Ma 31.05.2010 @ 11:12Iikka Vehkalahti

TARINOITA GAZASTA

Israel on jälleen kerran toiminut käsittämättömästi surmatessaan kansalaisaktivisteja Gazaan matkalla olevilla aluksilla. Alusten, joissa mukana oli paitsi Euroopan parlamentin jäseniä myös Israelin Knessetin jäsen.  Olin Länsirannalla perjantaina, kun kansainväliset avustuslaivat olivat jo matkalla kohti Gazaa. Me halusimme vain puhua palestiinaalisten mahdollisista  dokumenttielokuvista. Mutta Gazaan meillä ei ollut asiaa, eivätkä palestiinalaiset päässeet Gazasta ulos.

 

Jälleen kerran ensimmäistä kertaa West Bankilla vierailleet eurooppalaiset dokumenttituottajat hämmästyivät. Todellisuus on erilainen kuin se kuva, minkä kokenutkin mediaihminen muodostaa itselleen median kautta.

No. Todellisuutta oli, että Ramallahissa pidettyyn palestiinalaisten elokuvahankkeiden esittelytilaisuuteen gazalaiset eivät päässeet. Israel kielsi jälleen kerran gazalaisia matkustamasta – edes Länsirannalle.

Ok, sitten projektien esittely ( pitchaaminen) tapahtui videokonferenssin avulla. Ja videokin kautta juuri gazalaisten projekteista heijastui intohimo, huumori ja osaaminen.

..... traileri Gazan elokuvateattereiden tuhosta edusti arabi-elokuvan osaamsita parhaimmillaan. Erinomaisella ammattitaidolla toteutettu traileir oli kuin lyhytelokuva, joka toi mieleen välittömästi  Cinema Paradison.

On traagista, että Israelin miehityksen - ja Hamasin politiikan – takia Gazassa ei ole yhtään toimivaa elokuvateatteria samaan aikaan kun kodeissa katsotaan satoja satelliittikanavia, joiden tason on sitä, mitä televisio nyt ylipäätänsä maailmassa on.


Nuorten tekijöiden kaksi tarinaa – molempien keskiössä rakkaus – puolestaan olivat riemastuttavia sekä ajattelultaan että toteutukseltaan. Miltä tuntuu elää, kun oma rakastettu on periaatteessa tunnin ajomatkan päässä, mutta käytännössä saavuttamattomissa. Israelin pääministerille kirjoittaminenkaan ei
auta. Poika ei vain pääse Gazasta tapaamaan tyttöystäväänsä Ramallahiin.

Ja kaikki muutkin perheen jäsenet ovat levällään. Yhteisen perhepotretin aikaansaaminen on mahdottomuus.

Gazasta on muutenkin täynnä tarinoita. Miehestä, joka vetää Hamasin ja Fatahin keskinäisiä neuvotteluja ja joka sallii niiien kuvaamisen.Tunneleista, joiden kautta Gazaan salakuljetetaan kaikkea mahdollista.
Goethe-insituutin perustaman kirjaston hyllyjen puutavara tuotiin salaa tunneleiden kautta.Eläintarhaan tuotu leijona puolestaan heräsi nukutuksesta keskellä tunnelia ja haavoitti pahasti kahta kuljettajaansa.
Gazan saarron surrealistisuus näkyy kun katsoo saartoon kuuluvien asioiden listaa. Vettä saa tuoda, mutta ei appelsiinimehua. kahvi on sallittu, suklaa ei. Kaneli kyllä, korianteri ei ( vai oliko se toisinpäin?)


Muutaman vuoden sisällä maailmalla on varmasti monta tunnelijuttua. Toivottavasti edes yksi palestiinalaisten itsensä tuottama. Miksi vain yksi ? Koska taloudelliset resurssit ovat niin vaatimattomat verrattuna eruooppalaisiin dokumentaristeihin.


Ps. Israelin dokumenttielokuvantekijät kuuluvat pieneen, kriittiseen vähemmistöön maassa, jonka he kokevat menevän yhä enemmän oikealle. Eräänä huolestuttavimpana kehityspiirteenä he näkivät muutoksen Israelin armeijassa. ”Vielä kymmenen vuotta sitten komentajien joukossa oli paljon kibbutz - taustaisia labour-puoleen miehiä. Nyt he ovat väistyneet ja tilalle on tullut äärioikeistolaisia settlereitä.”

Niinpä entiset Israelin sisäisen salaisen palvelun komentajat arvostelevat Israelin politiikkaa paljon voimakkaammin kuin esimerkiksi useimmat suomalaiset poliitikot. Valmistuvassa dokumentissa yksi monia kovia operaatioita Gazassa ja Länsirannikolla toimeenpanneista miehistä vertaa Israeli Natsi-Saksaan.
 

Ja Gazan tapahtumia ennakoi monen israelilaisen elokuvantekijän kertomat tarinat siitä, miten parin viime vuoden aikana juuri kansainväliset rauhanaktivistit ovat olleet Israelin poliisin ja salaisen palvelun tähtäimessä " Heidän autojaan seurataan, rekisterinumerot otetaan ylös ja toiminnta yritetään tehdä mahdollisimman vaikeaksi."

 

PS. Saartolistan tavaroista näkee esim. täältä

http://news.bbc.co.uk/2/hi/middle_east/8654337.stm

Ma 24.05.2010 @ 17:02Iikka Vehkalahti

Turkkilaiseen tapaan

Perjantai-ilta. Klo 21.30 valitollisen televisiokanavan TRT:n ykköskanavalla. Suora lähetys. Aiheena dokumenttielokuvafestivaalin palkintojenjako. Tunnin mittaisen galan aikana jaettiin palkintoja elokuville, joita etukäteen arvioitiin liian poliittiseksi Turkin hallitsijoille.


Mielenkiintoinen tapahtuma. TRT oli järjestänyt kolmannenkerran dokumenttielokvuafestivaalin, jossa oli ensimmistä kertaa myös kansainvälinen kilpailu ( jossa mukana mm. Space Tourists, Wall To Wall, Corridor 8 jne..).

Juryssa meikäläisen lisäksi istui Al- Jazeeran dokumenttikanavan johtaja Muhamed., NHK:n veteraani ( SilkRoad) Keichiro Kondo, Eurodocin Anne – Marie , SVT:n Axel Arnö ja turkkilainen paljon palkittu Atalaya.

Kirjoitan kilpailusarjasta ja juryn työskentelystä erikseen, mutta erikoisin tai mieleenpainuvin oli palkintojenjakotilaisuus, jossa palkintoja lavalla suorassa gala-illassa jakoivat juryjen puheenjohtajien lisäksi - ja ennenkaikkea - mm. TRT:n, Bosnian, Makedonian televisioyhtiöiden pääjohtajat, kulttuuriministeriön ja suurpankin edustajat.

Tapahtumalla oli selvästi muukin agenda kuin pelkästään dokumenttielokuvan arvostuksen nostaminen. ”Ottomania” kuvaili istanbulilainen ystäväni tapahtumaa seuraavana päivänä.

Mutta silti mielenkiintoista, että juuri dokumentti oli valittu TRT:n välineeksi esitellä kansainvälistä luonnettaan, vahvistaa asemaansa naapurimaiden suuntaan jne...

Ja: kansallisessa sarjassa ensimmäinen palkinto oli 15 000 euroa ja kansainvälisessä sarjassa jaettiin viidelle elokuvalle 37500 euroa.

Ja : toisen kansallisen sarjan kaikki kolme palkittua oli selvästi poliitttisia elokuvia ( Kurdi, Armenialainen, vankila-elokuva). Kansainvälinen ykköspalkinto meni puolestaan – ei huippuhienosti kuvatulle ja osin jopa reportaasinomaiselle, mutta ehdottoman koskettavalle , liikuttavalle tarinalla naistyöläisistä jotka olivat vuosien kamppailun tuloksena saaneet tehtaan omiin käsiinsä Argentiinassa.

Ja Women Of Brukman elokuvan kanadassa asuva ohjaaja osoittautui palkintojenjakotilaisuudessa vuonna 1980 maasta karkotetuksi turkkilaiseksi, jonka ilo oli ylitsevuotavaa – suorassa televisiolähetyksessä. TRT:n pääjohtaja oli puolestaan lavalla jopa osin vaivautunut.

Itse Gala-ilta oli yhtä ikävystyttävä kuin suomalaiset palkintojenjakogaalat televisiossa, mutta kotimaassa ei ole koskaan niitä poliittisia takavirtoja, joita aisti Istanbulissa.
 

Ma 24.05.2010 @ 11:32Tue Steen Müller

Liettuassa digitalisoidaan

Good news from one the most interesting countries for documentary cinema, Lithuania, whose post-independence documentaries have been and are awarded everywhere. Names like Sharunas Bartas, Audrius Stonys, Arunas Matelis, Rimantas Gruodis, Janina Lapinskaite and Giedre Beinoriute (photo from her 2005 film, Vulkanovka) do all owe their cinemaric skills to a grand tradition that now also soon may be shared by their fellow countrymen and film buffs elsewhere. Read the following:

At the beginning of May, the Lithuanian Central State Archive started implementing a 30-month project called Lithuanian Documentaries on the Internet. The Archive has received support of approx. EUR 2.8 million from the EU. Digitization and online accessibility will help to preserve some 1000 titles that are part of Lithuanian documentary heritage.

The Lithuanian documentary heritage is not equally accessible to all Lithuanian people nor to the wider EU and world communities because few people can physically visit the Archive and use its documents. The project is oriented toward the creation, expansion and promotion of Lithuanian digital Internet content to users. During the project the Archive expects to digitize and transfer to the Internet 1000 titles of Lithuanian documentaries, created in the period 1919-1960. After the implementation of this project Lithuanian documentaries and information about them will be easily accessible. Every user would have the possibility to search digitized films and their metadata, to watch these films or to order digital film copies. Digitised Lithuanian national film heritage will be protected and preserved for current and future generations and knowledge of it will be available via the Internet for all possible users worldwide.

http://www.lfc.lt/en/

http://www.dokweb.net/cs/

http://www.europeanfilmgateway.eu/news.php?area=News&pag=121

 

 

Ke 19.05.2010 @ 22:52Alireza Khatami

Jafar Panahi nälkälakossa

Latest declaration of Jafar Panahi since the beginning of his hunger strike.
I hereby declare that I have been subject to ill treatment in Evin prison.
On Saturday May 15, 2010, prison guards suddenly entered our cell, n° 56. They took us away, my cell mates and I, made us strip and kept us in the cold for an hour and a half.
Sunday morning, they brought me to the interrogation room and accused me of having filmed the interior of my cell, which is completely untrue. Then they threatened to imprison my entire family at Evin and to mistreat my daughter in an unsafe prison in the city of Rejayi Shahr.
I have eaten and drunk nothing since Sunday morning, and I declare that if my wishes are not respected, I will continue to abstain from drinking and eating. I do not want to be a rat in a laboratory, victim of their sick games, threatened and psychologically tortured.
My wishes are :
- The possibility to contact and see my family, and the complete assurance that they are safe.
- The right to retain and communicate with an attorney, after 77 days of imprisonment.
- Unconditional liberty until the day of my judgment and the final verdict
- Finally, I swear upon what I believe in, the cinema : I will not cease my hunger strike until my wishes are satisfied.
My final wish is that my remains be returned to my family, so that they may bury me in the place they choose.
Source : Centre culturel Pouya, Tuesday, May 18, 2010, Cannes

Ti 18.05.2010 @ 23:01Iikka Vehkalahti/Tue Steen Müller

Enemmän kuin yksi kuva

On outoa, että juuri (elo)kuvan kanssa työskenteleville on niin vaikea sisäistää yhden kuvan merkitys elokuvalle. Sen yhden stillkuvan jonka avulla elokuva syöpyy ihmisten mieliin. Pirjo Honkasalo osaa se, mutta muuten aika harva dokumentaristi. Armadillo on poikkeus-mutta poikkeuksellinen on elokuvakin.

 

Cannesissa ansaitun huomion saaneesta tanskalaisdokumentista Armadillosta leviää kuva :

Ja elokuvan juliste jää myös mieleen:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toivon mukaan elokuva nähdään pian Suomessakin teattereissa DPGC elokuvana.

Tue Sten Müller on tanskalaisena kirjoittanut laajan arvion elokuvsta, joka jo nyt on nostattanut maassa suuria laineita:

 

Take a look at the boy. Look at his eyes. See the fear of a soldier. A very young Danish soldier who has just been hit. He serves in Afghanistan, he fights Taliban. He is caught at that very moment of injury in the film of Janus Metz. The cameraman Lars Skree filmed the sequence of the wounded soldier who has his eyes wide open. A sequence where the boy seems about to faint and where you as spectator (at least I did) gets the impression that he is dying. His head falling down as if he is losing consciousness.

He did not die. In the film he returns to the image a couple of times. In a hospital scene where he is happy to meet his pals from the camp, and at the end of the film where he with a big, proud smile shows his family the scar. A memory from Afghanistan.

It is amazing how close the director and his cameraman have come to the characters in the camp in the Helmand province. They have filmed in the camp, in the tanks, on mission, in combat, at debriefing sessions. They have filmed and recorded phone calls to home in Denmark, they have filmed the free time activities from swimming to watching hard core porno films. It is such a rich material they have collected to make

this classically built, creative documentary that has all you could ask for in terms of epic quality.

It begins up-front with the boys saying godbye to mum and dad and girl friend. It goes through training sessions before departure, to the meeting with the platoon commander, Rasmus, one of the main characters in the film, who welcomes the new ones by promising them that ”it is going to be interesting”.

And right he is, very much so, and not only for the newcomers but also for the audience. Step by step the filmic narrative brings the informational background to the dramatic situations. The camp as a location is described as well as the technological equipment that is used – surveillance drones that bring back message about where HE is; through the whole film Taliban, the enemy, is called ”him”.

And step by step the action escalates from small, mostly scouting operations to confrontations. With the crucial one placed naturally towards the end of the film: five talibans are being killed, firstly through a hand grenade, secondly by the ”finishing off” of the wounded.

But what is the most astonishing achievement of this film is the way that the films gives space for characters and character development. They are boys, they have chosen to go to Afghanistan, but why? To fight for democracy and for the future of a country, well maybe also that, but first motivation is the longing for company, the seek for a team spirit, and for something to happen in their lives. Excitement, action, fight. Without really knowing what it is to be there. ”You have to be here to understand”, as one of the soldiers say.

I don’t understand the boys, I don’t understand what they are doing there, and the film ”agrees” to a certain degree that the mission is hopeless, for instance through small conversation scenes that take place between the soldiers and the local peasants, who all doubt the success of the foreign soldiers.”Salaam aleikum”, it is said, followed by some general remarks and then nothing else. The contact to the local population is almost not existing. We can’t distinguish between them and the talibans.

I don’t understand them, but I have full sympathy for them, I like them as they are unfolded as characters in the film. Mads is for me the main character, this silent boy, who always sits in the corner listening to the more bragging fellow soldiers. He obeys. I see, and can identify (again a fine edited moment by Per K., the editor, who has done a marvellous job) with his parents standing in the airport looking at their boy leaving... will he come back? The end credits gives the information that he – and several of the others – wants to go back to Afghanistan!

The director does not directly communicate his standpoint, and good for that, we have seen enough films where directors, mostly from a journalistic point, are more than eager to judge and express their opinions. Janus Metz and Lars Skree seek and succeed perfectly, from a humanistic point of view, to bring us into a world that we could not imagine existed in the way it is documented and interpreted here. Even the most horrendous words coming out of the mouth of Rasmus, the platoon commander, or from Ølby, the tattooed constantly joking warrior, are put forward with a no-finger-pointing, non-moralising gentleness, many times in small, well-placed conversation pieces between two soldiers. Example: as Rasmus says on one occasion – ”the worst would be to be all dressed up with no one to blow”. They are literally dressed up in a battle dress or in bathing equipment as were they in a holiday camp for teenagers!

Absurd scenes are often elegantly put in as an invitation to reflection and interpretation. Like the superb one with a couple of the soldiers motorbiking in the courtyard of the base – Werner Herzog could not have done it better. Loneliness it says, or I am bored, give me something to do. Is it far from the scene with the attempts to pick up the corpses from the ditch (”we hit the jackpot in the ditch”!)... or is it not?

Something is rotten... in Denmark and with Denmark, a belligerent nation, a nation at war.
 

Ti 18.05.2010 @ 10:00Iikka Vehkalahti/ Bill Moyers and Michale Winship

Chevron dokkaristin kimpussa

Kun dokumentaristit ryhtyvät käsittelemään arkoja aiheita, kuten suuryhtiöiden tekemisiä joutuvat he näköjään entistä helpommin suuryhtiöiden lakimiesten käsittelyyn. Bananas elokuvan jälkeen vuoross on nyt Joe Berlingerin dokumentti.

 

 

Joe Davidow lähetti linkin Truthoutin sivustolle juttuun Chevronista.

Even as headlines and broadcast news are dominated by BP's fire-ravaged, sunken offshore rig and the ruptured well gushing a reported 210,000 gallons of oil per day into the Gulf of Mexico, there's another important story involving Big Oil and pollution - one that shatters not only the environment but the essential First Amendment right of journalists to tell truth and shame the devil.


(Have you read, by the way, that after the surviving, dazed and frightened workers were evacuated from that burning platform, they were met by lawyers from the drilling giant Transocean with forms to sign stating they had not been injured and had no first-hand knowledge of what had happened?! So much for the corporate soul.)


But our story is about another petrochemical giant - Chevron - and a major threat to independent journalism. In New York last Thursday, Federal Judge Lewis A. Kaplan ordered documentary producer and director Joe Berlinger to turn over to Chevron more than 600 hours of raw footage used to create a film titled Crude: The Real Price of Oil.
Released last year, it's the story of how 30,000 Ecuadorians rose up to challenge the pollution of their bodies, livestock, rivers and wells from Texaco's drilling for oil there, a rainforest disaster that has been described as the Amazon's Chernobyl. When Chevron acquired Texaco in 2001 and attempted to dismiss claims that it was now responsible, the indigenous people and their lawyers fought back in court.
 

Some of the issues and nuances of Berlinger's case are admittedly complex, but they all boil down to this: Chevron is trying to avoid responsibility and hopes to find in the unused footage - material the filmmaker did not utilize in the final version of his documentary - evidence helpful to the company in fending off potential damages of $27.3 billion.
 

This is a serious matter for reporters, filmmakers and frankly, everyone else. Tough, investigative reporting without fear or favor - already under siege by severe cutbacks and the shutdown of newspapers and other media outlets - is vital to the public awareness and understanding essential to a democracy. As Michael Moore put it, "The chilling effect of this is, [to] someone like me, if something like this is upheld, the next whistleblower at the next corporation is going to think twice about showing me some documents if that information has to be turned over to the corporation that they're working for."
I

n an open letter on Joe Berlinger's behalf, signed by many in the non-fiction film business (including the two of us), the Independent Documentary Association described Chevron's case as a "fishing expedition" and wrote that, "At the heart of journalism lies the trust between the interviewer and his or her subject. Individuals who agree to be interviewed by the news media are often putting themselves at great risk, especially in the case of television news and documentary film where the subject's identity and voice are presented in the final report.
"If witnesses sense that their entire interviews will be scrutinized by attorneys and examined in courtrooms they will undoubtedly speak less freely. This ruling surely will have a crippling effect on the work of investigative journalists everywhere, should it stand."
 

Just so. With certain exceptions, the courts have considered outtakes of a film to be the equivalent of a reporter's notebook, to be shielded from the scrutiny of others. If we - reporters, journalists, filmmakers - are required to turn research, transcripts and outtakes over to a government or a corporation - or to one party in a lawsuit - the whole integrity of the process of journalism is in jeopardy; no one will talk to us.
In his decision, Judge Kaplan wrote that, "Review of Berlinger's outtakes will contribute to the goal of seeing not only that justice is done, but that it appears to be done." He also quoted former Supreme Court Justice Louis D. Brandeis' famous maxim that "sunlight is said to be the best of disinfectants." There is an irony to this, noted by Frank Smyth of the Committee to Protect Journalists. Brandeis "made his famous sunlight statement about the need to expose bankers and investors who controlled 'money trusts' to stifle competition, and he later railed against not only powerful corporations but the lawyers and other members of the bar who worked to perpetuate their power."
 

In a 1905 speech before the Harvard Ethical Society, Brandeis said, "Instead of holding a position of independence, between the wealthy and the people, prepared to curb the excesses of either, able lawyers have, to a large extent, allowed themselves to become adjuncts of great corporations and have neglected the obligation to use their powers for the protection of the people."
 

Now, more than a century later, Chevron, the third largest corporation in America, according to Forbes magazine, has hauled out their lawyers in a case that would undermine the right of journalists to protect the people by telling them the truth. Joe Berlinger and his legal team have asked Judge Kaplan to suspend his order pending an appeal to the United States Court of Appeals for the Second Circuit.
 

As the Independent Documentary Association asserts, "This case offers a clear and compelling argument for more vigorous federal shield laws to protect journalists and their work, better federal laws to protect confidential sources, and stronger standards to prevent entities from piercing the journalists' privilege. We urge the higher courts to overturn this ruling to help ensure the safety and protection of journalists and their subjects, and to promote a free and vital press in our nation and around the world."
 

Ma 17.05.2010 @ 16:00Iikka Vehkalahti/Tue Steen Müller

Armadillo Cannesissa

Tänään maanantai-illalla Cannesissa juhlitaan jälleen yhtä elokuvaa shampanjan ja canapien kera. Ainostaan, että elokuvan sisältö on niin kaukana Cannesin väsähtäneestä juhlinnasta kuin voisi olla. Armadillo on julma sotadokkari.

 

Tue kirjoittaa.

It is always to be noted that the Cannes Film Festival picks a documentary for a competition screening. This time a Danish one, Armadillo by Janus Metz, has been taken for the Semaine de la Critique. The first screening in Cannes takes place May 16, and the film has a Danish cinema premiere July 8. For that reason we wait with a review till early July but want to tell you what the film is about. Here is the text from the site of the Danish Film Institute:

Armadillo is an upfront account of growing cynicism and adrenaline addiction in young soldiers at war. Mads and Daniel are serving their first mission in Helmand, Afghanistan. Their platoon is stationed in Camp Armadillo, right on the Helmand frontline, fighting tough battles against the Talebans. The soldiers are there to help the Afghans, but as fighting gets tougher and operations increasingly hairy, Mads, Daniel and their friends becomes cynical, widening the gap between themselves and the Afghan civilisation. Mistrust and paranoia set in causing alienation and disillusion.

And about the director Janus Metz: Born 1974, Denmark. MA in Communication and International Development Studies from Roskilde University. Has worked as a researcher on documentary film projects. Metz lived in Johannesburg for one year (2002-03), working on a South African drama series, »Soul City«. The stay inspired him to make his debut film, the documentary »Township Boys« (2006). Also in 2006, he produced the programme »Eventyrerne«/»Clandestine« for the national broadcaster DR, which follows a group of illegal African migrants through Sahara on their way to Europe. »Fra Thailand til Thy«/»Love on Delivery« (2008), recipient of two GuldDok awards at CPH:DOX and selected for IDFA's Silver Wolf programme, is Metz' first film about Thai women and their pursuit of a Danish husband. Succeeding this is »Fra Thy til Thailand«/»Ticket to Paradise« (2008), selected for IDFA's Reflecting Images: Panorama, and honoured with a Special Mention at CPH:DOX.

My co-blogger Allan Berg has several times written about the two thai-films on this site. Search ”Janus Metz”. Photo: Lars Skree, cameraman of the film.

www.dfi.dk
 

Ps. Allekirjoittanut ei ole Cannesissa. Pääsyy ei ole se, että loppuvaiheessa Armadillosta muotoutui enemmän sotaelokuva, mitä olisin halunnut. Mutta se on jo toinen juttu, koska silti Armadillo ansaitsee ehdottomasti katsomisensa.

Toivottavasti Suomessakin elokuvateattereissa, Dokumenttiprojektissa joka tapauksessa ensi keväänä.

Ma 17.05.2010 @ 08:41Iikka Vehkalahti

Miesten vuoro voitti jälleen

Miesten vuoro voitti jälleen. Nyt Varsovassa, jossa mukana olivat lähes kaikki parhaat dokumentit maailmassa ( kuten The Cove). Miksi ihmeessä saunamiehet korjasivat potin?

 

Varsovan DocPlanete on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maailman merkittävimmäksi dokumenttielokuvafestivaaliksi, josta monet dokumentit jatkavat myös matkaansa Puolan elokuvateattereihin.

Tänä vuonna kilpailusarjassa mukana olivat mm. Oscar-voittaja The Cove. IDFA:n pääpalkinnon saanut Last Train Home. Sundancessa palkittu The Oath. Nordisk Panoraman voittanut The Red Chapel. HotDocsin pääpalkinnon juuri saanut A Unfinished Film ja Sheffield voittaja Videocracy.

Pääpalkinnon ( ja 8000 euroa) korjasi Miesten vuoro.

No nyt täytyy jo kysyä miksi ?

Jury. Millainen jury Varsovassa oli ? Ei ainakaan tuttuja, jollei suomalaisiin ihastunutta Pamela Cohnia oteta lukuun, mutta puheenjohtaja oli iranilainen ja nehän yleensä arvostavat visuaalisuutta toteutuksessa.

Jo palkittu. No, juryilla on taipumuksena välttää samojen elokuvien palkitsemista festivaalilta toiseen, joten kun The Cove on saanut Oscarin se riittää kyllä sille, Videocracy tuntuu jo hiukan vanhalta ja The Red Chapel on elokuva, josta varmasti kaikki eivät myös pidä...

Noste. Eivät elokuvafestivaalit ole suinkaan neitseellisiä, puhtaan parhammuuden mittaamisen tapahtumia. Toiset elokuvat ovat nosteessa ja toiset eivät. Noste syntyy puheista, kommenteista, huhuista, arvostettujen ihmisten mielipiteistä. Niin Tribecassa kuin HotDocsissakin suomalaiset
(mies)elokuvat olivat nosteessa, niihin syntyi ns. hohdetta. ( Aivan kuin joihinkin elokuviin syntyy ennenkuin niitä on paljon kukaan nähnyt, vrt. Armadillo).

Laatu. Ja loppujen lopuksi, kuitenkin kyse on siitä, mihin elokuvaan jury - jonka toiminta jäsenten välillä on tarina erikseen - syttyy. Eli mitä se pitää niin arvokkaana, että antaa pääpalkinnon. Ja niin monen elokuvan - jotka kompastuvat liikaan yrittämiseen tai toisaalta teknisen osaamisen puuttumiseen - rinnalla Miesten vuoron yksinkertaisuus ja samalla pioikkeuksellisuus läsnäolossa on "fresh"  ilmestys.

Miesten vuoro on palkintonsa ansainnut.

Kriittisin tuntemani jury: oma laajennett vain naisista koostuva kotiraatikin piti elokuvaa hyvänä, vaikkakin totesi, että paljon suomalaiset miehet kitisevät ja vitisevät. Erityisesti se nuorin kaveri.

Su 16.05.2010 @ 10:13Iikka Vehkalahti

Köyhyys on kunnia-asia

Onni, että me dokkaristit olemme köyhiä. Silloin eili psahda sellaisia ankkoja kuin Hesarin taloussivuilla näkyi tänä aamuna. Koska, mitä merkitseekään otsikko "Edulliset shoppailureissut Jenkkeihin ovat ohi".

 

Sana shoppailureissut viestii sitä, että ihmisellä / artikkelin kirjoittajalla/ao sivun lukijoiden kulttuurissa shoppailu on toistuva tapahtuma. Eli kyseessä on kulutusorientoitunut ihmisryhmä.

Sana Jenkkeihin kertoo huomatavasta varaudesta. Mitä ilmeisemmin useammin kuin kerran toistuneesta tapahtumasta, johon taas suomalaisella suurperheellä, yksinhuoltaja, työttömällä tai meikäläisen( suhtelelisen hyvin ansaitsevan) tulotasolla ei ole mahdollisuuksia. Kipaista Jenkeissä noin muuten vaan - omilla rahoilla.

Mutta kaikkien julminta on otsikossa sana edullinen. Koska halvinkin reissu Jenkkeihin kahden yön yöpymisellä maksaa 1000 euroa. Eli ollakseen edullinen reissulla täytyy tienata ( dollari - euro vahvuudella) ainakin ao rahasumma.

Eli, jos dollarilla saa tavaraa esim. 10 prosenttia edullisemmin kuin eurolla, on ostoskassin arvo melkoinen verrattuna esim.meikäläisen vierailuun K-kaupan Masurkkaan.

Mutta ydinvoiman vahvimmat aisankannattajat löytyvätkin varmasti juuri vauraimmasta väestönryhmästä - ja Helsingin Sanomista.

Köyhät dokkaristit yrittävät harata vastaan tekemällä Into Eternity elokuvia.Tai mistä
minä tiedän, kuinka rikas Michal Madsen on. Mutta arvo sekin, jos hän yrittää edes samaistua vähävaraisimpiin.

La 15.05.2010 @ 13:31Tue Steen Müller

Berlusconi...

The headline is  referring to previous films like Erik Gandini's Videocracy, the text below is a small report by Camillo de Marco, who from Cannes Film Festival writes for the CinEuropa website. About one more documentary that puts its focus on Berlusconi... Italian documentarians do not have so go far to find good stories just like Michael Moore did not when George W. was in the White House. Here is the note:

A throng of journalists, applause and some laughter greeted the morning’s press screening of Draquila: Italy Trembles [trailer] by Sabina Guzzanti, on how the aftermath of last year’s earthquake in Abruzzo was handled by the national Civil Protection Agency (see article). The nearly 400-seat theatre was full well before the film began.

The actress-director also met with the Italian press this morning, and expressed her “deep shame" over Italian Minister of Culture Sandro Bondi’s decision not to attend Cannes because the film is a"a propaganda product that offends the country". Yesterday evening, Italy’s Prime Minister, Silvio Berlusconi, denied accusations of Italy’s "subjugation" of the film’s content. "It’s a problem of cultural decline", added Guzzanti. Meanwhile, the 100Autori Association is asking for Minister Bondi to resign. Distributor BIM has published the film’s initial box office. Since its domestic release last Friday, Draquila has grossed €413,000 (and yesterday, €56.500), to earn it third place on the charts after Robin Hood and Iron Man.

PS. Below the official site of the film (with clips) and a link to Cineeuropa that in its editorial choice also includes a huge amount of trailers, mostly for fiction films.

http://cineuropa.org/index.aspx?lang=en

http://www.draquila-ilfilm.it/
 

Sivut

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu