä on tietysti siinä, että
katsoja ei välttämättä tiedä, mistä mikin kuva on saatu. Sylttytehdas
tiedetään, mutta luomulihan alkuperää ei. Lopputekstitkin voivat olla
kovin niukat eikä jäljitys onnistu. Ja ymmärsin tuttavan puheista,
että niin on tarkoituskin. Operaatio Kompilaatio suoritetaan niin,
ettei katsoja sitä huomaa.

Tämä tuskin saa vielä katsojan karvoja pörhistymään. Eläimellinen
tunne nousee esiin vasta, kun väitetään Venäjän karhuiksi omia
otsojamme Kuhmosta ja Suomussalmelta. Näinhän kävi taannoin
televisiossa esitetyssä luonto-ohjelmassa. Kun sattumoisin satuin
kyseistä luonto-ohjelmaa sivusilmin jopa seuraamaan, myönnän
hämmästelleeni kotisohvalla ääneen, kuinka ohjelman venäläiseksi
väittämä luonto oli niin tuttua. Tämä selittyi sitten asioiden
paljastuttua sillä, että vähäinen metsäkokemukseni on suurelta osin
peräisin samoilta seuduilta, jossa eläinkuntaa oli kameralla
tallennettu. Pyssy kädessä kiellän metsiä samonneeni.

Tarkka lukija on huomannut, että puhun luonto-ohjelmista. Jos puhuisin
luontodokumenteista, vaatisin enemmän kuluttajansuojaa. Virheen luonne
paljastuu siinä, että tekijät jäivät maalaisjärjellä ajatellen kiinni
vilpistä: käsite-eroa korostaen voisi sanoa, että ohjelman väitettiin
olevan dokumenttia, joka vielä otsikoitiin alueellisesti rajaavaksi.
Ja kun näin ei ollut, syntyi kohu.

Dokumentin arkijärkinen käsitemäärittely pitää sisällään ääneen usein
lausumattoman ennakko-oletuksen: dokumenttielokuvan välittämään
sanomaan pitää voida luottaa. Epistemologisesti eli
tietoteoreettisesti dokumenttielokuvaan sisältyvään ja sen
välittämällä tiedolla ja pyrkimyksellä totuuteen on merkitystä.
Ihmiset olettavat, että siihen voisi luottaa. Aiemmissa kirjoituksissa
DokBlogissa on käynyt ilmi, että tästä periaatteesta on lipsuttu yhä
useammin: mitä siitä seuraa dokumenttielokuvalle yleensä jää
nähtäväksi. Luontodokumentiltakin tätä periaatetta voi kyllä
edellyttää – kohu ei ole ollut turha.

Luontodokumentit ovat liukuneet luonto-ohjelman suuntaan myös
ideologisesti. (Kyllä, luitte ihan oikein!) Monilla tahoilla on
puhuttu yhteiskunnan koventumisesta, varmasti aiheesta, ja se näkyy
kyllä luonto-ohjelmien väkivaltaisuudessa. Entistä useammin eläinten
takaa-ajot, tapot ja verinen mässäily saaliilla ovat monien
luonto-ohjelmien ytimessä. Jo pitkään suositut parittelukuvat ovat sen
rinnalla verrattavissa vapaan rakkauden aatteeseen.
Ihmisyhteiskunnassa historioitsija Eric Hobsbawm on tiivistänyt
vapaamman seksin yhteiskunnallisen merkityksen hieman sarkastisesti:
vapaan seksin ideologia on tuottanut maailmaan enemmän seksiä. Ei sen
enempää.