Ke 13.10.2010 @ 09:18Iikka Vehkalahti

Tuoreita tuulia, Greenhouse I


Dokumenttimaailma laajenee koko ajan ja tekijöitä tulee uusista maista. Ja he tuovat tullessaan sekä keskeneräistä osaamista että raikkaita uusia tuulia ja ajatuksia. Niin myös Välimeren alueen Greenhouse-projekti.


Greenhouse on lähtenyt liikkeelle Israelista ja sen tarkoituksena on ollut kerätä yhteen Lähi-idän elokuvantekijöitä puolueettomalle maaperälle kehittämään koulutusohjelman kautta feature-dokumenttielokuvia pääasiassa ihmisoikeuskysymyksistä. Niinpä mm. Sundance Instituutti on ollut tukemassa aloitetta alusta lähtien.

No israelista lähteneen hankkeen, vaikka tukijoina olisi kuinka Artea ja Sundancea, ei ole ollut aivan helppoa saada kattavaa ohjaajakuntaa koolle , vaikka tapahtumat on järjestetty yleensä Turkissa, viimeksi ilmeisesti Gaza-laiva selkkauksen takia Kyproksella.

Greenhousessa itsessään kehitetyt elokuvat eivät ole olleet mitenkään Israelin hallituksen politiikkaa myötäileviä, voi sanoa: hyvin päinvastoin. Mukana olleet harvat israelilaiset kuuluvat maan pieneen kriittiseen vähemmistöön ja palestiinaisten elokuvantekijöiden mukanaolo on sinänsä olltu poliittinen kannanotto.

Greenhouse on kehittynyt myöskin selkeämmin yleis-eurooppalaiseksi. Viimeisessä tapaamisessa, jossa paikalla oli mm. Arten, BBC:n, DR:n edustajat, elokuvantekijöitä oli Gazasta, Länsirannalta, Marokosta, Ukrainasta, Hollannista, Libanonista, Dubaista, Jordaniasta, Serbiasta, Kosovosta, Ranskasta, Ruotsista, Venäjältä ja Israelista.

Ja millaisia projekteja?

En ollut koskaan kuullut Frontex- organisaatiosta, jonka EU on perustanut suojelemaan ja vartiomaan EU:n rajoja. Frotexin päämaja on Varsovassa. Organisaation tehtävä on yksinkertaistettuna estää laittomia maahantulijoita pääsemästä Eurooppaan. Tässä työssä Frontex käyttää niin riskianalyysia, eri välineitä kuin  Rabittejakin. RABIT ( Rapid Border Invertion Team, a task force of 600 specialists from Member State Border Guards).

Ja kuka kiittääkään Frontexin puolesta Euroopan rajoja suojelevia rajavartioita ( joita on huimat 400 000) jollei Frontexin suomalainen johtaja Ilkka Lehtinen, joka on rakennuttanut varsovalaisen asuntonasa 11 kerrokseen tietysti oman saunan.

Kymmenien maahanmuuttajadokumenttien keskellä on virkistävää ja ajatuksia herättävää katsoa Helge Rennerin materiaalia, jossa erittäin hyvin ja näkemyksellisesti kuvataan maahanmuuttajien maahantuloa estävien työtä ja ajattelua. Tulossa joko tv-dokumentti tai dokumenttielokvua ( jota tekijä haluaisi, mutta joka on kyllä haastava tehtävä kenelle tahansa).

Moskovasta tullut Nikita Sutyrin esitteli projektin nimeltä Faceless. Se kertoo Venäjällä kasvavasta anti-fasistisesta liikkeestä, joka on turvautunut väkivaltaan turhautuneena fasistien hyökkäyksiin ja vallassaolevien yhteistoimintaan uusfasistien kanssa. Myös antifasistit kätkevät kasvonsa ja käyttävät väkivaltaa saaden ei välttämättä hyväksyntää, mutta ymmärrystä usealta johtavalta intellektuellilta.
Erinomaista ja koskaan näkemätöntä materiaalia ja jälleen kysymys. Onko lopputulos terävä, viiltävä journalistinen dokumentti vai rakkaustarinan ympärille kiedottu elokuva ?

Serbialaisen Goran Stonkovicin In The Darkin luonteesta ei ole epäilystäkään. Nuoesta kaivostyöläisestä ja kaivostyöstä allegoriana Serbian tilanteelle kertova dokumentti on elokuvaa lupaavimmillaan. Äärettömän näkemyksellinen ja sävykäs kuvaus yhdistyy aitoon suhteeseen mielenkiintoisen päähenkilön ja hänen kaivostyöläis-isänsä kanssa. Ja: kuvatakseen elokuvan loppuun omia rahojaan käyttänyt Goran tarvitsisi vain 15 000 euroa. Pakollisia kuluja varten. Länsi-Euroopassa sama summa käytetään elokuvan miettimiseen.

Olivier Serticin elokuvasta Strike Hard ei tule välttämättä lainkaan mestariteosta. Mutta oli mielenkiintoista, miten elokuvaohjaaja on mukana rakentamassa homofobian vaivaamaan Kroatiaan pelkästään homoista koostuvaa jalkapallojoukkuetta.Samana viikonloppuna Belgradissa homojen vastaiset hakkaavat kymmeniä poliiseja... Eikä Olivier ole ainoa, joka mainitsee innoittimiensa joukossa suomalaisen dokumenttielokuvan, tässä tapauksessa Mika Ronkaisen Freetiem Machos.

Ruotsalais-iranilaisen periskunnan Nima ja Maryam Sarvestanin journalistinen dokumentti Those who said NO ei kerro pelkästään sisaren pyrkimyksestä vapauttaa vihreän vallankumouksen aikana pidätetty veljensä, vaan ennenkaikkea vuoden 1988 tapahtumista, jolloin Ajatollah Khomeni oli antanut salaisen käskyn, joka johti laajamittaisiin teloituksiin vankiloissa.

Jne... Totta monet jutut ovat kaukana Kotikadun, Salattujen elämän ja Uuden Päivän Suomesta. Mutta maailma onkin paljon suurempi mitä keski-illan ohjelmat suomalaisessa televisiossa kertovat. Jotkut Greenhousen tuotannoista päätyvät kolmasulottuvuus.fi alustalle, ehkä yksi Dokumenttiprojektiin ja ehkä yksi toivon mukaan esim. Ulkolinjaan. Ja FST:n dokumenttiprofiiliin oli tarjolla myös 1-2 laatutuotantoa.
 

Ma 11.10.2010 @ 13:28Jari Sedegren

Väsynyt mutta onnellinen

”Väsynyt, mutta onnellinen” on sanonta, joka varmaankin juontuu urheilusta. Viime viikon ponnistelujen jälkeen se osuu varsin lähelle omia tulkintoja. Palasin nimittäin sunnuntaina Oulusta, missä olin puhumassa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta paikallisen elokuvakeskuksen vieraana.


Yleisöä ei ollut paljon, mutta pienessä 48-paikkaisessa elokuvasalissa tunnelma oli hyvä, sillä mukanani oli Oulussa aiemmin näkemätöntä kuvaa. Kaikki näytteet olivat yli 70 vuotta vanhoja, mutta se vain tarkensi katsetta. Kyselin mikä näkemästä on tuttua maailmaa ja mikä vierasta. Mikä tämä Suomi on ja mitä me oikeastaan tiedämme menneestä maailmasta.
 

Kysymykset kumpusivat viikon aiemmasta tekemisestä. Rakennamme työpaikalla elokuvallista kuvakollaasia, joka perustuu suurelta osin talvisodan käyttämättömään tai ainakin julkaisemattomaan filmimateriaaliin. Aikaa lokakuun lopun esitykseen ei ole paljon eikä lopputuloksesta tule raffinoitu.
 

Mutta se ei ole tarkoituskaan. Talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Hälytystä ulvova sireeni, taivasta halkovat venäläiskoneet, kuvaajan mukaan ”rouva Tenkaseksi” nimitetty nainen kettupuuhka kaulassaan juoksemassa kameran editse pommitetun Helsingin kadulla, joka vähitellen täyttyy rakennuksista putoavista lohkareista. Äidit lapsineen väestönsuojan edessä – liekö sotaa edeltävistä harjoituksista otettu – pommitettu Tekninen korkeakoulu ja alas ammuttu lentokone pellolla.
 

Nämä kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne 1940 ilmestyneessä koosteessaan Taistelun tie sovitti.
 

Kuvissa ei sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, mutta millaisen käsityksen ne katsojalle sodasta luovat. Kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Olemme tutkijakollega Kippolan kanssa miettineet päämme puhki, kuinka nämä kliseet voisi rikkoa. Saimme torstaina 65 minuuttia ensimmäisen kerran kasaan ja katsottavaksi kokonaisuudessaan.
Ja niin kävi, ettei valkokankaalle vyöryvissä kuvissa näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vapaiden ja vangittujen elävien ihmisten lisäksi haemme uusia näkökulmia sodalle sen aiheuttamista tuhoista ja kuolemasta ja voiton merkeistä eli sotasaaliskuvista.
 

Propagandan sijaan esillä on paljon ihmisiä erilaisissa sodan tiloissa: kokoontuneena vapaaehtoisesti tai pakosta ihmettelemään, lukemaan sodan viestejä, tarkkailemaan maailmaa milloin piikkilankojen sisällä milloin niiden ulkopuolella, toimimaan ja juoksemaan pakoon lentopommien vyöryessä niskaan. Uusia kuvia on kuin onkin olemassa – ehkä niiden myötä myös uusia ajatuksia.
 

Sodan kuvat ovat rankkoja, varsinkin kun ne irrottaa selittävästä yhteydestään. Tässä luontaisen rytmin pirstomisessa musiikilla voi olla merkittävä sija. Propagandan ydin on kuvista, niiden leikkauksesta ja selostuksesta muodostuvasta rytmistä, ja sen hajoamisen huomaa jokainen katsoja.
 

Sodan kuvien haitatessa yöunta oli virkistävää käydä toisessa pienessä iltatilaisuudessa puhumassa. Suomen tieteen ystävien seura oli pyytänyt puhumaan tieteen kuvista suomalaisessa lyhytelokuvassa 1930-luvulta 1960-luvulle. Siitä muodostuikin kiintoisa kaari kansatieteellisestä elokuvasta Adamsin kulttuurifilmien kautta Veikko Laihasen ja Kari Uusitalon rakentamaan akateemikko-sarjaan 1960-luvulla. Risto Orkon Auringonpimennys (Suomi-Filmi 1945) taitaa olla vieläkin yksi parhaimmista tiedefilmeistä Suomessa. Sotaan viittasi vain puusta rakennettu kamerateline, jonka sanottiin muistuttavan it-tykkiä.
 

PS.

Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisotakooste esitetään
KAVA:n näytöksessä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) keskiviikkona
27.10.2010 alkaen klo 17.00.

To 07.10.2010 @ 11:11Iikka Vehkalahti

Hard days are over - yhden elokuvan osalta

Mikä saa jaksamaan, kun välillä Dokumenttiprojektinkin euuoiketettuna tuottajana maailma kaatuu päälle. Päivät, jolloin kaiken väännön jälkeen syntyy elokuva, josta voi iloita. Jarmo Jääskeläisen Lakosta voi.


Suurin osa yleläisistä muistaa varmasti legendaarisen Ylen kirjeenvaihtaja Puolasta, Jarmo Jääskeläisen ja hänen erinomaiset tv-dokumenttinsa, joista minun mieleeni aikoinaan jäi ennenkaikekea Ylioppilaan kuolema.

Jarmo myös loi Dokumenttiprojektin ja veti sitä ns. 7 lihavaa vuotta, kuten hän sitä aikaa kutsui pyytäessään minua astumaan Dprojekin tuottajaksi. Lupauduin ensin kahdeksi vuodeksi, sitten yhdeksi lisää ja tässä sitä vieläkin ollaan, vaikka läheltä piti ...eli lähtömieli... tilanteita on ollut pari kertaa.

Vuosia sitten Jarmo esitti idea, jonka perusajatus oli hyvin yksinkertainen. Hän oli kuvannut vuonna 1980 Gdanskin lakkoa, joka muutti Puolan ja Euroopan historiaa ja haastatellut kolme nuorta, idealistista työläistä, jotka olivat myös lakon generaattoreita, vaikka Lech Walesasta tulikin lakon sankari.

Arto Halonen tuli tuottajaksi ja Jarmo ryhtyi työhön kuvaten mm. vuonna 2005 Solidaarisuuden 25 vuotisjuhlallisuudet, joihin Matti Vanhanenkin osallistui. Kolmesta nuoresta työläisestä yksi oli edelleen pahasti pirstaloidun telakan palveluksessa asuen vaimonsa ja neljän aikuisen lapsensa kanssa pienessä kahden huoneen ja keittokomeron asunnossa.

Yksi kolmesta oli Puolan sotatilan aikana jäänyt Solidaarisuuden edustajana Saksaan ja on ollut viimeiset 25 vuotta töissä makkaratehtaalla, asuen yksin ja lähtien töihin aina klo 5 aamulla. Kolmas, hänestä tuli Solidaarisuduen virkailija ja Solidaarisuus-instituutin yksi johtajista. Pari autoa, nahkaakki ja asunto hyvällä alueella kaupunkia.

Mutta Jarmon elokuva ei ole vain näistä kolmesta miehestä. Lakko-dokumentti ( tai mikä sen nimeksi nyt tuleekin työnimi Voittaja ja voitetut ei kuitenkaan se ole) kertoo myös Puolan historian ja vuoden 1970-lakon Gdnaskissa. Jarmo kertojana katselee kaikkea tästä päivästä, vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuu vuonna 1980, josta mennään historian eri tapahtumiin ja jota ryyditetään muutamalla Jarmon radioraportilla sekä tietysti otteilla Jarmon omista vanhoista dokumenteista.

Ja täytyy sanoa, että kun katsoo esimerkiksi Pyhiinvaellus-dokumentin filmille kuvattuja otoksia, niin aikoinaan on kuvattu kameralla elokuvaa, ei vain tallennettu tapahtumia.Hienoja kohtauksia.

Lakon tekeminen on ollut pitkällinen ja vaikea prosessi ( minäkin haastattelin Jarmoa kameralle tai ilman useaan otteeseen) jonka keskiössä oli toisaalta ohjaaja, jonka muistissa ja kokemuksissa eli paljon, paljon enemmän mitä oli lähitulkoonkaan mahdollista mahduttaa elokuvaan ja nuori leikkaaja( Timo Peltola), joka tiesi kaikesta tapahtuneesta hyvin vähän.

Mutta, who cares itse prosessista tai sen mutkista. Katsojat tulevat näkemään mielenkiintoisen elokuvan, joka tulee – lyön siitä sto gram stolisnajaa vetoa – matkustamaan myös maailmalla. Suomessa se nähdään ensin DocPointissa ( olisin melko varma) ja siten jo alakukeväästä Dokumenttiprojektissa.

 

Ma 04.10.2010 @ 22:25Iikka Vehkalahti/Elina Talvensaari

CINEMAISSIA, CINEMAISSIA

Latinalaisen elokuvan festivaali alkaa torstaina Helsingissä ja tarjolla on paljon muutakin kuin dokumenttielokuvia. Mutta tarjolla olevat dokakrit ovat todella hyviä: Dokumenttiprojektissa jo esitetty Eys Wide Open sekä Persona Non Grata muiden muassa.

 

Elina Talvensaari kirjoittaa:


Cinemaissí-elokuvafestivaali tarjoaa ainutlaatuisen kattauksen
Latinalaisen Amerikan elokuvia Helsingissä 7.?10. lokakuuta.
Pääteemoja ovat uudenlaisia perhesuhteita ja sukupuolirooleja
lattareissa tutkivat sarjat Mikä perhe? ja Vastavirtaan.
Kapinaa-sarjassa tutustutaan Latinalaisen Amerikan
vastarintaliikkeisiin, ja tutkitaan muun muassa Haitin maanjäristysten
taustoja. Kulttuurifuusio-elokuvissa maistellaan eri maiden ruokia,
musiikkia, uskontoja ja niiden sekoituksia. Sinne ja takaisin -teeman
alla matkustetaan aina Afrikkaan saakka. Festivaalin päättää Julio
Cortazarin novelliin pohjautuva, Diego Sabanésin ohjaama Mentiras
Piadosas (Made Up Memories).

Dokumenttielokuvia festivaalin ohjelmistosta on perinteiseen tapaan
noin puolet. Latinalaisen Amerikan dokumentaristit käsittelevät
laajasti yhteiskunnan muutoksia ja kuohuntaa. Suomessa Latinalaisen
Amerikan tapahtumat jäävät mediassa usein vaille riittävää huomiota ja
dokumenttielokuvat alueelta ovatkin usein yllättävää katseltavaa
pohjoismaiselle yleisölle. Nähtäväksi on saatu mm. IDFAn ohjelmistosta
ponnahtaneet Ojos bien abiertos (Eyes wide open) ja Persona Non Grata.
Kaikki eivät kuitenkaan keskity vain yhteiskunnallisiin aiheisiin,
vaan esillä on myös musiikkidokumentteja ja kokeilevampaakin ilmaisua,
etenkin lyhytdokumenttien joukossa.

Vieraaksi festivaalille saapuu Chilessä mainetta niittänyt leikkaaja
Danielle Fillios (mm. La Nana), La Yuman päänäyttelijä Alma Blanco
sekä Haitin maanjäristyksiä käsittelevän dokumentin ohjaaja, Haitin
palkituin elokuvaohjaaja Arnold Antonin.

Festivaali lähtee käyntiin torstaina 7.10. klo 19 Orionissa elokuvalla
Contracorriente. Avajaiset jatkuvat elokuvan jälkeen Dubrovnikissa,
jossa Duo Eleonora Riviello & Mikko Korhonen tunnelmoivat bossa novan
sävelin. Muusta musiikista vastaa DJ Mestizo. Dubrovnikiin on
torstaina vapaa pääsy.

Lisätietoa elokuvista, vieraista ja oheistapahtumista: www.cinemaissi.org

Tervetuloa!

VI Cinemaissí ? Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali järjestetään
Helsingissä 7.-10.10.2010
Liput 6,5 ? (5 ?), sarjaliput 25 ? (5 lippua). Lipunmyynti verkossa
27. syyskuuta alkaen.
Tapahtumapaikat: Andorra (Eerikinkatu 11), Luckan (Simonkatu 8), Orion
(Eerikinkatu 15).

 

 

Ma 04.10.2010 @ 13:00Iikka Vehkalahti

UUSINTOJEN PUOLESTA

Katselin - monettakohan kertaa - Teemalta Hitchcockin erinomaista Notoriusta ja mietin, kuinka arvokkaita uusinnat ovatkaan. Oikeastaan uusintaan kelpaavilla tv-ohjelmilla pitäisi olla oma arvokertoimensa.

 

Hyvin usein Dokumenttiprojektikin saa toiveita uusinnoista. Miksi ei esitetä Kasvoista kasvoihin uusintana ( sähköposti perjantaina). Haluaisin niin nähdä Suomea rakentamassa, jäi tallentamatta ( keskiviikon sähköposti). Tuleeko se jalkapallo-erotuomarijuttu koska Areenaan tai uusintana. (myös keskiviikko).


Kaikki nämä dokumenttielokuvat on esitettty uusintana, parhaat viisi - kuusi kertaa. Ja tässä on dokumenttielokuvan - kuten myös hyvän draaman tai sarjan - erityinen lisäarvo. Ne on tehty ikuisiksi, kestämään uusintoja, jäämään kansakunnan muistiin.

Tietysti televisio , kuten mikä tahansa media , tarvitsee tuotantovirtaa. Ohjelmia, jotka esitetään kerran tai kaksi ja sitten ne unohdetaan, ne poistuvat olemassaolosta.

( Ja aina tästä ohjelmavirrasta osa jää elämään: koulusurmat uutisissa, sykähdyttävä talk-show, erinomainen ajankohtaisraportti, hieno lauluesitys viihdeohjelmassa, ikimuistettava sketsi.Elävä arkisto on erinomainen esimerkki siitä, kuinka moni televisio-ohjelmista jää aikansa merkkeinä elämään arvokkaina tallenteina.)

Mutta itsenäisinä teoksina, sitoutumatta ajankuvatekijään elokuvat, draamat ja dokumenttielokuvat ovat kestävän tuotannon ydintä. Parhaita niistä voidaan katsoa uudelleen ja uudelleen ajasta, paikasta tai katsojasta riippumatta.

Ja se tekee niihin uhratut varat erityisen perustelluiksi.

Mitkä esimerkiksi Dokumenttiprojektin tuotannosta tulevat varmasti elämään ja niitä katsotaan 10, 20, 50 vuoden kuluttua?Nopeati muistista: varmasti sellaiset kulttuurihistoriaa tallentavat elokuvat kuin Mikko Niskanen ja Vesku. Naisten näkökulman sotaan tuova Tuntematon emäntä, arkaistisen mustalaislaulun mestarista Hilja Grönforsista kertova dokumenttielokuva Eihän tämä maa minun omaniole, huumekulttuurin kuvaus Reindeerspotting, päiväkodin vuoden tallentava Katso minuuun pienehen, paperiteollisuuden kriisin kristallisoiva Kone 17, eduskunnan valiokuntatyöskentelyä läpivalaiseva Liikkumavara, tuotannossa olevat Matti Nykänen ja Kimmo Pohjonen.

Jne..jne..  onhan niitä. Miksi kirjoittaa asiasta? Että jokainen dokumenttielokuvien parissa työskentelevä muistaisi ajatella ideoita työstäessään, näkökulmaansa valitessaan rahoituspäätöstä tehdessään myös sitä: onko tämä arvokasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua.Jos vastaus on kyllä, yksi pitkä askel elokuvan oikeutuksen tiellä on astuttu.

 

Ma 04.10.2010 @ 10:15Iikka Vehkalahti

VAIKEAT NÄKYMÄT


Monelle on ilmeisen vaikea ymmärtää, että nykyinen tilanne Yleisradiossa tarkoittaa todella sitä, että uusien dokumenttielokuvien tuotantosopimusten tekeminen on sekä tänä vuonna että ensi vuonna Ylessä hyvin vähäistä verrattuna parin vuoden takaiseen aikaan.


Usein nelikantarahoituksella ( SES,AVEK,Yle,kv-raha) tuotetut kunnianhimoiset dokumenttielokuvat ovat yksi Yleisradion ominaisinta ohjelmatuotantoa. Kaupalliset kanavat eivät ole olleet rahoittamassa suomalaisia , maailmalla menestyneitä dokumentteja. Ja elokuvateattereissakin tänä vuonna melkoisesti yleisöä keränneet tuotannot ovat juuri Ylen Yhteistuotantoihin kuuluvan Dokumenttiprojektin yhteistuotantoja.

Miesten vuoro, Freetime Machos, Reindeerspotting, ITO, Miehen kuva, Vesku, Maan muisti, Magnettimies, Pyhän kirjan varjo jne.. jne... kaikki ovat syntyneet Ylen yhteistuotantosopimuksilla independent- tuotantoyhtiöiden kanssa.

Osasyynä eteenpäinmenoon on ollut myös Elokuvasäätiön selkeästi kasvanut ja tuloksia tuottanut panostus. Yleisradiolle mittavankin budjetin omaavat dokumenttielokuvat eivät maksa enempää kuin ns. tavallinen tv-dokumentti.

Missä tilanteessa ollaan nyt Yleisradiossa yhtiön leikatessa menojaan.

TV 2:ssa esitettävällä Dokumenttiprojektilla on tuotannossa ja kehittelyssä ennätysmäärä suomalaisia dokumenttielokuvia. Vaikka budjettia ei olla TV 2:n taholta leikkaamassa, niin tilaa on tänä vuonna enää 4-6:lle uudelle sopimukselle lähinnä vuosien 2012-13 ohjelmiston turvaamiseksi. ( Dokumenttielokuvan tuotantoprosessi on 2-5 vuotta) Vuonna 2011 uusia sopimuksia tehdään olemassaolevan tuotantovaraston takia 8-10 kpl.( Normaalisti 12-14).

Tilanne TV 1:ssä ja Teemalla on paljon tiukempi.

On mahdollista että Yhteistuotannot ei tule tekemään yhtään uutta TV 1:ssä esitettäväksi suunnitellun dokumenttielokuvan tuotantosopimusta tänä vuonna ja että on myös ensi vuonna on hyvin tiukkaa. Tämä johtuu toisaalta ykkösen määrärahojen suuntaamisesta ja toisaalta varastojen purkamisesta.

Lisäksi Ylen sisällä on joitakin mielipiteitä, että vielä enemmänkin pitäisi leikata dokumenttielokuviin suunnatuista varoista.

Tässä tilanteessa ollaan nyt. Toivottavasti ja mahdollisesti paremmassa vuoden 2011 lopussa.
Ensimmäisen kerran Suomessa valittiin dokumenttielokuva edustamaan suomalaista elokuvaa Oscar-kisassa . Tason pitäminen tulevaisuudessa voi olla vaikeaa, jollei muualla lisätä rahoitusta. Koska laatua ei synny ilman määrää.
 

La 02.10.2010 @ 16:00Iikka Vehkalahti

Miksi olet olemassa Yle ?

Vaimo sen aloitti. Kuultuaan aikansa pärmätystäni Ylen sisällä käytävästä keskustelusta dokumenteista, reality-tv:stä, sarjoista jne... hän kysyi:” puhutteko te koskaan siitä, miksi Yle on olemassa.” Niinpä, sanoisi joku muukin kuin Raid.

 

 

Aikoinaan opetin yritysten pikkupomoille ja keskitason johdolle ns. tavoiteajattelua.Eli koko johtamismenettelyn lähtemistä tavoitteen kirkastamisesta : mikä on organisaation perustavoite, miksi se on olemassa. Mikä on sinun tehtäväsi ja tavoitteesi tässä kokonaistavoitteessa?

Poikkeuksetta tämä kysymyksenasettelu koettiin helpottavana, tarpeellisena ja hedelmällisenä. ( Joku vaihtoi kyllä myös ammattia vuoden prosessin jälkeen...).

Yleisradio on niin iso organsiaatio, että siellä on helppo unohtaa, miksi YLE on olemassa.Mikä tekee siitä niin erityisen, että sen olemassaolosta on säädetty lailla. Miksi se on niin merkityksellinen Suomelle ja suomalaisille, että sitä rahoitetaan verorahoilla.

( Muuten, lupamaksussa maksamme Ylen kaikista palveluista vajaa 70 senttiä päivä. Iltis taitaa maksaa 1,20 senttiä. Verkkojulkaisuna Aamulehden lukeminen 1,60 euroa/ kerta. Videovuokra 3-10 euroa/kerta. Areenasta voi katsoa tuhansia ohjelmia koko ajan ilmaiseksi, maksamatta edes lupamaksua. Kannatan mallia, jossa vähävaraisille annettaisiin selvä helpotus, mutta kaikki muut maksaisivat summan joka vastaa lupamaksumittarilla 1 euro/päivä).

Miksi kansa on tahdollaan luonut Yleisradion ja säätänyt sitä ylläpitämään lain.

Eli mitä sanoo laki Yleisradiosta:

Yleisradion tehtävänä on tuoda täyden palvelun yleisradio-ohjelmisto jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Yleisradion toiminta rahoitetaan televisiomaksuilla. Yhtiö ei saa lähettää kanavillaan mainontaa.


Ja mitä tämä tarkoittaa? Jatketaan  lukemista:
 

Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:
1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;
2) tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;
3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;
4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;
5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;
6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;
7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.

Eli Yleisradiolle on asetettu aika selkeät arvotavoitteet. Syyt, miksi Yleisradio on olemassa.

Vastaavatko ne enää käsitystämme siitä, mikä on Yleisradion tehtävä? Ottaako tavoiteasettelu esimerkiksi riittävästi huomioon globalisaatiokehityksen? Tai onko niin, että nuoremman sukupolven osalta eettinen tavoiteasettelu on liukenemassa elämästä nauttimisen historiaan?
Ja entä ohjelman tekijöinä ja tuottajina ( noina pikkupomoina) : kuinka hyvin omassa duunissamme toteutamme organisaatiolle asetettuja tavoitteita? Pyrimmekö muuttamaan niitä, noudattamaan niitä, tulkitsemaan niitä uudelleen, luovasti soveltamaan. Vai teemmekö työtä tavoitteet hämärtyneinä, tuulien puhaltamana?
 

Vetäessäni koulutusta yrityksissä useimmat kokivat, että heille organisaation perusolemassaolon tarkoitus oli hukassa. Vaikeina aikoina – kuten nyt Ylen leikatessa budjettiaan – tavoitteet yleensä kirkastuvat – tai hämärtyvät. Let´s see.
 

La 02.10.2010 @ 09:30Iikka Vehkalahti

Kung Fu Hustle ja Parittajakeisari

Viime viikolla kuuntelin, kun aivan vakavissaan sanottiin, että kolmatta maailmaa käsitteleviä ohjelmia on liikaa televisiossa. Well, well – mitä  ohjelmistosta löytyikään...

 

 

 

Maailma on suuri, Matti pieni. Maailma kiinalaistuu kovaa vauhtia, kymmenen vuoden kuluttua Kiina on numero 1. Intian talouskasvu on ollut pitkään vajaat 10 %. Yksikään Euroopan maa ei mahdu maailman kymmenen suurimman ( väkiluku tai pinta-ala) valtion joukkoon. Ja me: kaivammeko me vain omaa napanöyhtäämme? Ja pelkäämme.

Maahanmuutajareaktioiden takana on monesti pelko. Pelko vierasta, turvallisuudesta, tuntemattomasta. Ja ärtyminen oudosta, vieraasta ja erilaisuudesta.

Jotain outoa on siinä, että samanaikaisesti kun globalisoidumme – ja matkustamme entistä enemmän ympäri maailmaa – tapahtuu myös käpertyminen sisäänpäin.

BBC:n luvut ns. kansainvälisen ohjelmatarjonnan – pitää sisällään myös brittien itse ns. kolmannesta maailmasta tekemät dokumentit – suunnasta ovat hurjia. TV-tarjonnan maailma pienenee.

Sama on tapahtunut Suomessa. Ohjelmatarjonnan määrä televisiossa on kasvanut rajusti , mutta maailma ei ole suinkaan avartunut.

Hesari TV-Nyt liitteen kolmossivulla viikolle 1.-7.10 on esitelty 34 elokuvaa. Niistä kaksi on Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta.

Kung Fu Hustle tulee HongKongista ja Zegen- parittajakeisari Japanista. Onneksi olkoon.
Ja Eurooppa: se tarkoittaa Englantia,Ranskaa, Italiaa ja Espanjaa. Yksi unkarilainen ressu on eksynyt joukkoon.

Entä muu televisio-ohjelma pääkanavilla ? Laatukanava Teema ? Theroux näkyy olevan Lagosissa, jossapelataan kovaa peliä ennen Parittajakeisaria. Siinäpä se.Ensi viikko.

No varmaan jollain kanavalla esitellään eksoottista turistikohdetta tai seikkaillaan tosi vaikeassa ympäristössää tai syödään ihan jotain kummaa ruokaa.

Onneksi on Ulkolinja, joka pyrkii kertomaan mitä maailmassa tapahtuu. Ja Ykkösdokumentissa tulee Maria Lappalaisen Taistelu joesta sunnuntaina. Aiheena Botnian sellutehdas Urugayssa.

Mutta näin on kokenut jo ennenkin. Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin tehtävänä on kertoa maailmasta, jossa elämme. Ja maailma on paljon suurempi kuin Suomi, Länsi-Eurooppa ja USA.

Hyvin huonoa omaatuntoa kokisin Dokumenttiprojektin osalta ( kts. tämän ja menneiden vuosien ohjelmisto yle.fi/dokumenttiprojekti) ellemme olisi rakentamassa kolmasulottuvuus.fi nettialustaa, jossa ensi vuoden alkupuolella tulee yhteistyössä Areenan kanssa olemaan satakunta dokumenttia maailmasta.

 

 

To 30.09.2010 @ 10:36Iikka Vehkalahti

TV-dokumentin tulevaisuus

Juttelin tänään aamukuudelta ( ok puoli seitsemältä) Tornion koneessa tuottaja Kaarle Ahon kanssa  tv-dokumentista ja päätin kirjoittaa tämän blogin.


Vaikka joskus minuun iskee uutisia tai A-alkuisia ohjelmia katsoessa myötähäpeän tunne, mutta samanaikaisesti. Yleisradiossa on jumalattoman hyvää journalistista osaamista, paljon kovan luokan toimittajia ( omakohtainen kokemus siitä, miten viikko sitten Salla Paajanen veti kasaan Armadillo-jutun A2:een,).

Toisaalta meillä yhteistuotetaan independent-yhtiöiden kanssa ( Elokuvasäätiön, AVEK:n ja kv-tv-yhtiöiden tukemana) kanssa kansainvälistä huippua olevia dokumenttielokuvia, jotka toimivat hyvin myös televisiossa. ( esim, tältä vuodelta Miesten vuoro, Vesku, Reindeerspotting, Freetime Machos, Magneettimies, Epäilyksen varjossa, Miehen kuva, ITO, Maan muisti). Vielä paremmin ne toimisivat televisiossa, mikäli ne olisivat myös 58 minuuttisina versioina myös prime timessa. Ajatus, jota on varmasti ryhdyttävä realisoimaan. Näille elokuville ominaista on yleensä pitkä tuotantoaika ( 2-5 vuotta) ja pyrkimys päästä julkisuuteen myös muilla alustoilla ( festivaalit, elokuvateatterit)

Mutta monesta syystä johtuen nopeasti reagoiva, journalistiseen osaamiseen perustuva, kohtuullisella budjetilla tehtävä tv-dokumentti ( jollaisia ovat tehneet mm. Tapani Itäranta, Kati Juurus, Vesa Toijonen, Timo-Erkki Heino) ei ole mennyt eteenpäin sellaisella vauhdilla kuin olisi toivottavaa.

Ja kuitenkin Yleisradio – ja pateettisesti sanottuna Suomen kansa – tarvitsisi niitä. Nyt yhteiskunnallisen tilanteeseen tarttuvia, vahvoja, pirun hyvin tehtyjä ja keskustelua herättäviä dokumentteja ( tarvitsematta olla itsetarkoituksellisesti HIV-toisinajattelija ), jotka lähtevät asiasta. Joissa ei seurata päähenkilöä 100 kuvauspäivää, jotia ei kuvata 35 mm elokuvakameralla ja joihin ei sävelletä hienoa musiikkia kuukausikaupalla.

Ja joille ominaista ehkä on, että ne on tehty juuri tähän aikaan ja ne tulevat jäämään tämän ajan ja sen hetkisen yhteiskunnallisen tilanteen heijastajina historiaan.

Niin hyviä tv-dokumentteja, että ne matkustavat kansainvälisesti ja että kotimaassa ne hyväksytään myös laadukasta audiovisuaalista tuotantoa tukevien organisaatioiden ( SES,AVEK) taholta.

Independent tutoantoyhtiöt suhtautuvat ajatukseen myönteisesti ( aikoinaan Lasse Saarisen kanssa palaverisoitiin useammankin kerran), mikäli tuotantobudjetit ovat suhteellisen kohtuullisia ja Yle investoi niihin saman summan, mitä puhtaaseen in-house tuotantoon. Tuotantoyhtiödien tehtävä olisi sitten hankkia loppu raha mistä tahansa, jos sellaista tarvitaan.

Asiaa on jauhettu vuosia, mutta paljon ei ole tapahtunut.Sillä: meillä on hyvin vähän journalistista osaamista omaavia tv-dokumentin tekijöitä ja heidän määränsä on independent puolella hyvin pieni.

Suuri kysymys onkin, miten yhdistää independent-tuottamisosaaminen journalistiseen osaamiseen, jota on kyllä Ylen sisällä. Mitään kerätä yhteen valitut toimittajat ja tuottajat siten, että voidaan odottaa tuloksia syntyvän.

Taikatempuilla se ei onnistu, sen sijaan prosessilla, jossa kehitetään ( käyttäen hyväksi mm. hollantilaisten osaamista ja esimerkkejä) tv-dokumenttia. Prosessia, joka vaatii vähintään pari vuotta ja jota olisi vedettävä sekä intohimolla että näkemyksellä niin tulevaisuuden sisällöistä kuin muodoista.

Voi olla,että tämä prosessi johtaisi ns. dokumenttielokuvien määrän vähenemiseen , mutta joka tapauksessa todelliseen kilpailuun siitä, mitä Suomi, ihmiset, Yleisradio, elokuvataidetta tukevat organisaatiot jne.. pitävät parhaana ja tärkeimpänä tukea ja tuottaa.
 

Ti 28.09.2010 @ 09:33Tue Steen Müller

Kimmo Pohjonen Argentiinassa

No Kimmo Pohjonen oli kyllä Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa festivaalin päätösjuhlassa. Mutta hänestä kertova dokumenttielokuvahanke sai erinomaisen vastaanoton Latinalaisessa Amerikassa, kirjoittaa Tue Steen Müller

 

There were 24 film projects to be pitched to the panel of tv representatives, see below. And on top of that the organisers had reserved two mornings, where another 40 projects and their producers/directors could have one-to-one meetings with tv commissioners and buyers as well as sales agents. They made it work, quite a mathematic puzzle, Rodrigo Vila and his staff. Quite impressive – and they want to make DOC Meeting the biggest and most important market meeting place for documentarians in Latin America. I can’t see why they should not succeed with their competence and energy.

Back to the projects (sorry can only mention a handful of them, check the website) which were indeed quite as diverse as the many kind of subjects for documentaries which exist. It was joyful to hear about and watch a clip with ”Violeiros du Grotoes” by Brasilian couple Mario de Aratanha and Jeanne Duarte about the 10-string guitar and its arrival to Brasil with the Portuguese, a film that first of all will be about the legends and stories linked to the instrument. Also about music, but from a social angle is the Argentinian ”The Other Colon Theatre Art and Social Transformation” by Adolfo Cabanchik, who has shot 90% of his film that gives you emotional strong portraits of children from poor areas, who got an identity and a better life because of music. The best pitch award, however, a nice bottle of champagne, was deservedly given to Eliza Capai from Brasil. For six months she had been travelling Africa, on her own, bringing back stunning moving images to make into two versions (54 and 70 mins.) for the film ”African Women”.

Original in approach is the film proposal of Agustina Macri, ”Carnacalypse”, in which she wants to investigate, in a fake-documentary style, what could happen if there was no more meat in Argentina! The director goes for a feature length documentary to be produced by Fly Films in Buenos Aires. One of the most praised proposals was the ballet film by Juan Alvarez, presented by himself and the producer Virginia Bogliolo, both from Montevideo in Uruguay. The film is about Julio Bocca, world famous dancer, who has retired and dedicates his working life to the renaissance of ”an old forgotten National Ballet theatre”. The clip that was shown demonstrated an unusual director talent. Finally time to mention the presence of Finnish Kimmo Koskela about the artist Kimmo Pohjonen and his ”Ice Bellows”. Contrary to what many thought, including this blogger, the cinematic quality and the origiality of the artist convinced several panelists that they had to get involved even if the project is as far away from main stream television as it can be.

http://www.cineviola.com.br/

http://elizacapai.com/about/mais-dela/

www.flyfilms.com.ar

http://www.koskela.tv/home_koskela_art_media_house_production_production...

http://www.docmeeting.com.ar/english.php

 

Sivut

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu