Ohjaaja Arto Halonen käväisi eilen 7.10. syntymäkaupungissaan
esittämässä dokumenttielokuvansa Pyhän kirjan varjo yhdessä elokuvan
toisen käsikirjoittajan Kevin Frazierin kanssa.
Lisäksi herrat järjestivät elokuvan jälkeen yleisöluennon Making monsters, jossa he käsittelivät esimerkkien kautta yrityseettisiä ja ihmisoikeuskysymyksiin liittyviä asioita.

Yllättävää kyllä – keskellä iltapäivää pidettyyn elokuvanäytökseen
osallistui melkein 200 katsojaa ja luentoakin kuunteli yli 60
tarkkaavaista silmä- ja korvaparia. Pienessä itäsuomalaisessa
kaupungissa tämä yleisömäärä on melkoinen.

Yleisömenestystä ei voi selittää sillä, että ohjaaja on kotoisin
Joensuusta ja väki olisi lähtenyt katsomaan elokuvaa juuri siksi. Sillä
Pyhän kirjan varjoa esitettiin Joensuussa jo toukokuussa, jolloin
ensimmäinen näytös oli loppuunmyyty ja muutenkin dokumenttielokuva veti
viikon aikana hyvin väkeä katsomoon.

Selitys löytynee siitä, että Arton ja Kevinin julkituoma asia –
kansainvälisen yritystoiminta ja ihmisoikeudet – on yhä vain
ajankohtaisemmaksi muuttuva ja ihmisiä kiinnostava. Kuvitelkaa – jopa me
maalaiset täällä susirajalla olemme näistä asioista kiinnostuneita!
Kuvitelkaa – puolentoista tunnin elokuvan jälkeen yleisö kuunteli
luentoa melkein kaksi tuntia luentoa ja osallistui aktiivisesti
debattiin Arton ja Kevinin kanssa.

Salissa istuessani mietin Arton tapaisia dokumentaristeja, jotka
jaksavat nostaa tärkeinä pitämiään asioita esille myös elokuviensa
ulkopuolella. Esimerkiksi John Webster saarnaa – nyt kuillekin kuin
perheelleen – ilmastonmuutoksesta ja yksilöllisestä vastuusta. Se, mitä
herrat ovat esittäneet valkokankaalla, jatkaa elämäänsä myös
elokuvateatterin ulkopuolella.

Ei voi välttää ajatusta, että ehkäpä dokumenttielokuvien näkemiselle ja
kokemiselle on syntynyt meidän ihmisten keskuudessa luontainen tarve.
Kun formaatteihin puettu ja yksinkertaistettu tiedonvälitys ei meitä
enää kosketa, haluamme eläytyä ja tuntea maailman kokonaisvaltaisemmin.
Kaipaamme todellisia tarinoita.

Se on muuten oikeasti yhäkin ihme. Se, että istuu elokuvateatterissa
ison kankaan edessä katsomassa dokumenttielokuvaa, yhdessä 200 muun
lajitoverin kanssa ja ymmärtää olevansa tunteva ja ajatteleva ihminen.
Parhaimmillaan tämä vapaana pysyvä ilmaisumuoto, vapaat sanat, vapaat
äänet ja vapaat kuvat – siis dokumenttielokuva – näyttää meille
maailmankuvan. Kuvan meidän ihmisten maailmasta.

--
Jussi Virratvuori
jussi.virratvuori@kirjokansi.info

”Heipä hei. Tervetuloa maan päälle.
Kesällä on kuuma ja talvella kylmää.
Maa on pyöreä ja märkä ja täyteen ahdettu.
Elätte enintään siinä sata vuotta täällä.
Minä tiedän vain yhden säännön: olkaa ystävällisiä”
- Kurt Vonnegut (1922-2007)

Miksi yksi kuva, jossa Kali istuu Shivan päällä voi olla dokumenttielokuvassa provokaatio. Tai miksi Intia lopetti 1960-luvulla tietokoneidensa kehittämisen tilanteessa, jossa he olivat IBM:n tasolla. Tai miksi..? Työskentely intialaisten dokumentaristien kanssa on mitä mielenkiintoisinta ja usein törmää omaan tietämättömyytensä.
 
 
Suhteellisen äkkiarvaamatta tuli lähtö Intiaan. Useampi dokumenttielokuva, joiden kanssa olen työskennellyt oli saavuttanut pisteen, jolloin kuva oli lukittava. Niinpä viikonloppu merkitsi 14 tunnin  työpäiviä neljän elokuvan kanssa, jotka kaikki olivat menossa joko IDFAan tai pyrkimässä Berliinin Elokuvajuhlille.
 
Intiassa tehdään lähes 1000 fiktioelokuvaa vuodessa (vain kolmannes niistä Bollywoodissa) ja lukematon määrä erilaisia dokumentteja, tiedotusvideoita, kansalaisjärjestöelokuvia jne…Mutta sadalla televisiokanavalla on vain kaksi ohjelmapaikkaa dokumenteille, nekin vain puolituntisille.
 
Television rahoitus on minimaalista kuten myös muu julkinen rahoitus dokumenteille. Niinpä kunnianhimoiset tekijät joutuvat työskentelemään hyvin pienellä rahoituksella ja useimmiten ilmana mmattitaitoista tuottajaa. Siksi ulkopuolisen, eurooppalaisen ammattilaisen näkemys myös aivan
loppuvaiheessa voi olla hyvinkin tärkeätä. Eikä sähköpostikommunikointi riitä.
 
Näin minä ja tekijät ainakin kokivat. Kolmen päivän aikana tehtiin paljon.
 
Anirban Dattan .In For Motion on erinomaisesti kuvattu, tyylikäs, esseistinen elokuva Intian IT-tiestä tänään ja miten Intia 1960-luvulla hylkäsi tietokoneiden kehittämisen vaikka oli silloin  IBM:n kanssa samalla tasolla. Tänään intialaiset tekevät ohjelmia kansainvälisille yhtiöille.
 
Kaikessa ammattimaisuudessaan elokuva on kuitenkin viileä ja hieman etäinen fragmentoituneen luonteensa takia. Niinpä työskentely keskittyi vahvistamaan tietokonekehittelyssä keskeisesti mukana olleen ohjaajan isän roolia dokumentissa.
 
Elokuva on jo valittu IDFAan, maailman suurimmalle dokumenttielokuva-festivaalille Amsterdamiin ja nähdään ensi keväänä Ylen Teemalla Kolmas ulottuvuus-ohjelmapaikalla.
 
Ylen Teema (Leena Pasanen) on ollut tukijana myös Arvind Sinhan eeppisessä, kuusi vuotta kuvatussa tarinassa katuesiintyjäperheestä Kalkutassa. Keskeinen kysymys Arvidin elokuvan osalta on, kuinka paljon elokuva seuraa perheen dramaattista ja useita käänteitä sisältävää tarinaa ja kuinka paljon se etenee kuvaamaan yhteiskuntaa tai säilyttää etnografisesti arvokasta materiaalia tarinan kerronnassa.
Monia palkintoja keränneen Arvindin näkemys eurooppalaisista tekijöistä ja erityisesti televisiossa työskentelevistä tuottajista ei ole kovin korkea. Ilman vuosien tuntemusta ei olisikaan ollut mahdollista yhteisymmärryksessä ja yhteiseen tavoitteeseen pyrkien leikata 134 minuuttisesta elokuvasta pois viimeisen viikon aikana yli 40 minuuttia.
 
Arvind Sinhan elokuva on yksi parhaita tänä vuonna Intiassa tehtyjä ja tullaan varmasti näkemään jollei IDFAssa niin jollain muulla keskeisellä festivaalilla.
 
Viikonlopun kolmas elokuva oli Quasiqin Love In India –käsittelee rakkautta ja seksuaalisuutta maassa, joka ”keksi rakkauden, mutta jossa julkinen suudelma voi viedä tänä päivänä vankilaan.” Todella pitkällisen prosessin tuloksena syntyvä dokumentti tähtää Berliinin elokuvajuhlille ja tullaan aikoinaan näkemään myös Teeman lauantai-illassa. Tämän elokuvan osalta kulttuurien erot olivat ehkä kaikkien selvimmät. Kun jokainen intialainen tietää Krishnan ja Radhan tarinan on länsimaisille intialaiseen seksuaalisuuteen liittyvä kertomus täyttä hepreaa. Suoralta kädeltä tuskin kukaan Suomessakaan voisi päätellä että yksi kuva, jossa Kali istuu (ei seiso) Shivan päällävoi johtaa elokuvan sensurointiin, kuten myös 2 sekunnin kuva rakastelusta.
 
Elokuvan perusjuonne on ohjaajan ja hänen rakastettunsa rakkaustarina ( he asuvat naimattomina yhdessä, joka on hyvin harvinaista intialaisessa keskiluokassa) ja elokuva lähtee liikkeelle Intian kaksinaismoraalisuudesta ( joka seksuaalisuuden suhteen muistuttaa apartheid-Etelä-Afrikkaa) mutta etenee askel askeleelta syvempään tietoisuuteen jättäen katsojalle hyvin feministisen viestin.” toivon että jos Krishna syntyisi uudestaan hän syntyisi naisena”.
 
Neljäs ja vaikein. DeebaBhattin Nero´s Guests. Sen kanssa työskentely alkaa juuri nyt, tämän blogin kirjoittamisen jälkeen.

Vuosittain järjestettävä Nordisk Panorama ja sen yhteydessä pidettävä rahoitustapahtuma Nordisk Forum ovat yksi ikkuna katsoa, mihin suuntaan dokumenttielokuva on menossa.
 
No mihin suuntaan? Aika paljon samaan mitä muuallakin maailmassa.
 
Eli: dokumenttielokuva on joutunut televisiossa lähes kaikkialla yhä ahtaammalle: dokumenttielokuvat on sijoitettu myöhäisyöhön tai muihin ghettopaikkoihin. Ja silti niitä rahoittaville, tuottaville ja ostaville commissioning editoreille asetetaan kasvavia vaatimuksia yleisön tavoittamisesta.
 
Niinpä useimmat tv-yhtiöiden edustajat vaativat rahoitusfoorumeissa (joita nykyisin on pilvin pimein ympäri maailmaa) dokumenteilta selkeyttä, yleisöystävällisyyttä, viihdyttävyyttä ja aiheiltaan koskettavuutta  Sinänsä aivan oikeita vaatimuksia, mutta todellisuudeksi käännettynä ja konkretisoituna vaatimukset tarkoittavat useimmiten yksinkertaisuutta, yksitasoisuutta, helposti sulavuutta, koukuttavuutta.
 
Samaan aikaan useimmat dokumenttielokuvantekijät ovat alalla muuttaakseen maailmaa ja/tai tehdäkseen ainutlaatuisia taideteoksia, dokumenttielokuvia. Elokuvia, liikuttavat ihmisiä syvästi ja jäävät historiaan, keräävät palkintoja ja antavat arvostusta ammatille, jossa ei koskaan rikastu.
 
Nämä kaksi tavoitetta ovat usein ristiriidassa keskenään.
 
Niinpä viimeisten vuosien aikana moni dokumentintekijä on tajunnut maailman realiteetit ja kääntänyt aivonsa asentoon, joka tuottaa parhaimmillaan mukaansatempaavia, viihdyttäviä,hyvin tehtyjä jopa festivaaleilla menestyviä tuotteita tärkeistä aiheista television jatkuvasti uutta materiaalia tarvitsevaan koneistoon. Tuotantoja, jotka kuitenkin tulevat ja menevät sen suurempia jälkiä jättämättä.
 
Ja ne, jotka pyrkivät tekemään ainutlaatuista taideteosta – parhaassa tapauksessa hyvin tärkeästä aiheesta – kokevat olevansa yhä ahtaammalla. Näin osittain myös siksi, että mitä korkeammalle tekijä tähtää sitä kauempana lopputulos on useimmiten tavoitteesta. Maailma on täynnä epäonnistuneita merkittäviksi teoksiksi tähdänneitä dokumentteja.
 
Mutta ilman pyrkimystä luoda ainutlaatuisuutta ei ainutlaatuisia teoksia synny – muuta kuin sattumalta. Tai silloin, kun tekijä tekee sen ”tavallisen tv-dokumenttinsa” niin syvällä ymmärryksellä ja niin hyvin, että lopputulos onkin ainutlaatuinen.
 
Ongelma ei olekaan siinä, että pyrittäisiin tekemään mahdollisimman hyvin televisioon istuvia ja yleisöä tavoittavia tuotantoja tärkeistä aiheista (kuten Nordisk Forumissa oli esitys elokuvasta, joka seuraa Euroopan Unionin Presidentin valintaa. Hyvän tekijän käsissä erinomainen tv-dokumentti).
 
Eikä ongelma ole välttämättä edes siinä, jos halutaan tuottaa dokumentteja yhtenä muotona televisioviihdettä. Sitähän monet ns. historia- tai tiededokumentitkin ovat, miksi samaa tehtävää ei voisi toteuttaa cinema verite´dokumenteillakin ?
  
Ongelma on siinä, mikäli tekijän halu olisi tehdä taideteosta, mutta oma pää on jo tehnyt liikkeelle lähtiessä niin paljon kompromisseja olosuhteiden pakosta, että pyrkimys on lähtökohdiltaan menetetty.
 
Ja tällaisia tuotantoja Nordisk Forumissa oli liian monta.. Niistä ei koskaan tule suuria dokumenttielokuvia eivätkä ne televisiotuotantoina tule keräämään suuria yleisöjä, herättämään debatteja tai liikuttamaan ihmisten tunteita tai ajatuksia.
 
 
 
 

Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen törmännyt useaan aktiiviseen, fiksuun ihmiseen joka on kertonut luopuneensa televisiosta. Selalilin Leena Vilkan kirjaan mustavihreästä ajattelusta, jossa televisiosta luopuminen on yksi aktivismin muoto. Näyttää siltä, että televisiosta on tulossa/tullut yksi asia lisää kieltäytymisen historiaan. Jungerina olisin huolissani.
 
 
Kautta historian kieltäytyminen on ollut keskeisiä uuden luomisessa tai vanhan muuttamisessa.Kieltäytyminen sodasta, kieltäytyminen aseista, boikotit, ostoboikotit, kasvissyönti; kieltäytyminen lihasta.
 
Ja nyt kieltäytyminen televisiosta. Tapasin viimeksi Pasilan käytävillä alan nuoren ammattilaisen, joka tyytyväisenä kertoi elämänsä muutoksesta siirrettyään television ja digiboxinvarastoon. ”Teen päivisin sellaista skeidaa, että en halua sitä yksityiselämääni.”
 
En ole varma, mutta luulisin tavanneeni viimeisen kolmen kuukauden aikana seitsemän tai kahdeksan  henkilöä (joista suurin osa media-ammattilaisia), jotka ovat kertoneet kieltäytyneensä televisiosta.
 
No, on helppo sanoa että Dokumenttiprojektin tuottajana tapaan keskimääräistä enemmän kriittisiä ja yhteiskunnallisia ihmisiä tai nuoria, jotka katsovat tv-ohjelmiakin netistä tai dvd-kokoelmista.
 
Mutta mitä ilmeisemmin nämä sattumanvaraiset kohtaamiset heijastavat laajemmin juuri tämänaktiivisen, nuoren ja ajattelevan ihmisryhmän tuntemuksia televisiosta. 
 
Aikoinaan televisio koettiin yhteiskunnalliseksi muuttajaksi, nyt sen on perusolemus muuttunut viihteelliseksi, kulutuskulttuuria tukevaksi ja myös pinnalliseksi. Maailman pelastajille, yhteiskunnan muuttajille televisio ei olekaan liittolainen vaan vihollinen. Televisiosta palkkani nostavana tunnustan ajattelun läheiseksi itsellenikin.
 
Kasvissyönnin leviämisellä on ollut ja on selkeä ideologinen luonne, vaikka siihen ovat vaikuttaneet myös muut tekijät.  Televisiosta luopumiseenkin vaikuttaa varallisuus, muu aktiivisuus, netin käytön kasvaminen, digiboxirevohka, mutta väitän että myös kieltäytymisen ideologia.Vain kymmenen vuotta sitten kasvissyöjiin suhtauduttiin naureskellen, nyt se on monissa yhteisöissä ja kouluissa valtakulttuuri.
 
Jenkeissä televisiota kutsutaan yleisesti ”shitboxiksi”. Meillä on siihen vielä matkaa, muttaJungerina olisin huolissani. Koska netti ja dvd tekevät kieltäytymisen helpoksi, television hylkäämällä et menetä kovin paljoa..
 
Muistelen kaiholla yleisötutkimusta monen vuodentakaa, jolloin Dokumenttiproejktin tuottama myöhäisillan dokumenttielokuvapaikka 25.tunti oli arvostuslistalla ykkösenä televisioon kielteisesti suhtautuvien nuorten keskuudessa. Ohjelmasarjaa ei enää ole olemassa.