Kun pahuus ottaa vallan.
Yleensä festivaalivoittajilta odotetaan elokuvallisuutta, visuaalista merkittävyyttä. Tänä iltana Dokumenttiprojektissa esitettävä Tamar Yamorin Hymyilinkö minä ( To See If I Am Smiling) alkaa hyvin tavallisesti, lähes kuin mikä tahansa television uutisohjelma. Eikä se siitä paljon muutu.
Muodoltaan kyseessä on haastatteludokumentti, jossa kuusi israelilaista naissotilasta kertoo kokemuksistaan armeijassa.
Silti dokumentti voitti toisen pääpalkinnon maailman merkittävimmällä festivaalilla IDFAssa ja on palkittu siellä sun täällä muuallakin. Mutta ei siksi, että se kertoisi naisista Israelin armeijassa tai israelilaisten hirmuteoista palestiinalaisia vastaan.
Dokumentti on vaikuttanut, koska siitä välittyy nuoren, itse armeijan kokeneen, naisen vilpitön pyrkimys ymmärtää, miksi ihminen askel askeleelta ajautuu ja hyväksyy pahuuden. Miten keskushenkilöksi nousevan Meytalin on lähes mahdotonta kohdata omaa itseään, miten pikkuhiljaa hänestä tuli välinpitämätön toisten ihmisten kärsimyksille. Miten ihminen, joka oikeastaan haluaisi hyvää, rakentaa rauhaa ihmisten välille, toimiikin aivan vastoin tätä pyrkimystä.
Ja maailman tuhansien dokumenttielokuvien joukosta tämä muodoltaan aika vaatimaton isrealilais -tuotanto erottuu, koska elokuvan päättyessä joutuu kysymään: näinkö minäkin toimisin, olisiko minussa rohkeutta olla toisinajattelija. Kuinka tärkeää onkaan, että on ollut valkoisia, jotka nousevat apartheidia vastaan, ihmisiä jotka eivät hyväksyneet natsien valtaannousua, munkkeja jotka uskaltavat henkensä uhalla lähteä kaduille, journalisteja jotka avaavat Venäjän todellisuutta.
Yaromin elokuva on sukulaissuhtainen Errol Morrisin Guantamano elokuvaan, erona vain se, että Yarom on itse käynyt lävitse kipeää prosessia.
