Ti 11.05.2010 @ 21:52Iikka Vehkalahti

Miesten vuoro voitti DocAvivissa.

 

Miesten vuoron kanssa kilpailivat mm. Most Dangerous Man in America, Videocracy, Space Tourists ja Dreamland.

Doc Avivin Doc Blogissa oli kirjoitettu  mm. ( kone-käännös)
 

Finnish sauna culture is a place for cleansing the body and mind. She is a holy place, it should not curse, speak loudly, or even to talk about anything in dispute. On this point the film uses. Photographed him mostly men, which tell the sad story of their lives, usually.
If they are alone they tell it to the camera. If you are with friends, they tell this to them. Tears streaming down with sweat. Destroyed families, broken dreams, loneliness. The sauna is at once a refuge, and the confessional. When the person is with you in the sauna and there is no way to escape. Both of you stuck in the hot little room, and they all become empathic. Although supposedly not allowed to talk about except the weather, the stories are told in the film are heartbreaking. Long subjects are men who are not in contact with their families, for those reasons and others, and they talk about it. The camera does not interfere, she stands on the tripod in a small room and used furniture. Participants do not seem aware of it at all. The film is very aesthetic, Finland is spectacular and the film do not forget this moment.
Photography, like sauna, a position strong sense of calm. No matter what things and how much it hurts. But, with all the sensitivity, photography, people, various saunas, the film is not uniform in its class. There are fascinating stories that immediately follow are stories that only want to be over. It's boring at times, does not hold all of his 80 minutes, though very worth staying until the end, the surprising exception. Maybe next time I'll stay more than two minutes in the sauna, but it really depends on the story tell me there.
 


 

Ti 11.05.2010 @ 15:59Iikka Vehkalahti

Variety suomalaisdokumenteista

Harvoin saavat suomalaiset lukea sellaista herkkua mitä Varietyn erinomainen kriitikko John Anderson tarjoaa Pirjo Honkasalon ITO:sta ja Joonas Bärghellin ja Mika Hotakaisen Miesten vuorosta. Kannattaa lukaista:

ITO by Pirjo Honkasalo

Cinema as sutra, "Ito - a Diary of an Urban Priest" exists in a rarefied realm of aching spirituality and thwarted religious aspiration, echoing Robert Bresson's classic "Diary of a Country Priest" while elevating nonfiction to the level of pure art.
 

Uncompromising, visionary work by Finland's Pirjo Honkasalo is an elusive, challenging and cerebral study of boxerturned- Buddhist Yoshinobu Fujioka, and as such, its commercial appeal will likely be limited. Reviews, on the other hand,
might just be rapturous, and "Ito" marks a substantial addition to one of the world's more considerable doc-ographies.


Best known outside Finland for "The 3 Rooms of Melancholia," which followed its 2005 Sundance appearance with a limited arthouse run, Honkasalo forsakes most conventions of standard documaking in her portrait of Fujioka. The former pugilist, twice seriously injured in the ring, has been ordained a Pure Land Buddhist priest, and wrestles with his personal sense of inadequacy and the elusiveness of divine knowledge. As with Bresson's Catholic prelate, Fujioka's relationships with the people to whom he ministers are fraught with doubt and pain. A prisoner confesses to him of having killed her husband with "my bare hands" but says she did so to protect her daughter. Still, she's plagued by regret: The child is in an orphanage, her father dead and her mother in prison. In Fujioka's face, we see infinite compassion and a fierce desire to relieve the woman's tortured mind. But we also see in his eyes -- one of which was badly damaged in his boxing career -- the frustration of being unable to say anything of consolation that wouldn't also be dishonest.


Hence, "Ito" is a fiercely religious film that's also anti-religious: How does one reconcile the idea that the suffering seek spiritual peace from a man who can't find it himself, unless he resorts to dogma and platitudes? That Fujioka is a Pure Land priest is significant; it's the branch of Buddhism that, historically, drew from the lower ranks of society due to its spiritual accessibility.
Fujioka also works in a bar, where his exchanges with customers turn the place into a confessional with booze. One overlong sequence features a transvestite lip-syncher, whose grotesque visage never leaves the screen and who serenades Fujioka until
she wears out her welcome.
 

Honkasalo's takes are epic; Fujioka's conversations with two female bar customers or, most significantly, his reunion with his old boxing coach -- one of the more disturbingly/exaltingly naked exchanges you're likely to see in a doc -- go on forever. Many auds will reject this, just as they'll reject the gossamer narrative of Honkasalo's entire project. But the cumulative power of the imagery and subtexts can hardly be denied. And despite the formalist rigor with which the director approaches her subject, life remains messy, offscreen and on.
 

Honkasalo frames her story with ancient Japanese myth, employing ornate subtitles, hallucinatory visuals, dreams and night shots of a Japan that ripples with shadows and greasy neon. But the truly hypnotic content lies in the conversations, which are lengthy but mesmerizing, accessible and intimate, and suggest that the world is inescapable and tragic, and that our salvation lies solely in our yearnings.
Ito - a Diary of an Urban Priest - Review Print - Variety.com 5/10/10 12:42 PM
 

MIESTEN VUORO by Joonas Bärghell ja Mika Hotakainen

 

Perspiration, conversation and a certain amount of carbonation are the accessories of "Steam of Life," the best sauna movie anyone's ever likely to see, and a movie in which usually taciturn men bare their sweaty pink bods and souls. Novelty of subject matter and potent, irresistible emotional content could make this docu the same kind of hit in the arthouse it's been on Finnish television -- whose American counterpart would probably insist on covering up the naughty bits and thus diluting the raw effect of naked men stripped of their inhibitions.
 

Sauna is shown the proper reverence in Joonas Berghall and Mika Hotakainen's strictly observational docu, which is essentially a collection of conversations captured while the subjects seem to be at their most vulnerable -- nude, wet and, occasionally, under the influence. Berghall and Hotakainen's most remarkable accomplishment is their seeming invisibility: The men in "Steam of Life" talk so naturally and easily the viewer really feels like one hot fly on the wall as the stories roll out.

 

Tales of sons and daughters. Marriages. Bitter custody battles. A fatal railway accidental that haunts an ex-train engineer. A dying grandfather and his worries about his wife. Prison, drink and dead children. Perhaps out of emotional self-preservation, viewers may convince themselves they're watching a theatrical performance -- because the subjects are so natural, the stories too painful, and their tellers too wounded to be confronted head-on. But it's life at its most real.

Saunas pop up everywhere in "Steam of Life" -- a converted camper trailer, for instance, or a phone booth. As a father washes his sons, he narrates a life story of mistakes and regrets, epiphanies and redemption; the small hot room becomes something sacred and transformative. Reservations melt away, and a kind of joy rises up like steam from a bed of hot rocks. Whoever says "boys don't cry" should watch "Steam of Life," which ought to be watched in a sauna, so the easily embarrassed can explain away their tears.
 

La 08.05.2010 @ 11:03Iikka Vehkalahti

Dokumenttilehtiä maailmalla

Maailmalla ilmestyy yllättävän monta aikakausilehteä, jotka käsittelevät dokumenttielokuvia. Suomalaisille tunnetuin on varmasti EDN:n julkaisema DOX. Kanadalainen POV kirjoittaa puolestaan usein suomalaisista dokumenteista.

 

POV is the premiere magazine in Canada about documentaries and independent films made in Canada and abroad. In covering the increasingly influential documentary movement, we have recently published articles on such important doc-makers as John Walker, Nettie Wild, Jennifer Baichwal, Heddy Honigmann, and Anand Patwardhan.
We have focused on the work of such important Canadian filmmakers as Peter Raymont, Alanis Obomsawin, Bonnie Sherr Klein, Lindalee Tracey, Julia Kwan, and Zacharias Kunurk, amongst many many others.
Our belief in authentic expression in film and video resonates beyond the documentary movement to include articles and columns on independent artists such as Nelofer Pazira and Floria Sigismondi.
The magazine has a host of regular features that cover the burgeoning indie movement in non-fiction and fiction filmmaking.
If you would like to contribute to POV send an email to pov@docorg.ca
 

Ke 05.05.2010 @ 15:04Iikka Vehkalahti

Suomalainen mies valloitti Kanadassa

Hot Docs on kasvanut maailmant oiseksi suurimmaksi dokumenttielokuvafestivaaliksi

IDFA:n jälkeen. Tänä vuonna lipun myynnin odotetaan nousevan 130 000:een. Suomesta Hot Docsin kilpailusarjassa esitetään Joonas Bärghellin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro ja Pirjo Honkasalon ITO.

Miesten vuoro on saanut erinomaisen vastaanoton eri areenoilla. Tässä yksi:

Can you think of a single thing not to love about a documentary that's 100% naked men in saunas? I know, me neither. But get your mind out of the gutter. The men in Steam of Life aren't, in most cases, particularly sexy. Nor do they, I suspect, give a fuck about whether they look good for the camera. They're just regular guys, with droopy skin, beer bellies or concave chests, bad tattoos, and whatever other flaws you might imagine a random cross-section of the Finnish population to have. What makes the film spectacular is not the gawking at naked men part. It's the fact that these men, who come from a culture that privileges the strong, silent, tough-guy type, all open up in the sauna and share honest, frank stories about their lives.

Apparently, in Finalnd, if you can hot-box it, you can turn it into a sauna, and the saunas in the film are as diverse as trailers and phone booths, tents and underground mines. The sauna is a national passion in Finland that I can't think of a parallel or equivalent to here in Canada. We simply can't relate to how central this ritual is to the daily life of the average man, but Steam of Life sure gets us close to understanding the value of the ritual - and not just for your complexion.

Some of the stories are funny, and some are utterly heartbreaking. The men reminisce about their lives, their children, their lost loves and changing fortunes. It's an unbelievably intimate and frank view into their lives. Their willingness to let the filmmakers shoot them naked in the sauna is actually the least intimate part of it. When the emotions start pouring out and the tears start flowing with the sweat and steam, it's unbelievably touching, funny, sad, and uplifting all at once.

My own love for Finland burns with the fire of a thousand suns, but in this case the quality of the film speaks for itself, and it's not just my gross cultural bias that leads me to endorse it. The audience at the first Hot Docs screening gave the two young filmmakers the most raucous round of applause I've seen yet, stopping just short of an ovation. Truly a beautiful glimpse into the warm heart of an outwardly icy group of men.

www.theyshootactorsdontthey.com

Into Eternity-elokuva Suomen kiertueella

Ydinjäte-elokuva Into Eternity Helsingin Bio Rexissä Äänestä ydinvoima historiaan -päivänä la 8.5. klo 17!

Dokumenttielokuva on kuvattu Olkiluodon ONKALOssa ja se pohtii loppusijoituksen moraalisia kysymyksiä ja sitä, miten tieto ydinjätehaudasta siirretään seuraaville sukupolville.

Esityksen jälkeen, n. klo 18.30 loppusijoituksesta keskustelevat tiedekirjailija Risto Isomäki, Säteilyturvakeskuksen ja Posivan edustajat, Sanna Lauslahti(kok) ja Esko-Juhani Tennilä(vas). Elokuvan ohjaaja Michael Madsen osallistuu keskusteluun kaukomailta skype-yhteyden välityksellä.

Elokuva voitti äskettäin pääpalkinnon Sveitsin maineikkaalla Visions du Reel -festivaalilla.

Liput 7 €.

Muut näytökset:
Oulu: 4.5. klo 20.00, Ravintola 45 Special, klo 20.00 alkaen
Jyväskylä: 5.5., Ravintola Vakiopaine
Pori: 6.5., Ravintola Beer Hunters
Joensuu: 8.5., Pakkahuone
Tampere: 8.5. klo 14.00, Elokuvateatteri Niagara

Into Eternity -esityskiertueen järjestävät elokuvan tuottajat yhteistyössä Doc Lounge -dokumenttielokuvaklubin, Dokumenttielokuvan Tuki Ryn, Suomen Luonnonsuojeluliiton, Pirkanmaan elokuvakeskuksen, Keski-Suomen elokuvakeskuksen, Oulun Musiikkivideofestivaalit Ryn, Satakunnan Vihreät Ryn ja Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys Ryn kanssa.

Ikävien muistojen loppusijoituspaikka:
http://www.ikuisuuteen.info/

To 29.04.2010 @ 12:00Iikka Vehkalahti

Dilemman ongelmasta

Dokumenttielokuvan rakentaminen dilemman varaan on useimmiten tuhoon tuomittu ajatus.Jollei ohjaaja hyväksy klassista totuutta: ihmisen pään sisäisiä liikkeitä onnistuu useimmiten kuvaamaan parhaiten ihminen itse: puhumalla.


Viimeinen AVEK-lehti on jälleen mielenkiintoinen. Auli Mantila referoi, mitä hänen muistinsa kantaa Pohjoismaisesta seminaarista Analyze Your Characters. Mantilan muisti on tarrautunut kahteen dokumentinteon keskeiseen kysymykseen. Vaikka seminaarissa puhuttiinkin fiktioelokuvista.

Toinen on ”luonnollinen tarina”. Eli tarinaa kirjoittaessa keskittymisestä siihen, miten asiat ”oikeasti” menevät.

Periaatteessahan dokumentaristi keskittyy juuri tähän ”oikeasti”menemiseen ja kertoo sen lopputuloksessa. Käytännössä liian usein erityisesti leikkauspöydässä tarinaa pyritään vääntämään elokuvallisesti toimivammaksi tai ohjaajan mieleiseksi.

Ja miten ollakkaan, yllättävän usein juuri tämä uskottomuus sille, miten asia ”oikeasti” meni haisee.
Katsoja joko tietoisen tarkkasilmäisenä tai tiedostamattoman vaistonvaraisesti tuntee, että tarina ei ”oikeasti” ole mennyt näin.

Ohjaajaa monesti ärsyttävä kysymys. ”Mitä oikeasti tapahtui?” on välttämätön silloinkin, kun kuvattu materiaali ei pysty sitä oikeasti tapahtunutta kertomaan.

Kysymys on elokuvan – ei totuudesta – vaan totuudellisuudesta.


Toinen Mantilan valitsema sana on ”dilemma”. Kun konflikti on ihmisen ulkopuolisen maailman kanssa, dilemma on pään sisäinen. Konflikti purkautuu usein helpommin elokuvallaisiksi teoiksi tai valinnoiksi, jotka muodostavat elokuvan tarinaketjun.

Dilemma puolestaan on ihmisen sisäinen ristiriita, painajainen, joka ei välttämättä purkaudu mitenkään havaittavana toimintana, jollei silmien likkeitä sellaisiksi lasketa.

Vuosien varrella olen keskustellut kymmenien/satojen elokuvantekijöiden kanssa, joiden ehdotus elokuvaksi on perustunut juuri dilemmaan. Poikkeuksetta olen suhtutunut niihin varauksella silloin, kun dilemman kertomisen muodoksi on esitetty seurantadokumenttia aála cinema verite. Miksi? Olen yrittänyt
kuvata asennoitumistani esimerkillä joka heijastaa minsuta dilemman käsittelyn ongelmallisuutta.

Vuosia Euroopassa asunut mies palaa kotiseudulleen Afrikkaan etsimään omaa identiteettiään ja tuskallista lapsuuttaan. Hänen isänsä ja äitinsä surmattiin lapsena hänen silmiensä edessä. Koko elämänsä mies on paennut tapahtunutta. Nyt hän haluaa palata murhapaikalle ja vanhempiensa haudalle.

Mitä me näemme? Mitä kamera kertoo ihmisen pään sisäisistä liikkeistä seuratessaan hänen matkaansa Euroopasta Afrikkaan? Entä kulminaatiohetkellä? Mitä kamera pystyy tallentamaan ihmisen toiminnasta hänen seisoessaan murhapaikalla ? Odotammeko miehen lyyhistyvän polvilleen, huutavan raivoaan ilmaan. Vai näemmekö vain kasvolihasten kiristymisen ja kyyneleiden kanssa painiskelevat silmät?

Vai näemmekö oikeastaan mitään pään sisäisistä tapahtumista.


Esseemuotoinen dokumenttielokuva – kuoleva dinosaurus – pyrkii ratkaisemaan dilemman ongelman lähtien dilemman luonteesta. Etsimällä olennaiset keinot ihmisen pään sisäisen liikkeen kuvaamiselle.
Kuen assosatiivinen kuvakerronta, jossa vaikeutena on löytää assosiaatioiden metaforisen ilmauksen universaalisuus.Tai sanallinen kerronta, jossa niin monesti ihminen aidoimmiten pystyy kertomaan sen, mikä ajatuksina on niin voimakasta omassa mielessä.
 

Ke 28.04.2010 @ 22:41Iikka Vehkalahti

Katsojia pilvin pimein II

 

” Itkin ja puoli salia itki. Mutta ei surusta, se oli jotekin helpottavaa, laukaisevaa itkua”. Yksi niistä monista viesteistä, joita Miesten vuoro on herättänyt ihmiset lähettämään. Mielenkiintoista on myös se, että elokuva pidetään samaan aikaan raikkaana ja erilaisena.


Osittain erilaisuuden ja raikkauden kokeminen voi johtua siitä, että elokuvateattereiden ohjelmistonyhdenmukaisuudesssa Miesten vuoro on todellakin erilainen, raikas tuulahdus kaupallisen myymisen ja yleisön tavoittelun keskellä.

Mutta varmasti myös siksi, että yksinkertaisuudessaan, mennessään kertomisen perusjuurille Miesten vuoro on puhdistanut pölyjä hyvin klassisesta ja vanhanaikaisesta elokuvantekemisen konseptiosta: ihmiset puhuvat ja kertojien välissä on kuvia. Kun kuvilla ja kertomuksilla on syvempi merkitys muoto uudistuu,
ryhtyy ”hohtamaan” kuten Erasmus Rotterdamilainen asiaa aikoinaan kuvaili. ( olikohan se Erasmus?).

Jos Reindeerspotting kerää elokuvateattereiden suurkuluttajia, niin subjektiivisen kokemuksen perusteella Miesten vuoro on saanut liikkeelle myös katsojia, joille elokuvateattereihin meno on kynnyksen ylittämistä.
( Varmaan tästä johtuu, että hyvin monelta keski-ikäiseltä naiselta olen kuullut, että ”aikoo / on ajatellut/ suunnittelee/pitäisi käydä katsomassa Miesten vuoro, vaikka muuten tulee aika harvoin nykyään elokuvissa käytyä.”)
Levittäjän, Nordiskin Petri Viljanen puolestaan kertoi Joensuun levitysseminaarissa, että katsomossa on ollut paljon 20-30 vuotiaita pariskuntia.

Veikkaisin, että kuten monen muunkin dokkarin osalta pitkä juoksu eli pysyminen teattereissa tuottaisi tulosta erityisesti Miesten vuoron osalta.

Miesten vuoro ja Reindeerspotting ovat molemmat kumonneet joitakin väitteitä, kuten:

a) ihmiset eivät mene teattereihin katsomaan dokumenttielokuvia

b) ihmiset eivät mene katsomaan dokumentteja, jos tietävät että ne tulevat televisiosta
( eipä ole paljon vaikuttanut, vaikka Dokumenttiprojektia /tv:tä on pidetty enemmän esillä kuin monen muun dokkarin osalta)

c) elokuva vanhenee jos se esitetään DocPointissa ja tuodaan teattereihin vasta maaliskuussa
( Miesten vuoro sai lähes tuhat aktiivia markkinoijaa DocPointin esityksestä ja dokkari vaatiikin pitkää juoksua tai poikkeuksellsita läpimurtoa tullakseen tunnetuksi)

Freetime Machos on saanut Tribecassa USA:ssa erinomaisen vastaanoton. Ensi maanantaina nähdään, miten Steam Of Life ( Miesten vuoro) puree HotDocsissa. Pirjo Honkasalon ITO esitetään jo sunnuntai-iltana, hyvään aikaan sekin.
 

Ti 27.04.2010 @ 15:38Kim Finn

Reindeerspotting vs. maailmanloppu

Websterin Katastrofin aineksia –dokumentista piti tulla varma hitti. Sen markkinoinnissa elokuvan kerrottiin käsittelevän ilmastonmuutosta ja klassisen ydinperheen taistelua sitä vastaan. Elokuvasta ei kuitenkaan tullut aivan sellaista menestystä, kuin oli perustellusti odotettu. Ongelmallista oli nimittäin se, ettei elokuva tosiasiassa kerro ilmastonmuutoksesta, se on elokuvassa ainoastaan väline käsitellä sen todellista aihetta: keski-ikäisen miehen kuolemanpelkoa.

Tuosta aiheesta elokuva onkin erinomainen, se esittää uskottavasti ja kouriintuntuvasti sen kaaoksen, mitä omaan kuolevaisuuteensa herääminen voi miehellä aiheuttaa. Se kuvaa hauskasti ja nokkelasti prosessia, jossa kuolevainen yrittää epätoivon vimmalla jättää maailmaan jälkensä ja ylittää siten elämänsä rajat. Se paljastaa ne psyykkiset rakenteet, jotka ajavat hakemaan elämäänsä merkitystä aina yhtä lohdullisista maailmanloppufantasioista ja new age –filosofiasta. Ja siinä nähdään läheltä, minkälaista hämmennystä tuo omituinen käytös aiheuttaa ympäristössä.

Ongelma oli siinä, että yleisö ei ollut varautunut tähän. Yleisö halusi (pseudo)tieteellistä tosi-tv:tä, jollaisena elokuva oli markkinoitu. Ja kuolemanpelko on aihe, josta on helppo tehdä komediaa, mutta sitä ei ole välttämättä niin helppo katsoa. Webster tuli onnistuneeksi siinä, missä taide, filosofia ja uskonto eivät oikeastaan koskaan onnistu; hän kertoi keräämälleen yleisölle jotain, jota yleisö ei halunnut kuulla. Transgressiivisen taiteen tekijät kiehuvat varmasti kateudesta.

Samantyyppinen fundamentaalinen virhetulkinta on piinannut myös Reindeer Spottingia, joskin tulos on ollut päinvastainen. Elokuvan on markkinoitu kertovan huumehelvetistä ja ”valistavan” huumeiden vaaroista, vaikka tosiasiassa se kertoo ihmisen kukoistuksesta. Katsoja menee elokuviin luullen kohtaavansa kauhistuttavan ja etäännytetyn ihmiselämän irvikuvan, johon voi peilata itseään ja tuntea jumalaista ylemmyyttä. Yllättäen mitään sellaista ei tulvikaan silmille, vaan katsoja pääseekin kohtaamaan ihmisen, josta on kovin helppo pitää ja jota on helppo ymmärtää. Tuo yllätys on perin nautinnollinen.

Ja kaiken huipuksi katsoja pääsee mukaan täysin ainutlaatuiselle tripille yhden ihmiselämän ylittämättömiin huippuhetkiin. Kamera tunkeutuu luontevasti niihin näkymättömiin nuoren mielen maisemiin, jotka kaikki tunnistavat, mutta joita normaalisti on mahdoton dokumentoida uskottavasti. Janin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka on hänen henkilökohtainen Sininen Laguuninsa ja Brokeback Mountaininsa; Jani matkaa rakastettunsa (Subutex) kanssa lempeiden välirikkojenkin kehystämää matkaa pitkin Eurooppaa ja tuntee ensimmäistä kertaa todella elävänsä. Ja tuo lapsenkasvoisen nuorukaisen riehakas elämänjano tarttuu väkisinkin katsojaan. Yleisön edusmiehenä on kameran takaa mustasukkaisena muriseva ohjaaja, mutta huikeassa finaalissa, jossa Jani etenee parisuhteessaan ylimmälle tasolle eli heroiiniin, tuo murina menettää lopulta merkityksensä.

Ei ole väliä, onko Janin paratiisifantasia, eli haave keskinkertaisesta ja normaalista elämästä, koskaan toteutumiskelpoinen tai toisiko se toteutuessaan minkäänlaista onnellisuutta edes mukanaan. Merkitystä on vain sillä, että juuri tuossa, juuri tuolloin, Jani elää ja kokee tuon fantasian voimallisena, ja ohikiitävän hetken ehkä uskookin siihen. Ja vain sillä on merkitystä. Ja elokuva loppuu, ennen kuin laskut alkavat.

Elokuvan voima on sen minimalismissa. Katsoja saa aika pitkälti itse kuvitella menneisyyden ja tulevaisuuden Janille. Ja vaikka kuinka yrittäisi uskotella itselleen kamankäytön hirveyttä, intuitiivisesti ymmärtää, että tässä todistetaan yhden elämän avainhetkiä. Edeltävä elämä ei ole kovin hääppöistä ollut eikä odotettavissakaan ole ihmeitä, mutta juuri nyt kaikki on kohdallaan. Sen kai pitäisi olla jotenkin surullista, kotona kun odottavat vankilakierre ja muut inhottavat ongelmat, eikä yhteisen pyhän moraalimme mukaan onnellisuutta saisi ruiskuttaa kemikaaleina suoraan suoneen (paitsi tietenkin, jos tuon onnellisuuden on terveyskeskuslääkäri erikseen määrännyt). Mutta todistamamme näytelmä on kuitenkin oudolla tavalla vapauttava ja se antaa toivoa. Pääsimme jakamaan Janin kanssa nuo kukoistuksen hetket, ja tuon ohikiitävän onnenhuuman haluaa Janille suoda, sen verran vilpittömin mielin hän päästää meidät lähes pelottavan lähelle itseään.

Eikä elokuvan välittämässä onnellisuudessa ole sitä irvokasta falskiutta, mitä tämäntyyppisissä kuvauksissa normaalisti on; kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta.

Reindeer Spotting ei ole siis elokuva huumeista, se on elokuva elämästä. Ehkä paras elokuva tuosta aiheesta, mitä tässä maassa on koskaan tehty. Se on elokuva, jonka jokainen dokumentaristi olisi halunnut tehdä, samalla ymmärtäen, ettei olisi kuitenkaan osannut. Se haastaa, viihdyttää ja auttaa ymmärtämään. Siksi se menestyy. Ja siksi se on niin vaarallinen.


 

Ti 27.04.2010 @ 09:52Iikka Vehkalahti

Katsojia pilvin pimein I

Mietimme eilen pienellä porukalla Reindeerspottingin tuottajan Oskari Hutun kanssa elokuvan menestystä. Koska dokumentti on eittämättä kerännyt enemmän katsojia kuin mitä kukaan osasi odottaa ( vaikka hyvistä katsojaluvuista oltiinkin varmoja).

Siis miksi ?

Varmasta yksi keskeisiä syitä on K-18 päätös ja halu sekä tarve nähdä, miksi elokuva on K-18 ja reflektoida omaa näkemystään tähän päätökseen. ” Ei se niin shokeeraava ollut, kuin odotin”, oli ensimmäinen tekstiviesti, jonka sain nuorelta katsojalta ensi-iltaesityksen jälkeen.

Tietysti aihe, huume – Suomessa edelleen arka, tabu ja jatkuvaa keskustelua herättävä – on attraktiivinen.

Edelleen myös siksi, että juliste Nikoa muistuttavine poroineen ja huumeneuloineen, ei viestinyt suinkaan raskaasta ja synkästä huumevalistuselokuvasta, vaan jostain muusta, auttoi ylittämään kynnyksen: menenkö katsomaan huume-elokuvaa.

Samaa henkeä vei eteenpäin myös elokuvan traileri – josta en todellakaan ollut innostunut - , jota katsottiin etukäteen YouTubessa melkoisia määriä.

Ja ehdottomasti mys se, että avausjuttu lehdistössä ( Veli-Pekka Lehtosen artikkeli Hesarissa) oli kallion kapakassa aamuvarhain tehtynä viskiä ja olutta pöydässä luonteisena luomassa myyttiä ainutlaatuisuudesta, erilaisuudesta jopa vaarallisuudesta. Suusta suuhun tarina lähti vahvasti liikkeelle. ( On vain niin, että yksi hyvä lehtijuttu on parempi kuin 20 keskinkertaista tiedottamisessa ja markkinoinnissa).

Omaa tukeaan eliokuvan hyväksynnälle antoi Dokumenttiprojekti Goes Cionema trailerit, joita ajettiin TV 2:ssa jopa prime time aikoihin ja mm. Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden nettisivuille kirjoittama ylistävä arvio. Arvostettu meinstreammedia ja underground nuorisoviestintä puhalsivat samaan hiileen.

Ja loppujen lopuksi ja kaikkein vahvimpana tekijänä. Elokuvan täytyy jollakin asteikolla koskettaa katsojia, saada katsojan puhumaan siitä ystävilleen tavalla, joka saa mylös hediät elokuviin. Reindeerspotting ei ole huono elokuva. Siitä voidaan varmasti nähdä eri puolia ja nähdä se eri tavalla. Moni muistaa päähenkilön hyvin aidolla äänellä asettaman toivomuksen vaimosta, kahdesta lapsesta ja pienestä mökistä. Toiveena pakopaikka Joulumaasta.

Ja kun puhutaan elokuvan laadusta on syytä mainit se työ, jonka Jukka Nykänen konsultoivana leikkaajana teki, jotta elokuva löysi sen draamallisen kaaren, joka sillä nyt on.

Aivan keskeinen merkitys minusta on myös siinä, että pitkällisen väännön jälkeen elokuvan ohjaaja tuli mukaan itse elokuvaan ( vaikka vain tekstiplansseilla) siinä asemassa mitä hän todellisuudessakin oli.

PS. Reindeerspotting on kerännyt lyhyessä ajassa yli 30 000 katsojaa ja näillä näkymillä jatkaa vahvasti  myös lähiviikkoina eli siitä tulee Suomen katsotuin dokumentti koskaan.

 

 

 

Ma 26.04.2010 @ 14:00Sean Farnel/Iikka Vehkalahti

Suomalaisdokumentteja Pohjois-Amerikassa

Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat vahvasti esillä niin Tribecassa New Yorkissa kuin tämän viikon liopussa alkavalla Hot Docs- festivaalilla Kanadassa. Hot Docsin johtaja Sen Farnel kirjoittaa suomalaisista (mies)dokumenteista:

It was at dinner last Fall with two Finnish colleagues, a male and a female, that I first learned of the crisis in Finnish masculinity. The typical Finnish male, I was told, was adrift, disorientated in a culture of gregarious, dominant, upwardly mobile women. We had some fun with the notion, playing on cliches of the stolid, silent Finnish male emasculated within a matriarchal culture. Yet, just a few months later and Hot Docs is set to present three Finnish productions steeped in male anxieties, not to mention that delightfully deadpan Finnish irony.

FREETIME MACHOS follows the bonding rituals of an amateur rugby team, but is about rugby in the same way that HOOP DREAMS is about basketball. I love the dialogue between the men here, which really captures the way men talk to each other in this context (and which is probably why this film was a particular favourite of many of the women on our staff).

Very closely related is STEAM OF LIFE, a series of tableaus constructed around male sauna culture in Finland. I was surprised and quite moved by the depth of emotion that surfaces in this film. While the more serious side is balanced by many funny scenes and observations, this is definitely a male weepie.

As well, the no-fuss titled PORTRAIT OF A MAN follows the daily struggles of a single-father dealing with divorce and the legacy of alcoholism and suicide. Again, this a strong narrative doc with much emotion, as we follow Kalle trying to break a patriarchal downward spiral.

While not directly linked in terms of theme, our other Finnish feature doc, ITO – DIARY OF AN URBAN PRIEST, is set in Japan and does feature a particularly male kind of existential journey. Directed by the great Pirjo Honkasalo, the film follows a young boxer, Fujioka, who is now a Buddhist priest. While one of the first films I screened (way back in October) for this year’s programme, the meditative mood evoked here remains very tangible for me.

Each of these docs is linked by another quality that is consistent in Finnish documentary, a meticulous attention to form and craft. While only STEAM OF LIFE prominently relies on the bread and butter of Finnish filmmaking – the frontal, static long take (which always works for me) – each of these productions have those uniquely Finnish observational rhythms, at once stately and somehow awkward, raw, uncomfortably honest and direct.

 

Sivut

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu