Ti 16.11.2010 @ 00:17Tue Steen Müller

Kamera, läppäri ja toimintaa. Dokumentin uusi kulta-aika.

... is the headline of a long, interesting article in the Observer sunday November 7. It serves as a follow-up to the Sheffield Doc/Fest that has been covered excellently by the Guardian, see site address below.

 

The Observer article (written by Sean O’Hagan) examines how cheap technology is allowing film-makers to stretch the form as never before. To get wise words on that perspective, director and film critic/historian Kevin Macdonald is interviewed. Here is a bit of text from the article that is very much to be recommended:

"The form is certainly being stretched more than ever," says the director Kevin MacDonald, who has made feature films (The Last King of Scotland), documentaries (One Day in September) and merged the two (Touching the Void). "But documentary is a generous basket that can hold a lot of different things. If you think about it, journalism, letter-writing, memoir, satire – they all qualify as non-fiction, so why can't the same loose rules apply to documentary?"

To this end, MacDonald is currently working on the first feature-length documentary made entirely of user-generated content shot in a single day and then uploaded on to YouTube. Called Life In A Day, the impressionistic film is currently being edited down by MacDonald from 5,000 hours of footage from 190 countries. It will premiere as a three-hour documentary at next year's Sundance festival. "It's amateur film-making on a grand scale," says MacDonald. "But, because the participants are often showing such incredibly intimate things that you could not get in a traditional documentary unless you spent months filming, it is also ground-breaking in ways that we did not expect."

In the end, says MacDonald, it all comes down to great storytelling. "The irony is that, when I make a documentary, I always feel like I am taking all this real material and trying to tell a story almost as if it was a fictional narrative. When I make a fictional film, I do the opposite."

http://www.guardian.co.uk/film/2010/nov/07/documentary-digital-revolution-sean-ohagan

http://www.guardian.co.uk/film/sheffield-doc-fest


 

Pe 12.11.2010 @ 11:43Jari Sedergren

Dokumenttielokuvan nykyisyydestä

Elokuvahistorioitsija varoo puhumasta tulevaisuudesta, sillä muutenhan kannattaisi historioitsija Eric Hobsbawmia lainaten ryhtyä hevosveikkaajaksi. Mutta nykyisyydestä ehkä pari sanaa on tarpeen, varsinkin kun sanojaan voi testata parin viikon päästä maailman suurimmilla dokumenttielokuvafestivaaleilla Amsterdamissa.

Sheffieldin dokumenttielokuvajuhlien kuraattori Hussain Currimbhoy avasi sanaisen arkkunsa 120 dokumentin festivaalien päätteeksi brittiläisessä Guardian-lehdessä. ”Kentällä on uutta energiaa. Elokuvantekijät ja erityisesti nuoret ovat yhä useammin siirtyneet dokumentteihin ottaakseen selvää missä maailmassa he elävät.”

Currimbhoy korosti haastattelussa tietoisuutta ja epäluuloa valtavirran mediaa kohtaan. Todellisiin tapahtumiin on päästävä käsiksi vaikka jälki ei olisikaan ihan viimeisen päälle. ”Tämä on jännittävää ja todellakin läpimurron aikaa dokumentille.”

Viimeisen päälle ei ole nykyajan sana. Kuka korviinsa mp3-tasoa kaiuttava on kuullutkaan hifistä? Kuvien ei tarvitse olla kauniita, rosoja ja ärsykkeitä sen sijaan kyllä käytetään. Juuri katselemassani yli kymmentuntisessa sotadokumentissa ”Road to Tokyo” ei ollut ainuttakaan kaunista, selkeää tai ärsykkeetöntä kuvaa. Ja se oli jo neljä vuotta vanha.

Mutta ei jäljessäkään ole välttämättä niin suurta vikaa. Aiempaan verrattuna halpojen digitaalikameroiden aika on totta ja jo kannettavilla tietokoneilla saadaan aikaan kelpoisaa leikkausta. Joku saisi järjestää näitä laitteita lainaksi uusille tekijöille ihan suunnitelmallisesti. Mutta ehkä se haittaisi kilpailua…

Voimaa saadaan aatteesta. Uudet tekijät puhuvat ”taiteen parempaan suuntaan muuttavasta voimasta” - ”transformative power of art”. Uuden teknologian mahdollistamat matalammat budjetit ja ennen muuta prosessin nopeus vapauttavat uskaliaammat erityisesti fiktiivistä elokuvaa vaikeuttavasta vuosikausien kehittelyhelvetistä. Onko elokuva-ala byrokratisoitunut jo liikaakin? Kentällä siitä kuulee aika ajoin pientä ja vähän suurempaakin natinaa. Esimerkki: pitäisikö dokumenttielokuva voida tehdä nopeasti eikä vuosien käsikirjoitusrumban jälkeen? Samaan aikaan suurin osa tekijöistä ajattelee, että dokumenttielokuva syntyy leikkauspöydällä.

Mitä se taide sitten on? Kierretään hieman historian tahkon kampea taaksepäin. Teknologia on muuttanut dokumenttielokuvan kenttää aiemminkin. Cinema verite ja direct cinema perustuivat uuden tekniikan mahdollistamaan aatteeseen kevyestä tuotannosta. Mutta niistä kasvoi nopeasti myös ohjelmallinen periaate, joka ennen pitkää kahlitsi kaikkea tekemistä. Syntyi oikeaoppisuus, oikea tapa tehdä. Manipuloimattomuutta ja faktuaalista korostavaa oikeaoppisuutta myös varjeltiin usein pidempään kuin tarvitsisikaan, niin näidenkin ohjelmallisuuksien parissa. Aikansa kutakin, vaikka toki perinneyhdistyksiä tarvitaan.

Nyt dokumenttielokuvan kentällä liikkuu monenlaisia muotokokeiluja: periaatteessa rajoja ei tunneta. Sen lausumattomana vastakohtana on nykyajan ohjelmallisuus, joka konkretisoituu varmimmin televisioformaateissa. Tietysti jo pelkkä vilkaisu maailman suurimpaan media-arkistoon YouTubeen ja sen kotielokuvien myötä syntyneisiin uusiin lajityyppeihin kertoo näiden eroista. Se tärkeä pointti on siinä, että myös jälkimmäisiä katsotaan.

Yksi erikoisista piirteistä on fiktioelokuvan keinojen ongelmaton soveltaminen dokumentteihin. Se ei tietenkään ole mitään uutta. Käytännössä fakta-fiktio -erottelu on ollut vaikeaa - J.-L. Godard sanoisi tarpeetonta - dokumenttielokuvan historiassakin, ajatellaanpa vaikka Robert J. Flahertyn Nanookia tai ja Jean Rouchin tapaa kuvata Afrikkaa.

Flaherty halusi pohjimmiltaan sitä mitä monet muutkin, menestystä kaupallisissa teattereissa. Juuri se motivoi Flahertyn tekemistä, ei dokumentaarisuus. Rouch lavasti ja käytti sujuvasti näyttelijöitä halutessaan korostaa jotakin tiettyä piirrettä. Nykyisin menestyneen fiktioelokuvan kaava soveltuu dokumenttielokuvaankin, jopa niin pitkälle, että ammattinäyttelijät lukevat dokumentissa esiintyneiden puheenvuorot. Dokudraama, jota käytetään dokumenttielokuvissa useimmiten tilanteissa, joihin kamera ei pääse (ajankohtaisaiheet) tai päässyt (historiallinen aihepiiri) laajenee näin tilanteisiin, joissa kamera on ollut paikalla. Televisiosirpaleisuuden hektinen vyöryttäminen ja dokudraama ovat päivän sana. Ne kertovat erityisiä tarinoita.

Pieni dinosauriin luu on ehkä paikallaan. Dokumenttielokuvan perustaksi ei tarvita ohjelmallisuutta, mutta tietysti tietoteoreettisen pohjan on oltava riittävä. Jos kohta itse en niin piittaa tekijän aurasta, joka sallitaan ja varmaan laakerinlehtien kanssa myönnetäänkin itse kullekin taiteellisista tuloksista ja erityisesti osoitetusta luovuudesta, niin ainakin tekijöiden perusteltu pyrkimys johonkin totuuteen on perusvaatimus. Jos siis dokumentista puhutaan. On selvää, ettei näiden omaksuttujen totuuksien tarvitse olla suuria, pienetkin kelpaavat, varsinkin jos niillä on globaalia kantavuutta. Joskus tämä totuus voi olla kiisteltävissä - eikös se ole dokumentille vain hyväksi?

Välähdys kotimaisesta historiasta. Mielestäni juuri tällä perusteella Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin Työttömän pöytäkirja on dokumenttielokuva. Se haluaa kertoa (tietoteoreettisesti) dokumentaarisen, mutta on (muodoltaan ja toteutustavaltaan) fiktio. Marja Pensalan klassikko Elsa on puhdas fiktio, mutta niin usein (väärin)ymmärretty dokumentiksi. Mutta eivät ne ole varmaankaan ole ohjelmallisia, enemmänkin tekijöidensä persoonallisuuden tuloksia.

Ehkä tässä on syy, miksi niitä ei ole unohdettu. Niissä tiivistyy jotakin joka on jokapäiväistä, mondaania, rutiinia, tavallista ja jotakin, joka ei ole mitenkään erityisesti huomattavaa tai poikkeuksellista. Ja jos se kelpaa, niin onhan se sitten hyvin tehty.

Elokuvahistorioitsijalle ne ovat myös historiallisia dokumentteja omasta ajastaan, vaikkei tekijöiden mieleen se olisi juolahtanutkaan. Ehkäpä siksi suhtaudun hieman epäillen ajatuksiin, jonka mukaan poliittisuus ja historia ovat väistymässä niin dokumenttielokuvista kuin valokuvistakin. Historia muuttuu ja poliittisuus se vasta muuttuukin, ajatellaanpa vain viime aikojen suhdannemuutoksia. Mitenpä niiltä pääsisi karkuun. Postmoderni yritti laillistaa unohtamisen ja muistinmenetyksen, mutta epäonnistui. Nämä jälkipostit lausumineen jäivät silti jotenkin toisteisesti elämään.

Digitaalitekniikka antaa mahdollisuuden manipuloida kuvaa, kuvarytmiä ja siirtymiä äärettömiin. On vain ajan kysymys, milloin dokumenttielokuva ottaa nämä tekniikat täysin haltuunsa. Olen ollut huomaavinani, että pitkien dokumenttien koostuminen eri osista / fragmenteista on ollut käytäntö jo pitkään ja niiden siirtymissä varsinkin äänitehosteiden ja siirtymämusiikin huolellinen käyttö on osoittautunut tärkeäksi. Osien ei tarvitse liittyä toisiinsa. Joskus osat ovat vain metodisessa suhteessa toisiinsa.

Teatteriesityspuolella korostetaan jo nyt, että levittäjät eivät tee eroa dokumentaarisen ja näytelmäelokuvan välillä. Yleisö ratkaisee esitetäänkö elokuvaa pitkään tai ei. Tietysti kyse on siitäkin, saako elokuva esityksiä. Tässä televisiolla on tietysti oma tärkeä sijansa. Mutta maailmalla on kysytty jo vuosikymmen sitäkin, loppuuko televisio? Ei se varmaan lopu, jos kaiken maailman dokumentteja siellä esitetään riittävästi.

Huomaan liukuneeni entistä ohuemmalle jäälle ja se on marraskuussa liian aikaista. Mutta kai te pari kommenttia saatte aikaiseksi näistä fragmenteista ja mielenilmauksista?

Ma 08.11.2010 @ 20:52Iikka Vehkalahti

Mafiosot ja mafiosot

Ensi keskiviikkona Dokumenttiprojektissa esitettävä Vankilasta valtaan on ainutlaatuinen kurkistus Venäjän Mafian sisäpiiriin. Elokuvan kolmesta päähenkilöstä  kahden lasketaan kuuluvan Top 10:n kärkisijoille.

 

Me katselemme Suomessa Sopraanosta, vaikka hyvin paljon lähempänä pelataan paljon kovempaa ja irvokkaampaa peliä. Parhaillaan Venäjän mafia jakaa pelinappuloita Sotshin olympialaisten rakennushankkeiden ympärillä tappamalla kilpailijoita.

Tappamisesta kertovat myös Vankilasta valtaan ( Thieves By Law, ohjaus Alexander Gentelev ) päähenkilöt.  Lainaan Varietytä:
"Simultaneously hilarious and horrific, Alexander Gentelev's extraordinary docu "Thieves by Law" offers a clear, concise and shockingly candid account of Russian gangsterism as told by the shamelessly high-living, self-contented crooks themselves"

Elokuvana Vankilasta valtaan ei ole mestariteos ja jotkut ovat kyselleet, miksi Gentelev ei laita mafiapomoja tiukemmille. No, hyvina asiallisesti toinen kriitikko on vastannut: " Voi olla, että silloin ei olisi elokuvaa - eikä Genteleviäkään".

Minulle ehdottomasti katsomisen arvoinen ja tieto siitä, että päähenkilöt kuuluvat todella kärkihahmoihin, tekee elokuvasta vielä kiinnostavamman.

Eli, jos on kiinnostunut miten olympialaisissa lahjotaan tai ketkä venäläiset tennistähdet ovat ns. suojeluksessa. Hyvä linkki on esim

http://en.wikipedia.org/wiki/Alimzhan_Tokhtakhunov

Ja elokuvan arvioita voi lukea esim.

http://www.variety.com/review/VE1117942598.html?categoryid=31&cs=1

 http://www.screendaily.com/reviews/the-latest/thieves-by-law/5013066.article

 http://www.huffingtonpost.com/stewart-nusbaumer/huffpost-review-emthieves_b_550643.html

 

Onko kaikki aivan totta ja paikkaansapitävää ( esim. McIntoshin ja Cannesin ortodoksisen kirkon suhde) voi olla kriittisen suhtautumisen aihe, mutta kuka odottaisikaan, että kaverit kertoisivat totuuden ja vain totuuden.

Ma 08.11.2010 @ 18:38Erna Vuorenmaa

Sielua pelastamaan.

”Onko kirkko hajoamassa?”
Keskustelutilaisuus sekä dokumentin Sielunpelastajat katselu keskiviikkona
10.11. klo 13


Ylen Dokumenttiprojekti ja tuotantoyhtiö Aito Media järjestävät keskustelutilaisuuden kirkon nykytilanteesta tuoreen Sielunpelastajat - dokumenttielokuvan pohjalta. Aiheesta keskustelemassa ovat Markku Koivisto Nokia Missiosta, Hanna Salomäki Kirkon tutkimuskeskuksesta, kirkkoherra Hannu Vapaavuori sekä seurakuntavaaliehdokkaita.


Sielunpelastajat -dokumenttielokuva seuraa puolentoista vuoden ajan Nokia Missio –
kirkon perustamista ja Markku Koivistoa. Elokuva saa ensi-iltansa 26.11.2010 Helsingissä.
 

Tilaisuus järjestetään keskiviikkona 10.11. Suomen elokuvasäätiön auditoriossa
(Kanavakatu 12). Elokuva esitetään klo 13, ja keskustelu aiheesta alkaa noin klo14.30. Keskustelua johtaa elokuvan tuottaja Ilkka Hynninen.
 

Aito Media on tuotantoyhtiö, joka on erikoistunut dokumentaarisiin sarjoihin ja
dokumenttielokuviin. Elokuva on Yleisradion Dokumenttiprojektin ohjelmistossa, ja
se kuuluu Dokumenttiprojekti Goes Cinema -sarjaan.
Tervetuloa!
Lisätietoja: Erna Vuorenmaa, erna.vuorenmaa(at)aitomedia.fi, 050 380 2120
www.sielunpelastajat.fi

Pe 05.11.2010 @ 15:40Jari Sedergren

Eino Mäkinen – valo- ja elokuvia Ateneumissa

Dokumenttielokuva on päässyt ensimmäistä kertaa Ateneumiin. Esillä on kansatieteellisen elokuvan grand old maniksi aikanaan ristityn Eino Mäkisen (1908-1987) valokuva- ja elokuvanäyttely. Elokuvien myötä tapahtumaan liittyy myös aimo annos dokumenttielokuvan historiaa.

Mäkinen teki merkittävän elämäntyön kansatieteellisen elokuvan parissa. Kun Kansatieteellinen Filmi Oy 1930-luvun puolivälissä perustettiin, Mäkinen valittiin toimitusjohtajaksi. Ensi vuosien käytännössä se tarkoitti useamman dokumenttielokuvan valmistamista vuosittain. Mäkinen oli toiminnan ydinhahmo ja elokuvien pääkuvaaja. Suunnitteluapua hankkeet saivat kuvattavan aihepiirin tieteelliseltä neuvonantajalta. Huomattavimmat elokuvansa Mäkinen teki yhteistyössä Kustaa Vilkunan kanssa.

Yhtiö valmisti yli 30 lyhytelokuvaa ohjelmanaan kansanperinteen pelastaminen: filminauhalle tallentuivat kuvaushetkellä katoamassa olleet työmenetelmät ja –taidot. Tunnetuimmat esimerkit tästä ovat kaskenpoltosta ja ruuhen veistosta.

Mäkinen ei kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut elokuvauksen mahdollisuudesta tieteen teossa kuten esimerkiksi Sakari Pälsi. Siksi Mäkinen kannatti täysin voimin filmille tallennettujen perinnekäytänteiden ja -tapojen populaaria esittämistä. Yhdessä äänitysalan pioneerin Lauri Pulkkilan Filmistudio Oy:n kanssa Kansatieteellinen Filmi julkaisi 10 yleisille markkinoille suunnattua kansatieteellistä lyhyelokuvaa.

Eino Mäkinen - Valokuvia ja elokuvia -näyttely antaa kuvan monipuolisesta visualistista. Vaikka ei itse ehkä paras esimerkki olekaan, hänet tunnettiin modernin taidevalokuvan puolestapuhujana. Ateneumissa on nähtävänä Mäkisen valokuvia ja elokuvia 1920–40 -luvuilta. Monilla esillä olevalla valokuvalla on suora yhteys Mäkisen elokuviin.
Valokuvaajana, jota hän arvosti enemmän kuin elokuvaajan uraansa, Eino Mäkinen arvosteli 1920-luvun lopulla vanhakantaisena pitämänsä harmonisen maisemakuvauksen perinnettä. Hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa ja piirtää valolla dynaamisia näkyjä, tehdä katsojaan vaikutus.

Eino Mäkinen tutustui arkkitehti Alvar Aaltoon 1930-luvun alussa. Mäkisestä tuli ajan myötä Aallon luottovalokuvaaja, joka kuvasi arkkitehdin rakennukset ja Artekille suunnittelemat huonekalut ja esineet. Mäkisellä oli tärkeä sijansa Aallon apuna myös Pariisin (1937) ja New Yorkin (1939) maailmannäyttelyiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Eino Mäkisen elokuvat ja pääosa valokuvista on talletettu Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon (KAVA). Mäkisen ja erikoistutkija Lauri Tykkyläisen yhteistyön ansiosta kokoelmat tulivat silloiselle elokuva-arkistolle, joka on huolehtinut kuvaajan tuotannosta kokonaisvaltaisesti.

Ateneumin näyttely on toteutettu yhteistyössä Kavan kanssa. Kuraattorina toimii valokuvasuunnittelija Kai Vase ja näyttelyarkkitehti Marja Kanervo.

Eino Mäkisen näyttelyn yhteydessä järjestetään seminaari Ateneumissa keskiviikkona 25.1.2011, jonka yhteydessä esitetään noin kello 15 myös elokuvia (dvd-formaatissa). Tarkat kellonajat eivät vielä ole tiedossa.

Filmiltä Mäkisen elokuvia esitetään hiukan yli tunnin kestävässä näytöksessä Orionissa (Eerikinkatu 15) lauantaina 29.1. klo 17. Esillä ovat 35 mm:n klassikot: Kaskisavun mailta (1937), Rauman pitsit (1938), Suonikylän talvielämää (1938), Kallankari (1940) ja Haaparuuhen synty (1936).

 

Ma 01.11.2010 @ 18:27Iikka Vehkalahti/Juha Rekola

Journalisteja ja journalisteja

Arvostan vilpittömästi intialaista huippujournalisti P Sainathia. Vaikka hän ärsyttääkin minua ja vaikka en suinkaan ole aina samaa mieltä hänen kanssansa ja vaikka.... Mutta silti, hän on vaikuttanut maahansa ja maailmaan enemmän kuin muutama tusinaa tutkivia journalistia lännessä. Torstaina P Sainath on Suomessa Lens Politicassa.

 

Jouduin hyvin monipolvisen tapahtumaketjun kautta mukaan Sainathin työstä kertovan elokuvan tekemiseen jopa vastaavana tuottajana ja prosessi oli yksi hankalimpia urallani. Mutta se on jo toinen juttu...


P Sainathin työstä kertova Neros Guest´s esitetään torstaina ja sen jälkeen seuraa keskustelu, jota vetää Journalistiliiton Juha Rekola. Juha on laittanut Maailman sivun jäsenille tiedotteen:


Lens Politica –festivaali esittää intialaisen P.Sainathin työstä kertovan dokumenttielokuvan ”Nero’s Guests” ensi torstaina 4.11. klo 18.00 elokuvateatteri Andorrassa Helsingissä. Sainath itse on mukana keskustelutilaisuudessa esityksen jälkeen. Uusintanäytös on lauantaina, ilman Sainathia.

http://www.lenspolitica.net/index.php/fi/elokuvat/neros-guests.html

Sainath on intialainen journalisti, jonka erityisalaa ovat maaseudun kehitykseen ja sosiaalisiin ongelmiin sekä globalisaatioon liittyvät kysymykset. Hän toimii The Hindu -lehden maaseutua koskevien asioiden vastaavana toimittajana. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu myös India Together –sivustolla. Sainath on vastaanottanut uransa aikana yli kolmekymmentä kansallista ja kansainvälistä journalismipalkintoa mm. Euroopan komissiolta ja ihmisoikeusjärjestö Amnestylta.

Intiassa maatalouskriisi on ajanut maanviljelijöitä totaaliseen taloudelliseen umpikujaan viimeisen kymmenen vuoden ajan. Heistä lähes 200 000 on päätynyt itsemurhaan, mutta maan valtamedia on kiinnittänyt tapahtuneeseen hyvin vähän huomiota. Osittain suomalaisvoimin toteutettu Nero´s Guests seuraa kansainvälisesti palkitun toimittaja-ihmisoikeusaktivisti P. Sainathin matkaa halki Intian köyhän maaseudun. Hän tapaa itsemurhan tehneiden maanviljelijöiden perheitä, joissa läheisen äärimmäinen ratkaisu on päivittäin läsnä kipeänä muistona. Sainath lähestyy aihettaan tarkoin haastatteluin ja raottaa yksityisen surun kautta laajaa, pinnan alla kytevää yhteiskunnallista ongelmaa. Hän kiertää kertomassa havainnoistaan luennoilla ja vangitsee intensiivisellä persoonallaan niin paikallaolijat kuin elokuvan katsojankin.

http://www.google.fi/search?hl=fi&client=firefox-a&hs=kHW&rls=org.mozilla:fi:official&&sa=X&ei=nErNTJPPFsj0sgamoNyWCA&ved=0CBQQBSgA&q=nero%27s+guests+p.sainath+deepa+bhatia&spell=1

 

Ke 27.10.2010 @ 09:31Iikka Vehkalahti

Tiedot

Vika on varmaankin Urho Kaleva Kekkosen. Hänhän opetti meitä aina varautumaan pahimpaan. Siksi kai nyt pelätään ja kysellään, että miten käy Dokumenttiprojektin Ylen myllerryksessä. Joten on syytä todeta selkeästi: we are going strong.


Eli mikään ei uhkaa Dokumenttiprojektin toimintaa. ( Ja aina laitetaan varaus: näillä näkymillä. Onhan mahdollista, että Nokiakin häviää kännykkämarkkinoilta ajan kuluessa tai perussuomalaiset nousevat suurimmaksi puolueeksi Suomessa tai kaikki hyvät ihmiset Ylessä laitetaan uudessa organisaatiossa pikku palleille tai...).

Välimainos. European Filma Academyn Documentary Award ehdokkaat ( kolme) on nimetty. Mukana Miesten Vuoro ja Armadillo. Ei hassumpaa: molemmat Dokumenttiprojekti Goes Cinema elokuvia. Nyt elokuvateattereissa, ensi keväänä Dokumenttiprojektissa TV 2:ssa. ( European Film Academy Award)

 

Dokumenttiprojektilla on erinomainen ohjelmisto erityisesti loppuvuodesta ja ensi keväällä. DPGC elokuvat menestyvät teattereissa hyvin. Kolmasulottuvuus.fi avataan näillä näkymillä helmi-maaliskuussa. Tarinateltta.fi toivon mukaan muutamassa viikossa.

Meillä on enemmän suomalaisia dokumenttielokuvia kehittylyvaiheessa ja tuotannossa kuin koskaan aikaisemmin. Eli se kyllä vaikuttaa siihen, kuinka otamme vastaan uusia ehdotuksia, mutta samaan aikaan IDFAn foorumissa on ennätysmäärä suomalaisia dokumentaristeja etsimässä kansainvälistä rahoitusta.

Toinen ja sanoisin paljon suurempi kysymys on, miten Yleisradio ylipäätänsä antaa tilaa ja mahdollisuuksia uudelle, etsivälle, innovatiivisille ohjelmakehittelylle ja -toiminnalle. Muutaman vuoden aikana törmään jatkuvasti käsityksiin, jonka mukaan Ylessä pitäisi tuottaa vain oleviin ohjelmapaikkoihin sidottuja ja tarkoitettuja ohjelmia.

Konkretisoiden: pitäisi tehdä vain ohjelmia, jotka istuvat jo oleviin ( vaikka kuinka taaksepäin nojautuviin) ohjelmapaikkoihin eikä ohjelmia, joita tuotetaan siksi, että ne ovat pirun hyviä.

Konkretisoiden: tuetaan tuotantoja, joiden sijoitupaikasta ei olla varmoja, mutta jotka koetaan tärkeiksi ja merkittäviksi.

Ylen yhteistuotannoilla on ollut juuri tätä tehtävää. Samanaikaisesti Yhteistuotannot on tukenut elokuvia, dokumentteja ja lyhtyelokuvia, jotka on selkeästi ajateltu johonkin ohjelmapaikkaan.Mutta myös hienoja tuotantoja, jotka ovat sitten löytäneet – usein palkintoja keränneinä – juhlakaudesta tai muista erikoispaikoista. Ja juuri

Ylen tulevaisuutta ajatellen on ensiarvoisen tärkeää, että uutta tällaiselle luovalle, innovatiiviselle, vapaalle tuotannolle on myös tuleviasuudessa tilaa ja rahaa. Että ajattelu ei ole vain jokapäiväisen ohjelmatuotannon vangitsemaa.

Luuulisin, että Nokiasta tulleena Lauri Kivinen ymmärtää tuotekehittelyn ja uuden etsimisen tärkeyden Ylelle.

Eli henkilökohtaisesti suhtaudun Ylessä hahmoteltuun organsaatiouudistukseen myönteisesti. Se tuntuu hyvältä.Pitkällä juoksulla  se voi tietysti merkitä yksittäisille ohjelmasarjoille – kuten Dokumenttiprojekti – suuriakin muutoksia.Mutta ilman muutoksia olisimme vielä keräilyasteella. 
 

Ti 26.10.2010 @ 10:30Iikka Vehkalahti

MANIFESTO

Thierry Garrel ja Erkki Astala vetävät commissioning editoreille tarkoitettua koulutusta Eurodocissa.Osanottajat ovat allekirjoittaneet yhteisen manifestin, jossa peräänkuulutetaan laatua ja television uudelleensyntymää.

 

We, commissioning editors and fund executives for documentary from all over the world, convened in Arles for the first Creative Commissioning Agora (CCA) on September 24, 2010.
 

We are the curators of public media, the advocates of public service. We bear the responsibility of the care and feeding of the viewership, the responsibility of building bridges between the creative community and the attentive audiences.
We want to reach a multitude of spectators, bearing in mind that audience is an ambition, not an obsession. Our job is to provide the documentaries and for the people to have the choice. Public service needs to keep the door open.
 

We aim to prevent television becoming more primitive than the people. We oppose the ketchup television that reduces documentaries to mere mainstream docu-pleasant. We should not make programs just to fill schedules; you build schools to educate children, you don’t make babies to fill up schools.
 

We feel it’s useful that diversified voices are heard and fight for a docu-diversity that brings durable and long-lasting nourishment to the viewer. Ratings are not the only value currency. The social and cultural impact and the ripple-effect of small unique works that open eyes and minds is our task. Long-sellers and far-sellers can be more important that best-sellers.
 

We want to work in mutual honesty, trust, transparency and excellence with the independents, share dreams in the “golden triangle” of author, producer, commissioning editor. We understand that real quality comes from the initiative, desire and vision of the authors. We are on the same page with our commitment to create new images and provide the viewers with emotion, intelligence and imagination. We share the same belief and hope for the bright future of the documentary genre.
 

We don’t believe in the end of television. We believe television needs to be re-invented. We believe public service has a mission, which is in the core of democracy. Our experience, our expertise and our commitment qualify us to contribute to its definition. Documentary, as a means of expression, knowledge, memory, and thought has an inseparable role in that mission.
 

We are all living in different situations, however we will struggle inside our channels and institutions to launch innovative and relevant programs. We are conscious of the necessity to let the “kids” enter the house and we care to share and to transmit them our experience. We intend to strengthen our world network to share our energy, identify talents and enlarge our strategic vision.
 

Ti 26.10.2010 @ 05:47Tue Steen Müller

Sergeyn masterclass


He has only made 5 films, Sergey Dvortsevoy, but he is one of the most wanted documentarians for the so-called masterclasses. His popularity is huge as the attendance proved at the festival, where the room was packed for the 2 1/2 hour session, where Dvortsevoy entertained by talking, answering questions and showing clips from his work. I made an interview with the director 15 years ago for Danish television DR, that showed "Paradise". What Dvortsevoy said on that occasion was exactly the same as here in Leipzig with the difference that he now speaks excellent English and knows how to structure his intervention. A charming showman as one said to me afterwards.

 

The first clip was - of course - the small boy eating and falling asleep in "Paradise". Dvortsevoy told about his fights with the Kazakh cameramen, who did not understand that he wanted to have the boy filmed from one angle in long takes and not from different as they were used to. And he told about the problems that the family in the film still has with the authorities: How can you show the world that we are poor and dirty and wash our hair in kefir milk? (As a woman does in a beautiful scene in the film)." I was recently in India and the people told me that it was the same for Satayit Ray... they said to him, you sell poverty".

Two clips from "Bread Day": The long opening scene where the women push the wagon and (as the closing of the masterclass session) the goats kissing each other. The film was made on 35mm material (all his films were made on film material) that Dvortsevoy had won as awards for "Paradise". The film ration was 1:2,5, and he instructed the cameraman NOT to shoot before he said so - "remember that every second costs 3-5$"!

You have to catch what you can not describe... "I love the image, I love life", was one of many sentences from Dvortsevoy, who said that he is constantly analysing to find the energy in the scenes through the deep image, not the nice image. To the obvious question why he is not making documentaries any longer, he answered that it was so difficult to get funding for his documentaries and that it was also a moral question with reference to the people he has filmed in "Paradise". More about this is to be found on this site. On the site of the festival you can find a podcast of the masterclass.

www.dok-leipzig.de

 

 

Ma 25.10.2010 @ 11:00Paul Pauwels/Iikka Vehkalahti

Keisari ilman vaatteita III

Kolmannessa osassa puheenvuoroaan Pauwels kertoo, kuinka kansainvälisillä
markkinoilla on paljon porua ja vähän villoja. Ja kuinka suuri osa rahoitusfoorumeista
eivät tuotakaan toivottua taloudellista tulosta tuottajille.


Now let’s investigate why I think that today and for most of you the situation is very serious but not hopeless. Lets call this second chapter:

Breaking the wall of illusion; much talking, no money.

Let’s look about the commissioning system first.

I fear that i’m cursing in this church when saying this, but having been the biggest supporter of the traditional pitching system until a few years ago, I now declare loudly that is doesn’t function anymore. At least not for those who are of the opinion that it’s at the pitching forums that real decisions are being taken or that the commissioning editors that you’re talking to are the final decision takers.

By now most of you will have experienced that the decisions are being taken by marketeers or by strategic departments of the broadcasters. The very best you can hope for is that the commissioning editors to whom you pitch will pick up your idea, add it to their wish list and much later get the “go” from higher up in the hierarchy to support you financially. There are some exceptions, but they’re rare.

Of course, pitching forums are still a good marketing tool. They’re a great place to meet people and test the waters for an idea but stop considering them as an important factor to instantly add money into your account.

I think it’s about time that those who are invited to sit around the table make it clear to the participants that the rules have changed. If that doesn’t happen people will be mislead and pitching sessions will just be expensive events with little or no positive outcomes.

15 minutes of courting and making love to the commissioning editors and then if all goes well 20 minutes of private talk afterplay are not enough anymore to get a project under way. Actually it never was, but for some it is still more convenient to keep the illusion alive. Today, in order to acquire serious commissions, a much more serious sales effort is needed, conducted in a much more professional way, over a longer period of time, in the framework of a long term company business development plan. Play time is over.

As so very often every cloud has a silver lining. Today’s new situation offers new opportunities for a company that goes beyond the borders of traditional one-off documentaries; a company that is based on a solid long term business plan, that is using serious market research and is no longer built on enthusiasm and love for the medium alone.

This will also mean that alongside creative documentaries these companies will produce other forms of audiovisual content and might even be active in whatever domain that creates a company income.

The successul producers of tomorrow will develop new ideas and find new ways of marketing them. But they’ll need to do more than that. They will also have to convince their clients’ financial departments that as a supplier they are trustworthy and will deliver the goods. They will have to prove that there’s enough money in the till to finance the development and bring the production to a good end. Without being able to deliver such a warrantee your chances to succes are becoming slimmer by the day.

The logical result of this is that we will see a lot of mergers and acquisitions in the near future. No matter how beautiful small might be in our eyes… increasingly the market tells us that size does matter.

But in fact this new situation is in a way a minor problem. The dwindling decision power of the commissioning editors within the broadcasters is one thing; the diminishing power of the broadcasters within the content distribution environment is a different and much more worrying phenomenon.

For a very long time broadcasters have been the monopolists of content distribution and consequently the major contributors to documentary financing.
Increasingly they are now under threat because of the changing media market where new players are stealing their audience.

For many years the smaller broadcasters – and those are the majority in europe - have supported a very unlogical system. Although working in a non-competitive environment still they would pay good money to take huge cofinancing risks while they could have gambled and waited and bought the finished programmes for a much lower price. This attitude had to do with taking up responsibility. They understood that without taking risks a lot of good documentaries would never have been made.

Nowadays broadcasters are functioning in a much more competitive environment and the logic doesn’t function anymore while the sense of responsibiliy towards the independent sector seems to have dwindled.

Digital tv and pay-tv providers undermine the traditional broadcasters’ position. Digital video recording is becoming hugely popular – much to the despair of the advertising agencies and commercial broadcasters – and many wonder what is going to happen once connected-tv will bring over-the-top offerings and video-on-demand to every single living room. It’s a cliché, but the saying that people now watch what they want, when they want, where they want and on the screen they want has become reality.

Is this good news? There are now so many more screens to reach, so many digital channels to fill, so many more potential buyers to meet… all true. But there’s one big question that remains unanswered: where’s the money?
One thing is certain… the newcomers on the market (pay-tv, vod services, over the top providers, mobile tv operators…) they have no intention at all to adopt the same generous attitude that was so common in the old days.

All of you who have already dealt with these new players on the market will have found out that they don’t have deep pockets (or at least no money to spend on production) and they can’t or won’t contribute to the financing of your documentary. There might be some exceptions, but only few.

The secret of surviving in these harsh circumstances seems to lie in the quantity of programmes you’re able to produce (many small producers fees make one bigger one) and in the ability to reformat and to re- use the footage. But of course that you can only do when you’re the rightsholder of your documentary, which – much to my surprise – often is still not the case.

The biggest danger that I recognize in this new situation - and it really scares me - is that it’s a threat to the middle-sized production companies: they are in danger of disappearing.

I’m fully convinced that the changing media world will lead to the creation of a few powerful international super-indies who will produce both very high-level popular content and loads of factual reality-trash. Programmes that can be used on many platforms and that can easily be reformatted and re-used. These companies will have priviliged access to the broadcasters and other content distributors and together they will deal the cards.

At the other end of the production spectrum I predict that we’ll see enthusiast filmmakers who with limited technical means and hardly any budget will continue to tell strong stories but who will not be in a position to build a sustainable business on the basis of their work. Internet will provide them with an easy accessible distribution platform but there will hardly be any income to be expected from that.

It’s going to be rough out there. Already now we can see that more and more documentary filmmakers no longer work in the protected european environment of subisides and broadcasting funds but are forced to turn to the american way of self-funded filmmaking, hoping that their film will make a splash once it’s finished. For some this will work, for many it won’t.

This situation forces you to rethink your way of functioning and to be very critical about your company’s operations. Can you make it on your own or can’t you? This is a question that within a short while will become crucial for you.
 

 

Ps. Alavfiitteenä täytyy todeta, että jo parin vuoden ajan rahoitusfoorumit ovat muuttauneet muotoaan ja julkisten pitchausten merkitys on vähentynyt.Sen sijana tapaamise, jotka perustuvat etukäteen luettuihin treatmentteihin ja trailereihin ovat lisääntyneet.

Monelle uudelle tuotajalle ja tekijälle kysymys on myös suurelta osin koulutuksesta, pään kääntymisestä asellaiseen asentoon, että ymmärtää oikeasti, mitä kansainvälinen tuotanto vaatii. 

Sivut

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu