Rohkenen väittää, että suomalaiseen dokumenttielokuvaan on ilmestynyt Kotkalainen aspekti. Eikä minua hävetä pätkääkään tunnustaa, että olen ollut itsekin mukana luomassa tätä kymenlaaksolaista näkökulmaa. Mutta mihin väitteeni perustan, kysyy kollega Helsingistä.
Asetan pöydälle neljä peruspalikkaa. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä ovat tietysti tekijät. Mutta tietyn alueen näkökulmasta voi puhua vasta kun tekijät hakevat aiheensa (2.) kotiseudultaan ja että aiheet toteutuvat elokuviksi (3.), joista voi tunnistaa alueelliset erityispiirteet. Vielä lisäisin listaan persoonallisen (4.) elokuvailmaisun, joka laajentaa Kotkalaisen aspektin yksityisestä yleiseen laajenevaksi elämäntavan kuvaukseksi vuosituhannen alun Suomessa. Meitä on täällä puolenkymmentä dokkarintekijää. Näytelmäelokuvien tekijöitäkin on, mutta en aio missään tapauksessa esiintyä omin lupineni fiktio-ohjaajien asialla.
Suurin osa tuotannoistamme on ollut lyhyitä TV-dokumentteja, joiden tuottajana on ollut Mediatehdas Dakar Oy. Tämä tarkoittaa lähinnä TV1:n Tositarinoita. Mutta kyllä mukaan mahtuu Ykkösdokumentin ja Dokumenttiprojektin piikkiin tuotettuja teoksiakin. Puhun nyt ennen muuta 2000-luvulla tehdyistä töistä ja kuluneen kahdeksan vuoden aikana syntyneestä koulukunnasta, jonka teoksista voi löytää Kotkalaisen aspektin. Tälle aikajanalle mahtuu kymmenen valmista elokuvaa, joista yksi on lyhytelokuva, kuusi puolituntista ja kolme tunnin kestoista. Lisäksi yhden puolituntisen ja yhden pitkän seurantadokkarin kuvaukset ovat vielä kesken ja kaksi muuta on esituotantovaiheessa.
 
Kotkalaisen aspektin ensimmäiset haparoivat askeleet otettiin Kaakkois-Suomen sparrausrinki- nimellä vuosina 2000 – 2003 läpiviedyssä koulutus- ja tuotantoprojektissa. Se oli Kymenlaakson ammattikorkeakoulun hallinnoima EU- hanke. ”Ringin” alkuperäinen ideoija ja käynnistäjä oli Kaakkois-Suomen Taidetoimikunnan pääsihteeri Matti Nieminen. Minä olin projektin vastaava tuottaja, työparinani ja toisena tuottajana oli Pasi Riiali. Tästä projektista alkoi myös Riialin ja minun edelleen jatkuva tiivis yhteistyö. Vuoden 2008 alussa yhteistyömme kypsyi yhteiseksi tuotantoyhtiöksi.
 
Kaakkois-Suomen sparrausringin aikana tuotettiin kymmenkunta alueellisista ideoista syntynyttä dokumentaarista tuotantoa. Tekijät tulivat ”umpimetsästä”. Alusta loppuun, kolmen vuoden ajan mukana pysyi viitisentoista henkilöä, joilla oli erittäin vähän tai ei minkäänlaista kokemusta elokuva-alalta. Opettajia, kirjailijoita, paperityöläisiä, opiskelijoita ja virkamiehiä. Tavoitteena oli opiskella Learning by doing – metodilla elokuvan perusteita. Toki opiskeluun kuului myös sarja tunnettujen elokuvantekijöiden luentoja. Vaikka tarkoitus oli oppia vain perusasiat eikä missään tapauksessa tehdä broadcast- tasoista tuotantoa, kävi kuitenkin niin, että kolme teosta ylitti tuon maagisen laatuvaatimuksen, ja kaksi pääsi lopulta TV-esitykseen asti. Tässä joukossa kotkalaisilla tekijöillä oli merkittävä rooli.
 
Aika pian tämän jälkeen kaakkoissuomalaiset liittyivät Etelä-Suomen Toinen Suomi- hankkeeseen. Sparrausringissä saatu kokemus tuotannon ja koulutuksen yhteisestä organisoinnista sekä alueen tekijöiden ja aiheiden kartoitus vaikuttivat merkittävästi Toinen Suomi- hankkeen onnistumiseen Etelä-Suomessa. Sparrausringissä leffalihaksiaan kasvattaneet tekijät saivat Toisen Suomen ruljanssissa lisää voimaa ja itsevarmuutta. Tämä näkyi mm. ryhmäohjauksena syntyneessä Kone 17 elokuvassa. Siinä ”sparrausrinkiläisistä” kunnostautui näkyvimmin Summan paperitehtaan elokuvaan vaihtanut Pentti Taipale. Nuorten kotkalaisohjaajien omaperäinen voima näkyi Toisessa Suomessa erityisesti omissa esikoisohjauksissa: ”Vaalitaisto”: Pasi Riiali & Mikko Peltonen sekä ”Jono”: Kimmo Yläkäs. Näissä kahdessa elokuvassa Kotkalainen Aspekti oli jo selvästi näkyvillä.
Riialin ja Peltosen ”Vaalitaistossa” Kotkalainen aspekti tarkoittaa tapaa, jolla tekijät käsittelevät aihettaan ja näyttävät päähenkilönsä. Vaalitaistoa leimaa energisyys sekä positiivinen näkökulma: ja se jos mikä on Kotkalainen aspekti- käsitteen ydintä. Elokuva antaa katsojille luvan nauraa avoimesti naapurille, työkaverille tai vastaantulijalle, joiden sijaisia Vaalitaiston päähenkilöt, Esko ja Eetu ovat. Eikö se ole suorastaan terapeuttista ? Silti ohjaajat eivät ole ilkeitä tai pahansuopia päähenkilöitään kohtaan. Päinvastoin Esko ja Eetu saavat myös vilpittömästi katsojan empatiat. Ja itse asiassa katsoja joutuu vetämään elokuvan lopussa takaisin. Aiemmat naurunpyrskähdykset alkavat hävettää.
Kimmo Yläkkään nimeäminen yksinomaan kotkalaiseksi ohjaajaksi tekee vääryyttä hänen haminalaiselle syntyperälleen. Mutta Kotkassa hän kuitenkin elokuviaan tekee ja ilmaisuaan kehittää. Yläkkään reilusti toistakymmentä kansainvälistä festivaalia kiertäneessä lyhytelokuvassa ”Jono” Kotkalainen aspekti on ilmaisutapa, mutta myös empatialla on siinä suuri merkitys. Empatia onkin ehdottomasti aivan keskeinen tekijä Kotkalaisen aspektin elokuvissa. ”Jono” aiheestaan huolimatta (rekkajono ja rajanylitystä autonsa pienessä hytissä odottava rekkakuski) on esteettinen elokuva. Sen suomalaisen kesäyön kaunis kuvasto luo huikean ristiriidan päähenkilön kuluneille ja väsyneille kasvoille rekkahytin rujossa yksinäisyydessä. Vaimo kertoo puhelimessa taas juhlineensa ja Andrei käy kotona vain kääntymässä. Jos edes pääsee sinne asti. Surumielisestä sävystään huolimatta ”Jonossa” on myös Kotkalaisen aspektin tunnusmerkistöön kuuluvaa positiivista odotusta. Andrei kiirehtii tullista juoksuaskelin ja pian rekka kiemurtelee vitkastelematta rajan yli. Kotia kohti mennään.
Itse osallistuin ”Jonon” tekoon tuottajana ja Vaalitaistoon alkuvaiheen ideoijana. Oma Toinen Suomi elokuvani ”Aallonmurtaja” edustaa muodoltaan perinteistä seurantadokumenttia. Kotkalainen aspekti on siinä mukana itse aiheen valinnassa mutta myös pyrkimyksenä empatiaan päähenkilöitä ja heidän elämäntapaansa kohtaan. Ilmaisussa haettiin saaristo- ja meriluonnon kautta itsetarkoituksellista kauneutta ja hiljaisen, yksinkertaisen elämän kunnioitusta.
Toinen Suomi- projektin myötä ja varsinkin sen jälkeen Kotkalainen aspekti sai tuulta alleen. On toki korrektia mainita, että sellaiset mm. Toinen Suomi projektissa keskeisesti mukana olleet herrat kuin Iikka Vehkalahti ja Timo Korhonen ovat omalta osaltaan olleet vaikuttamassa Kotkalaisen aspektin syntyyn.
Vuoden 2005 jälkeen on syntynyt seitsemän elokuvaa, joista kuusi lyhyitä puolentuntisia ja yksi tunnin kestoinen dokkari. Kaikki nämä elokuvat lähestyvät päähenkilöidensä elämää positiivisesta kulmasta ja kunnioittavalla empatialla. Jostain syystä useimmissa näistä elokuvista päähenkilö tai ainakin jotkut sivuhenkilöistä ovat ulkomaalaistaustaisia. Yhdessä elokuvassa ulkomaalaisuutta Suomessa katsotaan sekä maahanmuuttajalapsen että Suomalaisen opettajan näkökulmasta. Toinen Kotkalaisen aspektin elokuvissa selkeästi esillä oleva ihmisryhmä ovat ne, joita elämä ei ole kohdellut kauneimmin tai jotka syystä tai toisesta eivät kulje valtavirrassa. Positiivisen ja empaattisen näkökulman lisäksi Kotkalaiseen aspektiin kuuluu elokuvallinen ilmaisu, jossa on tietoisesti haettu ainakin tavanomaisesta TV-dokumentista poikkeavaa muotoa. Yksi sellainen on nimenomaan elokuvallisuus, se näkyy mm. tavassa, jolla elokuvat alkavat. Mutta ilmaisuun on otettu vaikutteita myös sarjakuvien tai urheilun visuaalisesta maailmasta tai jostakin elokuvan sisältöön liittyvästä viitekehyksestä.
Piittaamatta täydellisestä jääviydestäni sanon, että Kotkalainen aspekti on syntynyt Dakar yhtiössä ja sen kahdessa edeltäjässä. Ohjaukset ovat jakautuneet vaihtelevasti kokoonpanolle: Oksanen-Riiali-Yläkäs. Tuottajuudesta ovat heittäneet arpaa Oksanen ja Riiali. Riiali on ollut ensijainen kuvaaja, jota Yläkäs on ansiokkaasti paikannut. Joskus seuraan on liittynyt myös Raimo Uunila Porvoosta. Myös äskettäin kotkalaistunut ja joukkoomme liittynyt Jukka Koskinen on kasvamassa kuvaajaksi kuvaajien joukkoon. Elokuvien leikkaus on jätetty pääosin Kimmo Yläkkään huoleksi, samoin kuvan jälkikäsittely. Äänisuunnittelussa on luotettu helsinkiläiseen Janne Jankeriin. Mutta on hänelläkin kotkalaiset yhteytensä.
Koulukunnaksi Kotkalaista aspektia voi sanoa siksi, että joukkoon on viime aikoina liittynyt uusia nuoria, persoonallisia tekijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vanhempien dakarilaisten kasvattamia. Eräs Kotkalaisen aspektin tekijöitä yhdistävä ja ehdottomaksi vaatimukseksi noussut asia on elokuvien tekninen laatu. Yhtään elokuvaa ei päästetä maailmalle ennen huolellista äänen ja kuvan jälkikäsittelyä. Leikkaukseen varataan aina kunnolla aikaa. Versioita katsotaan ja elokuvien sisältöä kritisoidaan suurella joukolla, joskus useammankin kerran. Kotkalaiseen aspektiin sisältyy voimakas halu kasvaa ja oppia yhdessä paremmiksi elokuvantekijöiksi.
Toinen Suomi on saamassa nyt jatkokseen Lönnrot-projektin. Että 1000 elokuvaa Suomesta. No just. Mutta ei auta, johan tässä on luvattu lähteä taas matkaan. Eikä tuo kahden aiemman session jälkeen niin hirveästi enää huimaakaan. Nyt meillä on täällä heittää enemmän joukkoja rintamalle ja muutenkin resurssit ovat kasvamassa. Lönnrot-projektin perusajatus on todella kiinnostava. Kovasti kiinnostaisi kokeilla kuinka monta eri mittaista leffaa ihminen voi tehdä samasta aiheesta, ja mahtaako niihin kaikkiin riittää näitä aspekteja. Me täällä Kotkassa odotamme jo puomit ja linssit tanassa. Iikka, koska saa kuvata.
 
HANNU OKSANEN
MEDIATEHDAS DAKAR OY
KOTKA
 

Lönnrot-hanketta on nyt laitettu liikkeelle kohta vuosi. Hankkeen tavoitteena on toteuttaa digitaaliajan Suomenja tarinoiden tallentaminen tarinan kerronnan eri muodoissa. Lapissa on lähetty jo liikkeelle, remmiin on astunut myös VIKESn toiminnanjohtaja Marjut Helminen.
 
Lapissa on lähdetty liikkelle jo aiemmin., Tornioon kokoontui parisen viikkoa sitten lähes 100 elokvuantekijää ja - opiskelijaa pohjoisesta,. Kymenlaaksossa etsitään läänintaiteilijaa, joka työskentelisi projektin parissa.
Keskeinen kysymys on ollut rahoituskokonaisuuden rakentaminen. Sitä käytännössä toteuttamaan mm. Seppo Seppälän ( idean alkuperäisen isän), Joonas Bärghellin ja muiden rinnalel on tullut Marjut Helminen, joka valmistelee juuri parinsadantuhannen euron anomusta Suomen Kulttuurirahastolle.
Niinpä ohessa anomuksen johdannosta katkelma:
"Koko Lönnrot-hankkeen tavoitteena on tuhat teosta, tuhat koskettavaa tarinaa Suomesta, suomalaisista ja Suomeen tulleista, sekä ilmiöistä, paikoista ja tapahtumista. Suomessa asuvat ihmiset kertovat tarinansa kouluissa ja oppilaitoksissa sekä kodeissa, kirjastoissa, siellä missä ihmiset liikkuvat, kohtaavat toisiaan ja kertovat tarinansa.
Projektin keskeinen idea on tarinan perusluonteen löytäminen ja kehittäminen ja sen jälkeen sen potentiaalin työstäminen eri julkaisualustoilla sekä tarinan eri muotojen/versioiden/modifikaatioiden toteuttaminen käytännössä.
Tarinoista tuotetaan 1-9 minuutin pituisia ja pidempiä elokuvia, radio-ohjelmia, musiikki- ja teatteries­ityksiä. Sama tarina esitetään verkossa, lehdistössä, taidemuseoissa, kouluissa, järjestöissä ja Yleisradiossa . Ne toteutetaan monin eri tavoin ja välinein kuten pitkänä elokuvana, valokuvasarjana, lehtijuttuna, teatteri- tai tanssiesityksenä tai taidemuseon näyttelynä.
Projektin kautta tallentuu kulttuurihistoriallinen arkistomateriaali, joka auttaa ymmärtämään nykyhetkeä ja hahmottamaan tulevaisuutta.
Projektin kokonaisbudjetti on valtakunnallisesti noin 2,8 miljoonaa euroa. Rahoitusvaraus on jo saatu YLE:ltä ja AVEK:ilta, ja lisäksi rahoitusta haetaan mm. ESR:ltä, EAKR:ltä, lääninhallituksilta ja TE-keskuksilta.
Kulttuurirahastolta haetaan avustusta seuraaviin Lönnrot-hankkeen osiin:
1.       Alueellisiin pilotteihin neljällä alueella, Lapissa, Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa, Pohjois-Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Hankkeen käynnistämiseksi palkataan koordinoiva tuottaja, joka vastaa alueellisen toimintaverkoston rakentamisesta ja järjestetään kolme seminaaria, joissa tekijöitä koulutetaan uusiin tarinan lähestymis- ja kerrontatapoihin ja pohditaan tuotekehitysmoduuleita.
2.       Internet-sivusto rakentamiseen niin, että kuka tahansa voi osallistua hankkeeseen lähettämällä tarinansa tai pyrkimällä mukaan toteuttamaan omaa tarinaansa. sivujen kautta hankkeen tulokset ovat tarvitsevien ja kiinnostuneiden käytössä, mm. opetuksessa ja viihteenä.
3.       Valtakunnallisen koordinaation käynnistämiseen, joka edellyttää asiantuntijaverkostojen , hallintorakenteen ja oppilaitosyhteistyön rakentamista, saatujen tarinoiden läpikäyntiä ja seulontaa, alueellisten seminaarien ja kuvausprosessien valtakunnallista koordinointia sek äkoko hankkeen taloudellisen perustan järjestämistä."

AVEK:n uusi numero on ilmestynyt teemana rikos. Lehti on lukemisen ja tilaamisen arvoinen.

AVEK ( Audiovisuaalisen Kulttuurin Edistämiskeskus) on julkaissut jo monen vuoden ajan lehteä,joka on Suomen johtava, kun puhutaan dokumenttielokuvista, lyhyt- ja kokeilevista elokuvista.
Juha Samolan hellässä huomassa AVEK on myös ulkoasultaan ja taitoltaan ammattityötä.
Mitä ensimmäisenä lehdestä ( 02/08) luin: pääkirjoituksen, Elina Heikan artikkelin Valokuvien punamustavalkeasta 1918, Hannu Salama-käsikirjoituksen tehneen Kari Hukkilan haastqatelun ja Sanna Salmenkallion kirjoituksen Kerronnan monet muodot seminaarista Tanskassa sekä Lens Politica festivaalin ohjelmiston. Vasta sitten olivat vuorossa Auli Mantilan, Seppo Rustaniuksen etc.. kirjoitukset Rikoksesta.
Ja mikä tärkeintä. Vanhat AVEK lehden numerot ovat luettavissa AVEK:n kotisivuilta:
http://www.kopiosto.fi/avek/avekin_toiminta/avek_lehti/fi_FI/arkisto/ 

AVEK-lehden voi tilata AVEKin toimistosta, puh. (09) 4315 2350 ilmaiseksi.
 
 

Neljä kirjoitusta Teheranissa, jossa järjestettiin järjestyksessä toinen kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali. Monelle festivaali merkitsi myös mahdollisuutta vierailla ensimmäistä kertaa maassa, joka yllättää.

TEHERAN I
Kun saavuin yöllä kahden aikaan rättiväsyneenä hotelliini Teheran Times julisti etusivullaan länsimaisen liberaalin demokratian romahtamista. Hyvä alku vierailulleni Iraniin.
 
Etusivun julistaja oli Khamenei, joka totesi että kun sana marxismi ei enää ole olemassanyt kaikkien silmien edessä länsimainen demokratia on lyöty polvilleen.
 
No, saman 8-sivuisen englanninkielisen lehden takasivu kertoi näyttävästi, millainen oli ollut elokuvaviikonloppu USAssa.(Lippuluukkujen ykkönen oli ollut Beverly Hillsin Chihuhauha)Ja lehden kahdeksasta sivusta yhden täytti rikkaiden lempikellon Rolexin kokosivun mainos.
 
Ttulin Teheraniin Cinema Verite dokumenttielokuvafestivaalin kansainvälisen kilpailun juryyn. Syynpäänä Iranin dokumentti- ja kokeilevan elokuvan keskuksen kansainvälisistä suhteista vastaava Massoud Bakshi, joka oli vuosi sitten Docpointin vieraana ja on nuori, älykäs elokuvantekijä.
 
Massoud oli kutsunut kertoen myös, että toista kertaa järjestettävä festivaali on Iranin dokumentaristeille tärkein tapahtuma nähdä erilaisia kansainvälisiä dokumenttielokuvia ja että elokuvateatterit tulevat olemaan täyteen pakattuja.
 
Joten miksi ei? Juryn jäsenenä matkat ja hotelli maksetaan ja keskustelut hyvin erilaisista kulttuureista olevien juryn jäsenien (Teheranissa Iranista ja Brasiliasta) kanssa ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia.
 
Ja Teheranissa toivon mukaan tavallista mielenkiintoisempaa, koska Massoud oli tarkoituksella valinnut kansainväliseen kilpailuun toteutukseltaan hyvin erilaisia dokumentteja (kuten puolalaisen
filosofisen Existence-dokumentin, australialaisen ryppyisen mutta yleisön rakastaman Donkey in Lahoren tai saksalaisen Children When Time Flies. ” Ajatuksena on herättää iranilaisia tekijöitä näkemään kuin hyvin erin tavoilla dokumentin tarina voidaan kertoa”, sanoo Massoud.
 
Kilpailusarjan ulkopuolella on puolestaan monia tunnettuja kansainvälisiä hittejä kuten Why Democracy? sarjaan kuuluvat Taksi pimeyteen ja Melkein poliitikko, Amsterdamin voittaja Stranded, Hot Docsissa palkittu Corridor 8 jne.. jne..
 
Monessa suhteessa festivaalin ohjelmisto on paljon samanlainen kuin minkä muun kansainvälisen korkeatasoisen festivaalin. Elokuvia on paljon, mukana tietysti eri kategorioissa paljon iranilaisia elokuvia, masterclasseja pitävät mm. tanskalainen Jörgen Leth ja kanadalainen Peter Wintonick.
 
Suomalaiset dokumentit ovat vahvasti esillä omana sarjana ja paikalla lähes kymmenkunta suomalaista tekijää,kuten Jouni Hiltunen, Sonja Linden ja Georg Grotenfelt ja Päivi Takala.Kansainvälisessä pitkien dokumenttien kilpailusarjassa on mukana Arto Halosen Pyhän kirjan varjo ja laatuvalikoimassa on nähtävissä Markku Lehmuskallion Matka.
 

TEHERAN II
Minulla oli kaksi motiivia Teheraniin lähdölle. Toisaalta katsoa keskittyneesti kokoelman parhaita dokumenttielokuvia maailmassa ja keskustella niistä eri kulttuureista olevien ammattilaisten kanssa.
Ja toisaalta saada ainakin hiukan käsitystä siitä mitä Iranissa tapahtuu.
 
Jälkimmäinen tavoite on paljon vaikeampi toteuttaa kuin edellinen. Olen aikoinani asunut jonkin aikaa Egyptissa ja tunnen jonkin verran Lähi-itää, mutta se ei paljon auta 15 miljoonan ihmisen suurakaupungissa, jossa kadulla törmää kielimuuriin.
 
Niinpä kysymys on sirpaleiden keräämisestä sieltä ja täältä. Muutama päivä sitten Teheranin sydän,basaari, oli lakossa vastustaessaan hallituksen veronkorotussuunnitelmaa. Hallitus joutui perääntymään. Inflaatio on hurja. Teheranin pohjoisosassa asuntojen hinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti viimeisten vuosien aikana, siellä liikutaan New Yorkin tasossa. Keillä on rahaa? Öljy, kaasu, mafia, korruputio. Minne ovat kadonneet viime vuosien öljyn hinnannousun miljardit?
 
Sensuuri, elokuvatekijöiden joka päivää. Miten saada elokuva kaikkien sensuuri portaiden lävitse,käsikirjoituksesta levitykseen. Ja vaikka pääsisi niin pitkälle, että pääsee esittämään elokuvaa festivaaleilla ja kulttuurikeskuksissa, se ei merkitse että elokuvaa voisi esittää elokuvateattereissa.
 
Kaikki on mahdollista ja kaikki on mahdotonta. Kaikki on poliittista, erityisesti kun kyse on naisista, jotka ovat kuten niin monessa Lähi-idän maassa miehille ongelma.
 
Dokumenttielokuvafestivaalilla esitetään laaja kirjo huipputason kansainvälisiä dokumentteja: Taxi to the Dark Side, Stranded, Putin´s System, Welcome Europa, Mechanical Love, Matka, Chigaco 10, Mike Tyson, Operation Homecoming, English Surgeon, puolalaisten mestarien sarja, Peter Wintonick pitää työpaja, Jörgen Leth on yksi päävieraista kuten myös Richard Leacock.
 
Ohjelmisto on niin hyvä ja monipuolinen, että oikeastaan ihmettelee, miten se on Iranissa mahdollista. Mutta elokuvien valinta on tehty taitavasti, ja festivaalilla on yhteyksiä maan johtoon, liberaaliin osaan sitä. Tukensa käy näyttämässä maan varakulttuuriministeri, pitämättä suurta meteliä itsestään.
 
Festivaalin esitykset ( erityisesti kotimaisten elokuvien) ovat täynnä nuoria elokuvantekijöitä ja opiskelijoita. 444 päivää elokuvan ( käsittelee USAn lähetystön kuuluisaa valtausta) jälkeinen keskustelu on täpötäydessä salissa kiihkeää, lähes käsirysyyn asti.
 
Ihmiset, jotka tapaa festivaalilla ovat intellektuelleja, useimmiten myös sivistyneitä ja aidosti ystävällisiä.. Juryn jäsenistä huolehtiva, juuri naimisiin mennyt Raed valmistelee lopputyötään Heideggerista ja metaforista kirjallisuudessa. Oman jyruni iranilainen jäsen Khosrho Sinain
rakastaa ennen kaikkea filosofisia elokuvia, hänelle esim. Hot Docsissa parhaana palkittu erinomaisesti tehty jääkiekkoelokuva Junior ei ole dokumenttielokuva, vaan viihdettä tai kasvatuksellinen elokuva, jolle on annettu dokumenttielokuvan muoto.(Junior on tarina nuorten  jääkiekkoilijoiden yhdestä pelikaudesta ja pyrkimyksestä päästä sopimukseen NHL:n kanssa, pelaajat ovat elokuvassa osin kuin karjaa.kts linkki)
 
Junior voisi oikeastaan sopia esitettäväksi Suomessa, meillä on niin paljon nuoria jääkiekkoilijoita, jotka haaveilevat ammattilaisurasta, mutta muuten Sinai on oikeassa. Dokumentti on yksitasoinen narratiivinen tarina siitä, miten pojille käy. Siinä ei ole suurta universaalia konfliktia tai dilemmaa
eivätkä pojat kasva ihmisinä paljonkaan siitä miten heidän valmentajansa ja managerinsa heidät näkevät.
 
No Iranissa ei paljon jääkiekkoa pelata, ykkösenä urheilulajeista ovat paini., jalkapallo ja salijalkapallo. Ja yllättävän moni seuraa Formula 1 ajoja. Eli kaikki Iranissa ei ole ihan paikallaan.

TEHERAN III

Maailmassa on satoja elokuvafestivaaleja, joilla jaetaan palkintoja, jotka ovat tekijöille hyvin tärkeitä. Palkintoihin päätyminen on monesti monimutkai-sempi prosessi kuin päältä katsoen luulisi.Niin myös Teheranissa.
 
 
Vielä muutama vuosi sitten Suomessakin pidettiin arvokkaana jokaista palkintoa, jonka suomalainen elokuva oli jossain päin maailmaa saanut. Kansainvälistyminen on tuonut tiedon siitä, että festivaaleilla kuin festivaaleilla on paljonkin eroja.
 
Dokumenttielokuville tavoite on olla yhdestä kuudessa suuresta: IDFA Amsterdamissa, Sundance USAssa, Berliini Saksassa, Cannes Ranskassa, Venetsia Italiassa tai Toronto Kanadassa. Seuraavassa kategoriassa on jo useampia festivaaleja Hot Docs Kanadassa, Sheffield Englannissa, Leibzig Saksassa, Nyon Sveitsissä, Doc Aviv Israelissa, Yamagata Japanissa, Encounters Etelä-Afrikassa jne… jne… Steps For The Futuren perusteella arvioisin, että maailmassa noin 200 kansainvälistä dokumenttifestivaalia.. Suurimmissa myydään 160.000 lippua 10 päivässä ( IDFA), pienimmissä paikalla on muutama kymmenen ihmistä.
 
Kun  festivaaleilla jaetaan palkintoja ensimmäinen jako tapahtuu juryn valinnassa. Sen kokoonpanoa ennakoi myös palkintojen saajia. USAssa työskentelevä ammattilainen pitää hyvin erilaisista elokuvista kuin brasilialainen elokuvatutkija. Ranskalaisen ohjaajan mieltymykset ovat erilaiset kuin tanskalaisen tuottajan.…
 
Minulla oli Teheranissa muina juryn jäseninä juuri brasilialainen elokuvatutkija ja iranilainen vanhemman polven dokumentintekijä, molemmat sivistyneitä ja hyvin fiksuja ihmisiä.Vaikka jaoimme saman perusnäkemyksen dokumenttielokuvasta teoriassa, oli käytännössä näkemyksissä paljon eroja.
 
Minulle (televisiossa työskentelevänä) elokuvan ensimmäiset 7/10minuuttia ovat hyvin tärkeitä. Niissä rakennetaan luottamus elokuvaan, tehdään jännite joka saa katsojan seuraamaan elokuvan loppuun, luodaan elokuvan rytmi ja tunnetila. Kun kahdella muuten erinomaisella iranilaisella elokuvalla ( All My Mother ja Tisar)oli huono alku (toisella jopa ensimmäiset 15 minuuttia) ei tämä kaikkien toteama fakta häirinnyt muita juryn jäseniä läheskään niin paljon kuin minua.
 
Kun perinteisesti Iranissa käytetään aseteltuja/näyteltyjä kohtauksia dokumenttielokuvassa ei päähenkilön epäuskottava toiminta puolalaisessa elokuvassa Existence häirinnyt iranilaista juryn jäsentä lainkaan samalla tavalla kuin minua.
 
Kun kaikessa minimalistisuudessaan pidän hyvin paljon Thomas Heisen "Kinder. Wie die Zeit vergeht.” dokumentista. Mutta iranilaiselle ystäväni oli lähes mahdotonta hyväksyä elokuvan mustavalkoista ilmeettömyyttä. Heisen elokuvan asetelmallisuus ja ohjaajatilanteen kontrolloiminen ei kerta kaikkiaan kolahtanut.
 
Amatöörimäisesti toteutettu, liian pitkä ja ohjaajan tapahtumiin puuttumattomuuden osalta kyseenalainen Donkey in Lahore oli sekä brasilialaiselle että iranilaiselle melkeinpä kauhistus. Päähenkilöiden yksinkertaisuus, inhimilliset typeryydet ja virheet eivät valloittaneet kuten monilla festivaaleilla länsimaisen yleisön.
  
Ja Teheranissa elokuvaa katsellessaan tuntui täysin älyttömältä, että dokumentin australialainen ohjaaja ei voinut antaa päähenkilöystävälleen tuhatta euroa suuresta elokuvabudjetistaan, jotta päähenkilö pääsisi tapaamaan rakastaan Pakistanissa. Onnellinen loppu viivästyi kahden ihmisen elämässä kaksi vuotta sen takia, että ohjaaja ”ei halunnut puuttua päähenkilönsä elämään”.
 
Kieltämättä elokuvia katsoi Teheranissa toisella silmällä kuin Suomessa. Tuntui tärkeältä, ettädokumentit kertovat tärkeistä asioista eivätkä pyri kilpailemaan viihdyttämisestä. Yksitasoinen narrativiinen rakenne ei tuntunut yhtä kiehtovalta kuin eri tasoilla liikkuva elokuva ja kuvauksen estetiikka tuntui tärkeältä. Huonosti kuvattu, vain tapahtumia tallentava ”cinema verité”
tuntui amatöörimäiseltä.
 
Ja tietysti. Kysymys oli festivaalista, josta on mitä ilmeisemmin muodostumassa tärkeä henkireikä iranilaiselle nuorelle elokuvantekijäporukalle. Tietysti jury mietti myös, mitä viestejä palkinnot antavat heille.

TEHERAN IV

Melkein poikkeuksetta on niin, että median luoma mielikuva jostakin maasta on aika erilainen kuin se todellisuus johon paikan päällä törmää. Näin myös Teheranissa, kuten myös toisin päin.
 
Lähes jokaisessa uutislähetyksessä ja dokumentissa Teheranista Kohmeinin ja kumppaneiden kasvot tuijottavat rakennusten seinistä ohikulkijoita ja seinätekstit julistavat kuolemaa Amerikan imperialisteille.
Todellisuudessa kuvia näkyi minusta harvakseltaan ja eniten silmään pistivät joka puolella olevat pizzaa ja hampurilaisia myyvät ”Fast food” paikat.
 
Iran kuuluu maihin ”pahan akselilla” ja on siten ”uhka maailmanrauhalle”. Mutta i slamilaisesta Sudanista tullut elokuvantekijä kysyi kolmantena päivänä ” onko tämä totta, vai mitä pinnan alla tapahtuu, kun armeijaa ei näy missään, turvallisuuspoliisin miehiä ei näy festivaalilla ja ihmiset arvostelevat avoimesti maan johtoa”.
 
Teheranin liikenne on kaoottinen ja hurja. ” On kivaa tulla käymään tällaisessa rauhallisessa maaseutukaupungissa” kommentoi Kairosta festivaalille tullut norjalainen nuoripari hieman liioitellen.
 
Miten voi rakentaa islamilaista tasavaltaa, jos lapset leikkivät Spidermanilla ja Batmanilla?, kysyi itseltään lelukaupoissa. Hallituksen perustama englanninkielinen Press TV lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa. Työntekijöitä 700,pian 1400, suurimmat katselijamäärät USAssa ja Englannissa.
 
Ja sitten, toisin päin.. Naista ei saa tervehtiä kättelemällä, festivaalin päättäjäisseremoniassa lavalla pönötti lähes poikkeuksetta miehiä, julkisilla paikoilla jokaisella naisella oli huivi. Ja maassa, jossa puhutaan 61 eri kieltä ( osa murteita todellisuus Teheranin ulkopuolella voi hyvin toisenlainen. Eli edelleen naisia on kivitetty kuoliaaksi, raja-alueella liikkuu tonneittain oopiumia, maassa on 1,2 miljoonaa addiktia, elokuvateatteria on voitu kivittää sen esittäessä Kirostamin elokuvaa.
 
Festivaalilla naisen hiukan liian avonainen kaula-aukko on pikselöity, Georg Grotrenfeltin elokuvan saunakohtaus oli poistettu kokonaan. Illalla televisiossa amerikkalaisten toimintaelokuvien juoni voi hypähdellä rajusti, kun seksikkäät kohtaukset on poistettu jne…
 
Suhtautuminen seksuaalisuuteen onkin Iranin yksi ongelmallisimpia asioita. Maan väestöstä 74 % on alle 30-vuotiaita. Eivätkä iranilaiset nuoret eroa mitenkään ihmeellisesti muista maailman ihmisistä, jotka elävät parinmuodostusvaihettaan. Perjantaisin voi ihailla vuorille nousevia teherenilaisia ja miten poika ja tyttöporukat viattoman näköisesti vaihtavat katseita, mutta…
 
Moraalittomuudesta iranilaiset puhuvat myös ihmetellessään, minne ovat hävinneet öljyn hinnan nousun tuomat kymmenet miljardit. ( Osa Teheranin pohjoisosaan, jossa asunnot maksavat kuin New Yorkissa).
 
Väistämättä tulee mieleen vertailu Neuvostoliittoon. Niin kauan kuin kansa uskoo hallitsijoiden moraaliin ja etiikkaan kansankunnan henki on vahva. Jos tämä usko häivää muuttuu ”usko” kuoreksi, jonka alla kehittyy toinen todellisuus. Ja kun kuori on riittävän ohut, murtautuu tämä toinen todellisuus esille. Näin moni nuori teheranilainen näytti uskovan, miten asia on muualla maassa, sitä on vaikea sanoa. Vaikeahan San Fransiscossa ja New Yorkissakin oli aikoinana uskoa, että Georg Bush voisi tulla USAn presidentiksi.
 
Mutta yksi asia oli joka tapauksessa varmaa. Maassa, jossa ” 94 % kansasta on runoilijoita ja 6 % elokuvantekijöitä” kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin järjestäminen niin hyvällä ohjelmistolla mitä Cinema Verite, oli tapaus erityisesti nuorille elokuvantekijöille.
Nähdä elokuvia, joita muuten ei mitenkään näkisi. Tavata elokuvantekijöitä toisista kulttuureista, käydä dialogia tekemisestä. ( Ongelma oli oikeastaan, että kv-vieraita kestititin niin hyvin ja vieraanvaraisesti, että aikaa keskusteluihin iranilaisten tekijöiden kanssa ei jäänyt riittävästi.)
 
Peter Wintonick kertoi Chomsky-elokuvn jälkeisestä keskustelusta, että harvoin hän on joutunut vastaavanlaisn kysymysvyöryn kohteeksi. ” Miksi Frankfurt-ryhmä ei ole mukana elokuvassa?”  ”Mitä ohjaaja ajattelee Edward Saeedin näkemyksistä ?” Omakohtaisesti täytyy tunnustaa, että harvoin on käynyt yhtä mielenkiintoisia keskusteluja dokumenttielokuvasta ja sen teorioista kuin Iranissa.
 
Minulla oli lähtiessä kassissa yli 20 iranilaista dokkaria dvd:llä, paperilla ehdotus erityisseminaarista Teheranissa dokumenttielokuvan dramaturgiasta, kutsu kolmelle suomalais- elokuvalle osallistus Doc Planet festivaalille Puolassa sekä kaksi kiloa iranilaisia pähkinöitä ja takana viinaton viikko.
 
Ai niin pitkien dokumenttien pääpalkinto meni jaettuna sveitsiläiselle Fortress elokuvalle ja puolalaiselle Existence dokumentille. Kaksi muuta palkintoa/kunniamainintaa annettiin iranilaisille All My Mothers ja Tisra dokumenteille. Alle 60 minuuttisten dokumenttien toisen palkinnon sai Nishta Jain Lakshmi and Me ja palkinnon kävi pokkaamassa suomaalaisen yhteistuottajan Millennium Filmsin ( Kristiina Pervilä) Dokumenttikillan ryhmän vetäjä Leena Kilpeläinen.