Euroopan paras
Euroopan parhaaksi dokumenttielokuvaksi valittiin Peter Lichtin Sound of Insects, joka koettelee aika rajusti faktan ja fiktion rajoja kertoessaan nälkään itsensä tappaneen ihmisen tarinan.
Elokuva on erinomainen esimerkki sveitsiläis-itävaltalaisen kulttuurin oudosta viehätyksestä kuolemaan ja kärsimykseen, johon täytyy olla olemassa omat syynsä – tai sitten vain traditionsa.
Liechtin elokuva alkaa suurella kokokuvalla lumisesta ja metsäisestä maaseutumaisemasta. Naisen ääni kertoo, että ollessaan maan koillisosassa jäniksiä metsästänyt S on löytänyt muovisesta teltasta kuolleen ihmisen, jonka henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Noin sata päivää kuolleena olleen miehen ruumis ei ole jostain syystä mädäntynyt, vaan muumioitunut. Muumiolla on pituutta 176 senttiä, mutta painoa vain 36 kiloa.
Miehen jalkojen välistä löytynyt päiväkirja paljastaa kuolinsyyn. Mies on näänyttänyt itsensä tarkoituksellisesti nälkään.
Elokuvan kerrotaan perustuvan miehen päiväkirjamerkintöihin joita seurataan kuoleman odotuksen alkamisesta viimeiseen merkintään, joka on: ” Siellä on valo”.
Elokuvan kuvakerronta perustuu neljään elementtiin : telttaan ympäröivään luontoon ja metsämaisemaan, teltan läpinäkyvään muoviseen sisäpintaan, musta-siniseen sävytettyihin graafisiin kaupunkikuviin sekä valikoituihin symbolikuviin. Kaikki tämä on toteutettu taitavasti ja kuvakerronta on niin neutraalia, että hyväksyessään elokuvan sävyn ja tyylin symbolikuvien ( kuten viikatteensa kanssa kääntyilevä kuolema tai narulla liikkuvien nallekarhujen profiilit)osittainen naivius ei häiritse niin paljon kuin kuvittelisi.
Mutta paljolti elokuva elää luettujen – päivästä toiseen etenevien - päiväkirjamerkintöjen sekä erittäin taitavan äänimaailman varassa.
Ja siitä nousee esille myös peruskysymys elokuvan dokumentaarisuudesta ja totuudellisuudesta.. Elokuvan alussa katsojalle kerrotaan, että elokuva kertoo ” complete text of death record”in eli kuolleen miehen täydelliset päiväkirjamerkinnät lisättynä alkutekstillä ” based on the true story”.
Toisaalta elokuvan ensimmäiset lauseet rakentavat sen fiktiivisen luonteen ja perussävyn. Tapahtumapaikka on maan koillisosassa, mutta maata ei nimetä. Metsästäjän nimi on vain S. aivan kuin
Kafkan novellien K. Elokuvan loppulause on tietysti mahdotonta kuolevan ihmisen kirjoittamaksi. Se on toisaalta viittaus ns. tunnelivaloon ja toisaalta ehkä Goethen Mehr Licht lausahduksen.
Mutta vasta elokuvan päätyttyä katsojalle paljastetaan, että elokuva on toisen polven ” perustuu tositarinaan” elokuva. Eli elokuvan teksti on muokattu japanilaisen Shimada Masahikon novellista ”Miira ni naru made”, joka on kirjoitettu todellisen tapahtuman perusteella.
Kysymys kuuluu: miten elokuvaa, joka perustuu fiktiiviseen novelliin, joka perustuu tositapahtumaan, voidaan kutsua dokumentiksi. Vain siksikö, että elokuvan päähenkilöä ei näyttele muu kuin ääni ?
Vai siksikö, että elokuvan dokumentaarinen luonne kuvausta ja äänityötä myöten saa katsojan pitkään ajattelemaan, kuvittelemaan, että kyseessä on ”oikea” dokumentti, että päiväkirjateksti on oikea, juuri sellainen, mikä on löydetty muumion jalkojen välistä.
Vai siksikö, että elokuva onnistuu tavoittamaan kuolemasta ja elämästä luopumisesta jotain hyvin todellista, aitoa ja koskettavaa. Ja että tämä syvempi totuudellisuus tekee siitä dokumenttielokuvan.
Olin nimeämässä Peter Liechin elokuvaa täysillä pisteillä yhdeksi ehdokkaaksi European Academy Awardia varten, koska se koettelee fiktion ja faktan rajamaastoa, se on erinomaisesti toteutettu ja se jää vangitsevasti jopa tuskallisesti mieleen, MUTTA toivoisin, että elokuvan alussa ei käytettäisi sanoja
”complete text of death record” vaan kerrottaisiin vain sen perustuvan tositapahtumaan. Ei elokuvan totuuden vaan totuudellisuuden takia.
Lopullisen päätöksen tehneeseen juryyn kuuluivat Viktor Kossakovsky. Franz Gabner ja Nino Kirdtatze. Juryn perustulu oli seuraava:
The incredible story of how the mummified corpse of a 40-year-old man was discovered by a hunter in one of the most remote parts of the country. The dead man's detailed notes reveal that he actually committed suicide through self-imposed starvation only the summer before. Liechti's film is a stunning rapprochement of a fictional text, which itself is based upon a true event: a cinematic manifesto for life, challenged by the main character's radical renunciation of life itself.
Sound Of Insects esitetään Dokumenttiprojektissa syksyllä 2010.
