Televisio on ollut ja on dokumenttielokuvien pääesityspaikka, mutta kaikkialla maailmassa dokumenttielokuvia työnnetään yhä kauemmas primetimesta ohjelmiston periferiaan. Niinpä koko ajan joutuu miettimään, mitä olisi tehtävä?
 
Muistan, kun Dokumenttiprojektin lojaali tukija, kanavapäällikkö Ilkka Saari tuli Edinburghista ja kertoi, että siellä dokumentteina esiteltiin BBC:n Miljonääri köyhäilemässä- tyyppisiä tuotantoja, jotka seikkailevat reality-tv:n, asiaohjelmien ja viihteen risteysmaastoissa. Ja BBC:tä on perinteisesti pidetty dokumenttien kultamaana.
 
Mutta BBC:n merkittävimmän dokumenttielokuvanpaikan ( monta Oscar- ja muuta palkintoa keränneen) Storyvillen budjettia supistettiin aikamoisesti ja sillä on nyt vuodessa vain 25 ohjelmapaikkaa - nekin BBC 4:lla. Ja koko BBC esittää vähemmän kansainvälisiä dokumentteja
kuin YLE.
 
Arte – kaikkien kulttuurikanavien äiti. Ranskan Artesta on kuulunut jo jonkin aikaahuolestuttavia uutisia  jo ennen suuren gurun Thierry Garrelin lähtöä. Säädyllsen tehtaan ohjannut Thomas Balmes huokasi joku aika sitten: ”täytyy varoa sanan dokumenttielokuva mainitsemista.”
 
Ja Yleisradion TV 2.ssakin mietitään yhteisvoimien ja pää punaisena mihin Dokumenttiprojektin ohjelmat sijoitetaan, jotta kanavalle vahva ja tärkeä brandi säilyisi tilanteessa, jossa kanavan perusprofiili on pastelli: elämäntapaa, perhettä, lapsia, tapahtumia ja urheilua.
 
Mihin sitten sijoittaa Dokumenttiprojekti, kun dokumenttielokuvien kestot vaihtelevat 48 minuutista kahteen tuntiin ja aiheet keskitysleireistä ternimaitokauppiaaseen? Ja kun nykyisen paikan – tiistaisin klo 22.05 – tuhoaa vähän väliä urheilu ja kun Yleisradio on asettanut
TV 2.lle tavoitteeksi tavoittaa myöhäisillassa ennen kaikkea nuorisoa. Ja kun ennen uutisia vaihtelevanpituisten dokumenttien sijoittaminen ohjelmistoon on nykyisessä televisiomaailmassa melkeinpä mahdotonta.
 
Hyvin monesta syystä televisiomaailma on muuttunut rajusti muutaman vuoden aikana. Tarjonnan määrän kasvu, digitaalisten ja satelliittikanavien tulo markkinoille ja internetin laajeneva käyttö on ollut vaikuttamassa siihen, että Yleisradiokin pyrkii profiloimaan eri kanavansa tunnistettavaksi,
oman laatuisekseen. Kilpailtaessa katsojista pyritään eri ohjelma-ajat ja paikat profiloimaan niin, että ne olisivat helposti tunnistettavissa ja muistettavissa. Katsojasuhteen luomiseksi ja ylläpitämiseksi ohjelmapaikka sarjoitetaan ja suunnataan tietylle katsojaryhmälle. Ja lähtökohtana on asiakaskeskeisyys, toisella nimellä katsojien saaminen.
 
Niinpä televisio-ohjelmia tehdään tuotantoina, formaatteihin perustuen, tehokkaasti ja tulostavoitteellisesti.
 
Tunnustan. Yksittäisinä kappaleina tehty dokumenttielokuva ei kuulu tähän maailmaan. Edelleen dokumenttielokuvia tehdään sanomisen pakosta, taiteellisesta intohimosta, pyrkimyksenä luoda jotain erilaista ja ainutlaatuista. Kertoa ihmisille tarinoita, jotka tekijät kokevat tärkeiksi ihmiskunnalle, yhteiskunnalle ja yksityisille ihmisille. Niinpä tuotanto kestää kuukauden sijasta vuosia, elokuvat ovat tyyleiltään ja muodoiltaan sekä kestoltaan hyvin erilaisia eikä niitä tehtäessä ole ajateltu määrättyä yleisöryhmää.
 
On helppoa sanoa, että suurelta osin maailmassa tuotetut dokumenttielokuvat eivät tavoita niille asetettuja vaatimuksia, liian moni on keskinkertainen, ikävystyttävä, tekotaiteellinen ja yllätyksetön.Mutta viimeiset kymmenen vuotta televisiossa ovat kyllä opettaneet minulle, että
ilman suuria tavoitteita ei synny myöskään niitä merkittäviä elokuvia ja jopa mestariteoksia, joiden takia dokumenttielokuvia tuotetaan ja joiden takia dokumenttielokuvaa arvostetaan.
 
Ikävä kyllä pelkään, että allekirjoittaneenkin harjoittama pyrkimys ottaa huomioon television muuttunut luonne dokumenttielokuva tuotannossa on vaikutukseltaan kaksisuuntainen. Toisaalta se pakottaa dokumentaristit ottamaan huomioon yleisön ja yleisön saavuttamiseen – kertaan: maailmassa tehdään liian paljon ikävystyttäviä keskinkertaisia dokumentteja, joita kukaan ei halua nähdä. Mutta toisaalta se on johtanut myös dokumenttielokuvien toteuttamiseen tuotantoina television tarpeisiin, joka on ollut tie myös keskinkertaisuuteen.
 
Ai, niin mistä löytyy dokumenttielokuville ohjelmapaikka TV 2:ssa, jos ja kun on etsittävä uusi paikka urheilun sirpaloimalle tiistaille klo 22.05? Voi olla, että pää punaisena pohtiminen on johtamassa ratkaisuun, joka kaksoisstrategiassaan voi johtaa Dokumenttiprojektin aseman
vahvistumiseen. Katsotaan.

DocPointin Kotimaisen esityssarjan ilmoittautuminen päättyy pian!
Missä ovat tämän päivän häpeämättömät Ylen tekijät ?
 
Pentti Väliahdet nosti esiin kysymyksen, joka on varmaan jokaisella edeltäjälläni ollut yhtä tuskainen kuin minullakin. Ylen oma dokumenttituotanto ei ole löytänyt selkeää paikkaa kotimaisten festivaalien ohjelmistosta. Dokumenttituotanto YLE:n kanavilla ja ohjelmapaikoilla jatkaa eriytymistään.  Tämä on varmasti hyvä TV-katsojan kannalta. Katsojalla saa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä sieltä tuutista on tänään tulossa.
 
YLE tuottaa edelleen erinomaisia dokumentteja TV:n katsojille. DocPoint pyrkii löytämään joka vuosi Suomen parhaat dokumenttielokuvat omalle yleisölleen. Minulle on tärkeää nostaa esiin dokumenttielokuvat, teokset, joilla on katsojalle mahdollisimman pitkäaikainen vaikutus. Tällä vaikuttavuudella tarkoitan lähinnä kahta asiaa: Toisaalta elokuvan pitkäikäisyyttä, dokumenttielokuvan mielenkiinto voi kestää jopa useita katsomisia, toisaalta elämystä, jonka vuoksi kannatta maksaa pääsylippu. Vaikka useinkin suomalaisen esityssarjan dokumentit ovat jo esitetty TV:ssä, ne keräävät katsojia myös elokuvasaleihimme. Ja vaikka kotimaisen esityssarjan valitseekin raati, joka on aloittanut viime viikolla työnsä, en voi olla painottamatta katsojakokemuksen merkitystä myös omassa valintalinjassani.
 
Rahoitusjärjestelmämme onneksi, aika ja suuremmat resurssit tuottavat laadukkaita dokumenttielokuvia myös Suomessa. Tässä Ylen omat resurssit eivät voi kilpailla. Toisaalta, jos katsotaan historiaa, moni klassikko ja vielä tänäkin päivänä erinomainen TV-dokumentti on tuotettu Ylen omana dokumenttituotantona. Timo- Erkki Heinon kokoamat sarjat Ylen klassikoista Teema-kanavalle oli hieno muistutus tästä potentiaalista, joka pitäisi tuoda voimakkaammin esille. Minulle valkeni näiden sarjojen kautta kuinka moni kovanluokan tekijä on tehnyt koko uran Ylen sisällä. Tämä tärkeä linkki Ylen ja suomalaisen dokumenttielokuvan välillä ei saisi katketa.
 
Läpi historian Ylen toimittajavetoinen tekeminen on osunut ajan hermoon ja tuottanut klassikoita. Dokumentit ovat reagoineet ajan ilmiöihin. Timo-Erkki Heinon lama-aiheiset dokumentit hyvänä esimerkkinä. Samoin pitää nostaa muistoista Karpon ja Mirja Pyykön klassikot. Missä ovat Ylen ajankohtainen kantaaottavat dokumenttit tänään? Missä on minun ikäluokan kovaotteiset nuoret miehet ja naiset, häpeämättömät toimittajat, jotka riskeeraavat oman työpaikkansa ja velkaisen talonsa? Ylen henkilöstöpolitiikan ansiosta moni tekijä on pysyvästi talon ulkopuolella! Meidän ikäluokka on ainakin onnistunut kasvamaan erilleen Ylen tuotantokulttuurista ja yleläisyydestä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi heitä on myös saada talon sisälle.
 
 

 Avaan työpäiväni lukemalla tätä blogia. Lapissa asuvalle tekijälle Dokblog on tarjonnut mahdollisuuden kokea päivittäin kuuluvansa dokumentintekijöiden yhteisöön. Tornion kahviloissa tapaa harvoin toisia dokumentintekijöitä, kiinnostavia dokumentiaiheita kyllä sitäkin enemmän.
 
Iikka Vehkalahti vieraili Torniossa perjantaina kertomassa Lönnrot –projektin tavoitteista ja tilanteesta. Paikalle oli saapunut täysi salillinen ihmisiä Lapin Lisä –käsikirjoittajaverkostosta ympäri Lappia, ammentamaan virtaa Iikan energiasta. Aivan Lapin Toinen Suomi –projektin avauksen kuulijamäärään ja joukkohurmokseen ei päästy, mutta tunnelma oli silti harras ja innostunut. Omaan haaviini Iikan puheesta jäi erityisesti kehoitus kamppailuun ajatuksen ja tunteen laiskuutta vastaan.
 
Iikka pyysi minua kirjoittamaan Dokblogiin jutun lappilaisen dokumenttielokuvan ”skenestä”. Kerroin siitä tarkemmin joskus toiste, sillä Iikan kehoitus ohjasi ajatukseni ja tunteeni juuri lukemaani Lewis Hyden kirjaan ”The Gift”. Kirjan alaotsikkona on ”Creativity and the Artist in the Modern World”. Hyden kirja avasi minulle merkittäviä uusia näköaloja dokumenttielokuvan ja taiteen arvosta, jonka syvintä olemusta ei pystytä selittämään markkinatalouden logiikalla. Nämä näköalat haluan nyt jakaa tämän blogin lukijoiden kanssa.
 
Kerron ensin lyhyesti, kuinka tämä kirja päätyi yöpöydälleni. Kävin kesällä 2007 Australiassa ”kuratoimassa” Finnish Documentary Day:n, jonka Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu järjesti yhdessä entisen opinahjoni Australian Film TV & Radio School:n kanssa. Matkan yhteydessä tapasin Sydney:ssä entisen käsikirjoitusopettajani Kathryn Millard:n. Käsikirjoitusopintojeni ”sieluksi” muodostuivat teehetket Kathrynin kirjojen ja elokuvajulisteiden täyttämässä työhuoneessa. Näissä tapaamisissa hän innosti minua lukemaan, katsomaan ja kuulemaan erilaisia taideteoksia, jotka hänen mielestään ”resonoivat” sen hetkisen käsikirjoitukseni kanssa. Tavatessani Kathryniä uudestaan usean vuoden jälkeen kesällä 2007, kysyin häneltä: ”Mikä kirja minun kannattaisi lukea, joka ”resonoisi” elokuvan tekijän roolini kanssa?”. Kathryn lupasi miettiä asiaa ja lähettää maililla vastauksen. Viimein pari kuukautta sitten sain häneltä sähköpostin. Kathryn pahoitteli vastauksen viivästymistä uuden elokuvansa tuotannon vuoksi (http://www.thebootcake.com/). Hänen vastauksensa oli Lewis Hyden kirja ”The Gift”.
 
Hyden mukaan taitelijalla on kolme lahjaa:
 
1.      hän saa idean / inspiraation teoksen tekemiseen lahjana
2.      hänellä on oma lahjakkuutensa, joka mahdollistaa teoksen tekemisen
3.      valmis teos on lahja yhteisölle
 
Markkinataloudessa tavoitteena on yksityisomaisuuden kasvattaminen ja turvaaminen. Lahjojen tarkoituksena on puolestaan niiden antaminen, vastaanottaminen ja eteenpäin välittäminen. Lahjat luovat yhteisöjä ja ylläpitävät niiden sosiaalisia suhteita. Erilaiset henkiset ja aineelliset lahjat yhdistävät perheet, suvut, kansat ja viime kädessä kaikki ihmiset toisiinsa.
 
Kauhajoen tapahtumien jälkeen poliitikot laidasta laitaan ovat peräänkuuluttaneet yhteisöllisyyttä. Lewis Hyden mukaan yhteisö ei synny markkinatalouden logiikalla, vaan lahjojen avulla. Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat merkittävä osa niitä kulttuurin tarjoamia lahjoja, joiden avulla yhteisöllisyys syntyy. Kamppailu ajatuksen ja tunteen laiskuutta vastaan ilmenee lahjoina, joita ainakin minulle ovat myös tämä blogi ja Iikan vierailu Torniossa.
 
“My concern is the gift we long for, the gift that, when it comes, speaks commandingly to the soul and irresistibly moves us."
                                    - Lewis Hyde
 
 

Suomalaisen dokumenttielokuvan eräs heikkouksista on heikko alku. Asia, jota esimerkiksi Erkko Lyytisen hienon Kainuun tähti dokumentin kanssa väännettiin useamman kerran.Samaan ongelmaan törmää edelleen.
 
 
Kysymys alusta on ollut jälleen esillä Timo Humalojan tuottaman ja Jukka Eggertin ohjaaman dokumentin Mennyt sukupolvi raakaleikkauksia läpi käytäessä.
 
Amerikkalaisissa dokumenttielokuvissa tehdään hyvin alussa usein selväksi kolmeperuskysymystä: miksi elokuva on tehty, mistä se kertoo ja mihin kysymykseentekijä etsii vastausta. Ja monesti katsoja viedään ympäristöön missä kaikki tapahtuu hyvin klassisilla tavoilla.
 
Eurooppalaiseen ja suomalaiseen dokumenttielokuvaan tällainen suoraan asioidenlaittaminen ei oikein istu. Sitä pidetään liian journalistisena (jota sen ei tarvitse suinkaanolla) ja liian helppona.
 
Elokuvaan halutaan rakentaa jännite, tunnelma, tekijän ja katsojan välinen sopimus,syvemmillä vesillä elokuvan aloittaen. Ja aivan oikein parhaimmillaan tämä jännitteenluominen onnistuu hyvin vähällä kertomisella.
 
Näytin vuosi sitten Sveitsissä luennoidessani maan televisioihmisille seitsemän elokuvankolme ensimmäistä minuuttia. Mukana oli menestyneitä dokumentteja ja hyvin erilaisiaelokuvia. Eniten kiinnostusta herätti kai Nordbergin Aikansa lapsia, jonka alku on rakennettu lähes klassisen draaman tapaan puhelimineen kaikkineen.
 
Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi nyt tiistaina( klo 22.05) Dokumenttiprojektissa esitettävän Durakovon alusta, vaikka se on hyvin erilainen kuin tyypillinen jenkkielokuva, mutta silti:se rakentaa jännitteen ja odotuksen.
 
Mutta kuten sanottu Kainuun tähti ei ole ainoa suomalainen dokumenttielokuva, jonka alkuei välttämättä iske heti tajuntaan. Ja alun merkitys on tullut entistä tärkeämmäksi kun ohjelmatarjonta televisiossa ja netissä on kasvanut rajusti ja kun esimerkiksi kansainväliset ostajat
tekevät ohjelmia katsellessaan päätöksensä jatkaa katselua tai ei helposti jo ensimmäisen viiden minuutin aikana.
 
Eikä kyse ole vain ensimmäisestä 1-3 minuutista. Vaikka ne olisi tehty kuinka hyvin katsoja on jo oppinut erottamaan koukun ja madon. Ahaa, minut yritetään saada katsomaan tämä elokuva.
Ja katsoja odottaa, koska itse tarina alkaa. Ja jos silloin ei ole imua, on peli menetetty.( Tietysti vielä varmemmin, jos ensimmäiset minuutitkin ovat huonoja).
 
Eggertin elokuvan päähenkilö on tivolin pelitelttaa pyörittävä, suomea kiertävä isä joka ei pidäkoulunkäyntiä tarpeellisena. Elokuvan jännite syntyy siitä, että ”isän pojan” on aika aloittaa koulu. 
 
 Elokuvan peruskysymys ei ole nopeasti katsottuna kovin dramaattinen, mutta kun se aukeaa asteittain ensimmäisen 7 minuutin koko elokuvan näkee suhteessa tähän jännitteeseen: erilaisten maailmojen olemassaoloon.
 
Kysymys on: miten aloittaa elokuva siten, että peruskysymystä ei lätkäistä kuin jenkkielokuvissaheti pöytään, koska pieneltä tuntuvalle asialle täytyy antaa aikaa syventyä dramaattiseksi ilman että alku tuntuu mielenkiinnottomalta.
 
No ratkaisu nähdään toivon mukaan Docpointin ensi-illassa tammikuussa.