Jalkapallohuumaa Napolissa

Uuden kirjaprojektin aloittaminen on vielä lykkääntynyt. Aikaa kuluu yhä tv:n turruttamana: Rai-kanavat lähettävät Italiasta öisin koukuttavia 70- ja 80-lukujen spagettiwesternejä ja italopuskafarsseja. Ja yksi pitkä viikonloppu hurahti kevätretkeen lasteni kanssa Napoliin juhlistamaan ylioppilaskirjoitusten päättymistä. Ajatuksena on esitellä aikuisille lapsilleni ristiriitaista ja häkellyttävää kaupunkia, jossa asustelin kaksikymppisenä pari kuukautta. Ja ohjelmaan kuuluu Serie A -jalkapallo-ottelu, sillä Napoli taistelee ensimmäisen kerran 20 vuoteen Italian mestaruudesta. Maradonan pyhien vuosien jälkeen joukkue on taapertanut vuosikausia Serie B:ssä ja Serie C1:ssä. Odotus on kasvanut vuosi vuodelta, jo Serie B:ssä Napolin kotiottelujen katsojakeskiarvot ylittivät 30 000 ihmistä. Ja nyt Napoli on yllättäen kivunnut sarjassa toiseksi kolmen pisteen päähän Berlusconin Milanista.

Perjantaina Italiassa lakkoillaan, isojen kaupunkien bussit ja metrot ja raitiovaunut pysyvät varikoillaan iltayhdeksään saakka eivätkä kaikki kaukojunat kulje. Jonotamme junalippuja Roomassa reilun tunnin. Sama aika kuluu superpikajunassa Napoliin, yli 200 kilometrin matka taittuu hujauksessa.

Ennen hotellin etsintää hakeudumme veikkauspisteeseen: kaikki sunnuntain ottelun liput ovat menneet, siis kaikki, jo tiistaina. Italiassa jalkapallohuliganismin torjumisen vuoksi otteluiden liput ovat henkilökohtaisia. Niiden ostamiseen tarvitaan henkilöllisyystodistus, ja stadionilla pitää sitten uudestaan todistaa, että lipuissa oleva nimi todellakin kuuluu lipun käyttäjälle. Tämä tekee trokattujen lippujen ostamisesta riskipuuhaa. Voi olla, ettei stadionilla henkilöllisyyttä tarkisteta, voi olla että tarkistetaan. Valistuneen arvauksen mukaan esimerkiksi Milanossa ja Roomassa henkilöllisyys tarkastetaan 95 %:n todennäköisyydellä, Napolissa todennäköisyys pudonnee jonnekin 50 %:n tuntumaan.

Veikkauspisteen vieressä myydään Napolin joukkueen taivaansinistä rihkamaa, poikkean utelemaan heidän arviotaan lipun saannista. Avuliaan kauppiaan ystävä on töissä stadionilla, ja hän ehkä voisi ujuttaa meidät noin 30 euron korvausta vastaan sisään. Mutta ystävä poikennee puotiin vasta huomenna: saan puhelinnumeron, johon soittaa kymmenen maissa. Kauppias alleviivaa, ettei lopputuloksesta ole takuuta, mutta hän vähintäänkin luo mukavan illuusion siitä, että meillä on toivoa.

Bongaan tutun, vähän rähjäisen hissittömän viisikerroksisen hotellin Piazza Garibaldin takaa aivan aseman läheltä. 65 eurolla kolme ihmistä majoittuu kahteen huoneeseen, joiden paksut seinät huokuvat vielä talven kylmyyttä, vaikka päivisin ulkolämpötila ylittää 20 astetta. Yli kuusikymppinen majatalon omistaja arvelee, että lauantaina hän saattaisi paikallistaa trokarin. Mutta kiihko on kova ja päätämme vielä perjantaina hurauttaa taksilla Vomeron harjanteen toiselle puolelle muutaman kilometrin päähän Fuorigrottan kaupunginosaan kuikuilemaan trokareita stadionin läheltä. Taksikuski osallistuu aktiivisesti illuusion luomiseen: kyllä ne liput löytyvät. Käväisemme ensin neljässä veikkauspisteessä, mutta tiskin altakaan ei paljastu lippuja. Eikä kuski onnistu löytämään otollisilta kulmilta trokareita perjantai-iltana. Mutta saan hänenkin puhelinnumeronsa, jos vaikka kuski onnistuisi myöhemmin löytämään myyjän. Mutta perjantain saldoksi jää vain kaksi puhelinnumeroa ja hotellinomistajan optimismi.

Lauantai: Soitan rihkamamyyjälle, mutta tuttua stadionin työläistä ei ole näkynyt. Soitan taksikuskille. Ei, ei ole uutisia. Mutta alhaalla aulassa hotellin omistaja kertoo löytäneensä trokarin. Hän lupaa ostaa liput eikä kaipaa käsirahaa. Saisimme 15 euron liput 45 eurolla. Napolissa pitää kuitenkin suhtautua lähes kaikkeen informaatioon vähintään tietyllä minimiskeptisyydellä. Kaikki on mahdollista, sekin että lippukauppa jää vielä toteutumatta. Kokonaan väärennettyjen lippujen mahdollisuuteen en kuitenkaan usko, sillä hotellimiehen arvovalta on pelissä. Hän tuskin antaa jymäyttää itseään. Voimme lähteä kohtuullisen rauhallisin mielin kapuamaan Vesuviukselle sekä ihmettelemään Pompeijin rauniokaupunkia. Illalla käsissämme ovat liput, joissa on oikeat hologrammit. Lipuista löytyvät nimet Italo Reia, Ugo Reia ja Luigi Reia. Roomalaisen vastustajajoukkueen Lazion peräsimessä on Napolin monivuotinen ja kunnioitettu valmentaja Edy Reja, joka nosti Napolin Serie C1:stä takaisin pääsarjaan saakka. Tyttäreni nimeksi valikoituu Luigi.

Sunnuntai: Ottelu alkaa klo 12.30. Aloitamme vaelluksen San Paolon stadionille klo 10.15. Pikaisen kahvin jälkeen jumitumme metroaseman käytävään, jossa tusinan verran poliiseja on sulkenut laiturille laskeutuvat portaat. Poliisirintaman edessä pullistelee kolmisensataa fania odottamassa, ja lisää tunkee koko ajan paikalle. Olemme vellovan ihmismassan keskellä jo paljon ennen stadionia. Pääsemme laiturille vasta vähän ennen junan tuloa. Vaunu on täynnä, mutta henkilökohtainen reviiri ei kuitenkaan pääty aivan omalle iholle.

Klo 10.50 olemme stadionin portilla. Jonossa ihmiset pitävät käsissään lippujen lisäksi henkilötodistuksia. Huolestun. Vaihdamme jonoa, mutta fakta ei muutu. Edessämme jonottava mies kehottaa kaivamaan kuitenkin passit esiin hyvän tahdon eleenä. On vuoromme. Näytän lippua, jonka haltija on Italo Reia, ja tarjoan passiani. Ryhdyn samalla selittämään kertomusta suomalaisesta fanista, joka on seurannut joukkueen kärsimyksiä Serie C1:ssäkin. Olemme tehneet pitkän matkan. Lipuntarkastaja närkästyy ja alkaa kovaan ääneen selittää, kuinka tällainen on mahdollista vain Napolissa. Italo Reia! Mutta tämä on rikos, ymmärrättekö! Trokareilta lipun ostaminen on rikos. Mies jatkaa sättimistä ja työntää meitä eteenpäin kohti jyhkeää pyöröoviporttia, jonka kupeessa on lipunlukija. Puolikiihtyneenä hän selittää tapaustamme järjestystä valvovalle poliisille. Äh, tuleekohan tästä sakotkin vielä päälle, ja peli jää näkemättä. Synkkyys tulvahtaa hätäiseen mieleeni.

Mies työntää lippuani lukijaan, joka tunnistaa lipun viivakoodin. Lippu ei ole nimeä lukuun ottamatta väärennetty. Luiskahdan portin toiselle puolelle. Lapseni seuraavat perässä. Typertyneenä katsomme ympärillemme. Olemme oikealla puolella aitaa ja porttia. Kaupungin suojelupyhimyksen San Gennaron ihme saattelee meidät sittenkin katsomoon. Se, että paikkojamme ei tarkkaan ottaen ole olemassakaan ei hälvennä riemua. Maantason ”kellarikatsomossa” kukaan ei tule kyselemään oman täsmällisen paikkansa perään. Ehkä ei tulisi ylempänäkään, mutta jäämme huojentuneena alas istumaan varjoon viileähköön tuuleen ihmettelemään kuinka puolet stadionin väestä kylpee auringossa. Ja paikalla on puolitoista tuntia ennen ottelun alkua jo yli 40 000 ihmistä. Kaikkiaan lehtereille mahtuu 60 000 katsojaa.

Odotusaika sujuu yllättävän nopeasti. Kolme varttia ennen peliä kentälle ensimmäisenä kävelevät pallopojatkin saavat räväkät kannustusaplodit. Aika rientää katsomon koreografioita ja lämmitteleviä pelaajia ihmetellen. Ennen alkuvihellystä pelaajat kokoontuvat rinkiin: hiljaisella hetkellä muistetaan keskiviikkona menehtynyttä Lazion 50-luvun suuruutta. Roberto Lovati oli aikoinaan maajoukkueenkin maalivahti. Katsomo  on hiljaa vain reilut kymmenkunta sekuntia ja loppuajan minuutin hiljaisuudesta se taputtaa Lovatin muistolle.

Peli alkaa. Yleisö elää jokaisen tilanteen mukana kohisevana, huutavana, taputtavana ja viheltävänä massana, kuin valtava orgaaninen olio, jonka solut luovuttavat energiaa eetteriin ja saavat sitä takaisin ympärillä vellovista värähtelyjen aalloista. 29. minuutilla näemme aitiopaikalta juoksuradan takaa, kuinka pallo painuu Napolin verkkoon. Yleisö hiljenee vain hetkeksi, sitten kannustus jatkuu yhtä kiivaana kuin ennen maaliakin. Tauolle mennään tappiotilanteessa. Jaloittelua ja eväiden syöntiä. 57. minuutti ja kaukana toisessa päässä pallo sujahtaa uudestaan Napolin maaliin. Nyt hiljaisuus kestää aavistuksen pidempään kuin ensimmäisen maalin jälkeen, mutta kannustus jatkuu heti, kun kotijoukkue jatkaa pelin hallintaa. Lehtereillä harmitellaan ääneen, mutta synkkää epätoivoa ei ole havaittavissa, ei ainakaan vielä.

Kolme minuuttia myöhemmin Napoli saa vapaapotkun. Ryhmän argentiinalainen taituri Ezequiel Lavezzi lähettää pallon matkaan. Lazion hyökkääjän päästä pallo ponnahtaa takanurkalle, jossa on Napolin mies. Katsomo räjähtää huutoon. Vain kaksi minuuttia myöhemmin uusi vapaapotku. Nyt jälkitilanteessa pallon pukkaa päätyrajan tuntumasta maalin eteen Napolin laitahyökkääjä, ja uruguaylainen tähti Edinson Cavani puskee 2-2-tasoituksen. Meteli on hirmuinen. Kukaan ei pysy paikallaan. Ja draaman kaari hypähtää jälleen, kun ensin Lazio saa pallon yläriman kautta luultavasti maaliin saakka, mutta linjamies ei sitä näe, ja heti Lazion seuraavasta hyökkäyksestä Napolin puolustaja laittaa pallon omaan maaliin. Varttia myöhemmin 82. minuutilla Cavani kaatuu maalin edessä: rangaistuspotku. Katsomo velloo riemuissaan jo ennen pilkun suorittamista ja nousee rivi kerrallaan seisomaan penkeille. Ja taas me kaikki hypimme ja huudamme hurmoksen terapeuttista energiaa. Ihme, ettei kukaan penkeillä hyppijä putoa holtittomasti. Akuutin euforian jälkeen yleisön syke tasaantuu sen verran, että se laskeutuu penkeiltä seisomaan penkkien eteen. 88. minuutilla Napoli lähtee harppuunahyökkäykseen, jonka päätteeksi Cavani luikahtaa nokitusten maalivahdin kanssa. Hän nostaa pallon roikuksi, se osuu maalivahdin käteen, mutta ponnahtaa silti hitaasti maalilinjan yli. Gogogoolllllllllllllll! 4-3!!!! Raivoisan hyppelyn jälkeen tärisen liikutuksesta. Enkä ole ainoa.

Kestohymy jämähtää tuntikausiksi kasvoilleni. Se kestää metrovaunun täpötäyden saunankostean kuumuuden ja pikapaluun Roomaan pääkaupungin toisen joukkueen Roman iltapeliä katsomaan. Euforinen onnentunne kantaa kevyesti tiistain työhön paluuseen saakka. Vasta keskiviikkona alkaa arki irvistää. Mutta seuraavan sunnuntain odotus tuo toivoa, sarjaa on jäljellä vielä seitsemän kierrosta. Ja mahdollisia suruja ja tuskia voi sitten työstää pyörän satulassa. Kun hiekka narisee asfaltilla nastarenkaiden alla ja rastaat mekastavat pusikoissa. Kevät on raastavan hienoa aikaa!