Turun Rakennusmessuilla esiteltiin pari viikkoa sitten puolikkaan maitotölkin kokoista pesusientä, joka imi sisäänsä ämpärillisen vettä. Siltä tuo ihmesienen demonstraatio ainakin näytti – hurja määrä vettä hävisi sienen sisään kuin tuoreen isän rahat varpajaisiltana.

Mikäli kaikki menee hyvin, on tämän blogin kirjoittajien perheissä pian yhteensä viisi kaksikielistä lasta. Itsekin olen saanut jo jonkun aikaa seurata kolmivuotiaan lapseni seikkailuja kahden kotikielen ihmeellisessä maailmassa. En lakkaa paitsi ihmettelemästä lapseni ilmiömäistä kykyä oppia molempia kieliä, myös hänen kielellisen ajattelunsa kehittymistä. Jo kolmivuotias ymmärtää, että maailmassa on monia eri kieliä eikä tiettyjä asioita yksinkertaisesti voi kaikilla kielillä sanoin ilmaista. Tiedän nimittäin useita aikuisia, joilla kielellinen ajattelu ei ole kehittynyt koskaan ja heille esimerkiksi kielen tiivis kulttuurisidonnaisuus on täyttä hepreaa.

Aikoinaan kuviteltiin, että kahden kielen tuputtaminen pikkulapselle voisi olla haitallista. Onneksi ei näin ei ole enää. Kun kaksi kieltä on plakkarissa, on kolmannen ja neljännen oppiminen helpompaa. Olen lukenut yhden tutkimuksen, jossa varoiteltiin kaksikielisiä perheitä ainoastaan siitä, että mikäli lapsen elämässä on kaksi täysin tasavertaista kieltä, tulee ongelmia. Tällöin lapselta saattaa nimittäin puuttua tunnekieli, eikä lapsi oppi ilmaisemaan tunteitaan täysin millään kielellä. Käytännössä lienee kuitenkin aina niin, että toista kieltä puhutaan vähän toista enemmän – päiväkodissa, koulussa, kaupassa.

Kaksikielisen lapsen matkaa kielten maailmassa on hauska seurata. Muistan hyvin kun Joonan nuorimmainen selitti jotain stop-märkkelistä. Ehdoton helmi näiden juttujen joukossa kuului kuitenkin suomalais-amerikkalaisen tuttavaperheeni pojan suusta. Poika luki englanninkielistä tarinaa Roope Ankasta, jonka rahasäiliön pohjaan tuli halkeama ja rahat alkoivat valua maan sisään. Poika selitti isälleen: ”Isi, isi, kato ton Uncle Scroogen kaikki moneyt menee tonne holeen!”.

 

Minä se en ymmärrä. Itse asiassa asia ei ole edes näin yksinkertainen. Minä se en edes ymmärrä, miksi minä en ymmärrä. Minä, jonka työnä on ymmärtää. Luen työkseni kirjoituksia, jotka monet on ihan takuulla kirjoitettu ihan piruuttaan sillä kuuluisalla virkamiespuppusanageneraattorilla. Työhöni kuuluu ymmärtää vaikkapa tällainen Kaarinan teknisen lautakunnan listalta löytynyt lause: ” Työryhmän esitykselle on leimaa antavaa, että kuntia velvoitetaan tiettyihin toimenpiteisiin, mutta valtio toimii harkinnanvaraisesti ilman velvoitetta.”

Siksi minusta onkin niin merkillistä että minä se en ymmärrä. Itse asiassa ymmärrän hyvin vähän siitä kaikesta informaatiosta, jota löydän esimerkiksi rakkaan KELA:mme nettisivuilta. Hyvänä esimerkkinä toimivat isyysvapaa ja ns. isäkuukausi.

Isyysvapaa nyt on sentään melko helppo nakki. 1–18 arkipäivää isyysvapaata lapsen syntymän jälkeen.

Mutta sitten on tämä kohuttu isäkuukausi. Sen pitenemisestähän oli taannoin kovasti juttua. KELA:n avuliaat sivut kertovat minulle, että saan kokonaisen isäkuukauden, jos käytän vähintään 12 viimeistä arkipäivää vanhempainrahakaudesta. Tämä vanhempainrahakausi onkin jo tuttu juttu, palaan siihen vähän myöhemmin.

Isäkuukauden kohdalla KELA:n sivuilla sanotaan: ” Isäkuukauden ensimmäisiltä 12 arkipäivältä saat vanhempainrahaa ja seuraavien 1–12 arkipäivän ajalta isyysrahaa.”

Mutta: ”Vuonna 2010 isäkuukausi pitenee 13–36 arkipäivään niillä perheillä, joilla oikeus vanhempainpäivärahaan alkaa vuoden 2010 puolella.” Ymmärrän tämän niin, että minulla on oikeus tuohon 36:een päivään.

Termi ”isäkuukausi” on joka tapauksessa kökkö kuin mikä. Sillä jos lukuun kerran otetaan vain arkipäivät ja lauantait, kertyy 36:sta päivästä isäkuukautta lähes kaksi kuukautta.

Niin, se vanhempainrahakausi. Ensimmäisen lapsemme kanssa pidin vanhempainvapaasta viimeiset kolme kuukautta ja lapsen äiti jatkoi opiskelujaan. Sen verran outoa oli tämä työnantajallekin, että aluksi minulta kiellettiin työterveyshuollon käyttäminen ”vapaani” aikana. Sitten huomattiin, että perhana, äitiysvapaallahan se tavallaan tuo Welling onkin.

Huvittavaa oli kun Simo jossain vaiheessa loppuvuotta tuli esittämään, että voisin vähän opastaa näissä isyysvapaa-asioissa. Huono idea. Ensinnäkin olen unohtanut kaiken, mitä ehkä silloin neljä vuotta sitten ymmärsin. Ja toiseksi: en minä kuitenkaan oikein ymmärrä. Vaikka pitäisihän minun, sillä ilmiselvästi KELA:n ohjeet on tehty ymmärrettäviksi meille kaikille isille – nykyisille ja tuleville.