Himalajan-vaellus saa hienon loppusilauksen, kun ennakkosuunnitelmien vastaisesti uskaltaudun retki- ja mastopyöräilijöiden sekä motoristien klassikkoreitille Leh-Manali.
Alun perin hylkäsin Leh-Manali-osuuden suunnitelmissani liian vaativana, sillä tie kulkee yli 200 kilometriä yli 4000 metrissä ja reitillä on viisi korkeaa solaa, joista kaksi yli 5000 metrissä. Matkalla Srinagarista kohti Ladakhin pääkaupunkia kohtasin muita pyöräilijöitä, jotka saivat kuitenkin vakuutettua, että ken on päässyt näin pitkälle, voi ihan hyvin yrittää myös Manalin tietä. Saan tuekseni tarkkaa tietoa reittiprofiilista. Leh’ssä laskeskelen, että urakka voi onnistua 10 päivässä. Ennen lähtöä testaan aiemmin hankkimani veden filtteröintipumpun sekä haalin lisää kuivamuonaa mukaan. Valmistaudun viettämään tarvittaessa kaksi kolme vuorokautta ilman huoltoa.
Ensimmäinen päivä vie Leh’n 3500 metristä ensin 3200 metriin Indusjoen laaksossa, josta tie erkanee 50 kilometrin jälkeen. Nousu alkaa kapeassa rotkossa, jonka pohjalla kohisee Induksen pieni sivujoki. Illan suussa ohitan kylän 3750 metrin tienoilla ja kylän jälkeen on seuraavassa laakson kaventumassa pieni istutusmetsikkö karulla joenpenkalla, joka on virran ylimääräinen paisuntatila tulvien varalta. Ylitän piskuisen puron, jotta pääsen kiviselle saarekkeelle pajujen suojaan sadan metrin päähän tiestä, ja pystytän leirini kohisevan joen rantaan.
Viileän yön jälkeen aurinko lämmittää mukavasti ja jään nauttimaan kesäisestä kelistä rauhassa leiriini, sillä toinen ajopäivä on lyhyt, vain 15 kilometrin siirtymä reilut 400 metriä ylemmäs. Päivän tehtävä on sopeuttaa keho ohueen ilmanalaan, etteivät ensimmäinen korkea sola, Taglang La, ja sen jälkeinen ylänkö jysäytä päälle vuoristotautia. Nousen satulaan vasta iltapäivällä. Aluksi aurinko lämmittää yllättävän paljon kapeaa rotkolaaksoa, ja hikoilen oletettua enemmän. Kelin tekee hankalaksi satunnaisesti puhaltava viileä, kova vastatuuli, ja oikea pukeutuminen muuttuu arpapeliksi. Ohut ilma hengästyttää, ja nousu etenee hitaasti. Aurinko katoaa, samoin kesäkeli. Parin kilometrin välein lisäilen vaatetusta. Takin, sen alle ylimääräisen paidan, kaulaliinan, toiset sukat ja vielä ohuet villasukat ja ranteisiin lisää lämmintä.
Rumtzessa on muutama pieni guest house, sillä pikkukylä on viimeinen taajama ennen 5300 metrin solaa. Raitilla oleskelee viisikymppinen amerikkalainen Claire, joka on seitsemänkymppisen miehensä Bobin kanssa matkassa tandempyörällä. Valitsen saman majatalon, josta saan useamman sukupolven kodista oman huoneen. Illalla kylän läpi vaeltaa karjasuojiin lehmiä ja jakkilauma. Aterian ääressä Bob opastaa hengittämään oikein ohuessa ilmassa. Kiivaan läähättävän sisään hengityksen sijaan pitää keskittyä tyhjentävään ulos hengitykseen, jotta sisään mahtuu kerralla enemmän happea. Ja kas, olo helpottuu, kun välillä puhkuu kunnolle keuhkot tyhjiksi.
Yö sujuu samoin kuin edellisetkin yöt. Herään neljän tunnin unien jälkeen, ja sitten vierähtää pari tuntia valvehorrostelussa, ennen kuin nukahdan uudestaan. Silti aamulla pitäisi ponnahtaa aikaisin ylös, jotta solaan kiipeämiseen jää tarpeeksi aikaa ja ehtii sitten kapuamisen jälkeen laskeutua rauhassa alemmaksi seuraavaan yöpaikkaan ennen pimeää. Laskeskelen, että selviäisin 31 kilometrin noususta 1200 metriä ylemmäs kuudessa tunnissa, ja hieman verkkaisesti lykkään karavaanin matkaan vasta kymmenen jälkeen.
Aurinkoisessa säässä lähden liikkeelle T-paita päällä, kun aamun viileys on väistynyt. Kaksi kilometriä myöhemmin mutkan takaa puuskuu hyytävä tuuli, ja pukeutumisrituaalit alkavat. Taivas synkkenee ja alkaa vihmoa kevyttä sadetta. Vielä pohtiessani seuraavaa pysähdystä sade kuitenkin lakkaa, ja pari kilometriä myöhemmin tuuli rauhoittuu. Ensimmäinen muonatauko on seitsemän kilometrin kohdalla laaksonpohjukassa, johon kapea joki kohistelee jyrkiltä rinteiltä ohuena kuohuna.
Prologin jälkeen alkaa kymmenien serpentiinien sarja, ja nousu jyrkkenee. Tie pysyy suhteellisen hyvänä asfalttina, ja se on leveydeltään ensin puolitoistakaistainen ja sitten peräti kaksikaistainen. Hissuttelen mutka kerrallaan parin kilometrin pätkissä ylöspäin. Tuuli vierailee reitillä epäsäännöllisen säännöllisesti puuskaisena, välillä myötäisenä välillä vastaisena. Urakka etenee vähän kitkaisena 15 kilometriin saakka. Tankkaan manteleita ja keksejä ja magnesium-kaliumia ja seuraavat kuusi kilometriä sujuvat hyvin, sitten voimat kaikkoavat. Lämpötila laskee ja tuuli voimistuu, lyhyt raekuuro ropsahtaa alas. Alkaa kitkuttava vääntö kilometri kerrallaan. Nelisen kilometriä ennen solaa asfaltti muuntuu kuoppaiseksi soraksi ja profiili jyrkkenee. En jaksa enää polkea jokaista pikkukynnystä, vaan jalkaudun taluttelemaan karavaania. Hengästyttää. 5000 metrissä on vähän happea. En jaksa, en jaksa. Etenen enää 30-50 metrin jaksoissa, ja kello on jo paljon.
Silmäilen rinteiden välistä aukkoa. Solan on oltava tuolla, mutta tie nousee yhä reippaasti. Ylhäällä on tietyöntekijöiden telttaleiri. Currykastike tuoksuu. Sora vaihtuu uudeksi asfaltiksi, mutta en silti jaksa nousta enää polkimille. Talutan hitaasti, toivottoman hitaasti, ja hämärä syvenee. Näen etäältä buddhalaisia rukouslippuja, jotka lepattavat tuulessa. Se on Taglang La! Vääntäydyn satulaan ja kiskon puolisen kilometriä ylös kylmään viimaan. Kellon on jo yli seitsemän, kun pääsen stupa-temppelille. Nousuun on kulunut yhdeksän tuntia kuuden sijasta. On kylmä. Kädet ovat kohmeessa, samoin ajatus. Happea on vähän. Äkkiä lämmintä, toinen takki, villapusero, ranteisiin lisä lämmintä, pipo kypärän alle. Puuskutan pukiessa. Välillä muistan tyhjentää keuhkot. Pitää ottaa vielä kuva, valo ei taida riittää. Sormet ovat liian jäykät kameran käsittelyyn. Ajovalojen asentaminen on hankalaa. Ei saa kompuroida.
Satulaan, pian satulaan, ennen täyspimeää. Ehdin lasketella hyvää asfalttia vain kilometrin, ennen kuin olen synkässä pimeydessä. Iltapäivän harva liikenne on jo tauonnut. Yksinäinen kuorma-auto pyyhältää vielä ohi hönkien karstaisia pakokaasuja. Kiidän varovasti alas uudella päällysteellä. Pitää kuitenkin varoa ratamestarin erikoisia. Varsinkin tierummut ovat kynnys- ja kuoppakohtia. Kuutisen kilometriä ja asfaltti päättyy. Sorapinta on möykkyinen ja täristävä. Onneksi tie on melko leveä. Taivaalta alkaa tulla jotain. Hennot lumihiutaleet laskeutuvat ajovalojen keilassa. Vielä ihmetellessäni lunta, sade lakkaa muutamassa minuutissa.
Sorapinta ei kohene. En näe harjanteiden välistä laaksoa, mutta hetkittäin olen aistivinani avaran tilan tuntua. Varovasti, varovasti. Mitä, missä tie? Pysähdyn tutkailemaan, miten väylä jatkuu sementtiseltä tierummulta. Suora soraosuus päättyy pari metriä syvään kuoppaan, kun työmaa tekee ylimääräisen pikkukaaren. Tämä toistuu muutaman kerran. Hetkittäin lasku loivenee, ja polkaisen lämpimikseni pari lyhyttä pikkunousua, sitten lasku jatkuu.
Solasta on parikymmentä kilometriä alas ylängön saumaan seuraavaan talokeskittymään 700 metriä alemmas. Pitää vaan luottaa, että talot ja samalla majapaikka ilmaantuvat pimeydestä esiin. Valoa! Mutta taustalta alkaa kuulua Bollywood-musiikki. Äh, se onkin varuskunta, sillä Kiinan vastaiselle rajalle on vain satakunta kilometriä. Vielä vähän matkaa, ja taas näkyy valoa. Jaksan sinne saakka. Kolmen-neljän talon rypäs on ruokaloiden keskittymä. Saan keski-ikäisen pariskunnan ruokalasta takahuoneen omaan privaattimajoitukseeni, vaikka sementtitasanteen patjoilla olisi tilaa ainakin kuudelle ihmiselle. Pyörän tungen sisään ahtaasta oviaukosta kuivaustelineeksi. Ovea ei ole mutta verho on. Ikkuna-aukossa tuuli tempoilee muovipeitettä. Linssiriisiaterian jälkeen vaivun tyytyväisenä uneen.
Neljäs päivä on tasankosiirtymä 50 kilometrin päähän. Aurinko tulee taas esiin ja kymmeneltä ryhdyn kuoriutumaan lämpimistä vaatteista satulaan. Ensimmäiset kilometrit sinnittelen taas T-paidassa, mutta laakson mutkasta ilmaantuva viileä vastatuuli lopettaa kesäilluusiot nopeasti. Puuskainen viima yltyy tasankolaakson pohjukassa islantilaiseksi tuuleksi, joka tempoo karavaaniani välillä sivusta välillä suoraan päin. Meneminen muuttuu taaperteluksi, joka pahenee, kun tie lähtee muutaman kilometrin loivaan nousuun. Pysähtelen puuskuttelemaan parin kilometrin välein. Etapin piti olla välipäivän kevyt ajelu. Osuus päättyy viiden kilometrin serpentiinilaskuun kapeaan jokilaaksoon Pangin telttakylään, joka herää kesäksi henkiin. Ainoa pysyvä asutus on pieni varuskunta, joka jää talvella lumen saartamaksi. Pangissa tapaan uudestaan Clairen ja Bobin.
Kylmä yö sujuu huonosti isohkossa teltassa, jonka vuokraan kokonaan käyttööni. Herään taas kahden aikoihin. Päätä särkee lievästi, ja munuaiset poistavat kehon nesteitä runsaasti, vaikka en huomannut juoneeni päivällä erityisen paljoa. Nukahdan uudestaan vasta aamunsarastuksen aikoihin. Ylösnousu on vaikeaa. Tarvitsen ylimääräisen magnesium-kaliumannoksen pelkästään sen vuoksi, että saisin aamutoimet suoritettua. Väsyttää jo ennen satulaan nousua. Jos Pangissa olisi guest house, jäisin lepäilemään kokonaiseksi päiväksi, mutta viileään telttaan en halua jäädä.
Tie sujahtaa vähän alemmas kapeaan jokilaaksoon, jota aurinko lämmittää, ja uhmaan jälleen viileyttä aluksi T-paita päällä. Kolme ensimmäistä kilometriä tie kiemurtelee tasaisena keltaisenruskeassa kuivassa rotkossa, jota reunustavat hiekkakiviin uurtuneet tornimaiset eroosiopylväät. Pätkä riittää palauttamaan uskon päivän mahdollisuuksiin. Ehkä selviän sittenkin väsymyksestä huolimatta 24 kilometrin taipaleen seuraavaan solaan 5000 metrin korkeuteen. Pysähtelen kilometrin välein kuvaamaan kaunista maisemaa, joka näyttäytyy jokaisen joenmutkan jälkeen erilaisena. Soratie on niin kapea, että joudun myös pysähtelemään, kun vastaan tulee kuorma-autoja. Hieno hiekka pölisee lisämausteena, kun jään uudestaan ja uudestaan mustan pakokaasupilven sisään.
Nousu jyrkkenee pariksi kilometriksi vuorenrinteeseen louhittuun uraan mutta jatkuu sitten taas suhteellisen loivana, ja jaksan hivuttautua eteenpäin kauniissa maisemassa. Kylmä vastatuuli ilmaantuu iltapäivällä jarruttamaan menoa, ja joudun taluttelemaan karavaaniani moneen otteeseen. Sora huononee möykkyiseksi pinnaksi, jota tasoittelee pehmeä hiekkakerros. Jaksan vaivoin edetä kolmen kilometrin tuntivauhtia, vaikkei tien jyrkkyys ole lähelläkään Taglang Lan nousua. Aurinko katoaa harjanteiden taakse illansuussa ja lämpötila laskee alle kymmenen asteen. Kylmyys pakottaa pysymään liikkeessä. Kahdeksan tunnin vääntö tuo solaan puoli seitsemältä, ja tällä kertaa ehdin lasketella valoisaan aikaan kuuden kilometrin matkan viitisensataa metriä alemmas. Kurja sora täristää karavaania, kun yritän hillitysti kaahata alas. Serpentiinimutkat on pakko ajaa todella hitaasti, sillä möykkyinen irtohiekka ei salli kallisteluja.
Kahden solan välisessä laaksossa on kahden telttaruokalan yrityskeskittymä, jossa voi vuokrata telttamajoitusta. Pystytän kuitenkin oman pikkutelttani kuivaan maastoon toisen telttaruokalan lähettyville. Teltassa tapaan kaikkiaan 12 pyöräilijää, joista 10 on tulossa Manalin suunnasta: Clairen ja Bobin lisäksi illallistamassa on kuusi intialaista maastopyöräilijää, joilla on huoltoauto tukenaan, sekä ranskalaisen tandempariskunta ja amerikkalainen isä, joka on liikkeellä 8-vuotiaan poikansa kanssa. Poika polkee peräpyörää. Pelkän pyöräilijäjoukon tapaaminen kahden korkean solan välissä on sikäli loogista, että motoristit ja autoturistit hurauttavat solat kerralla, mutta 5000:aan ja 4700 metriin nousut ovat sen verran vaativia, että pyöräilijät mielellään kapuavat ne erikseen. Intialaisista kaksi on päättänyt keskeyttää vaelluksen, joka on osoittautunut oletettua rajummaksi. Toinen heistä on selvinnyt neljän vuoden takaisesta aivosyövästä näinkin vaativalle reitille.
Rupattelu kestää teltassa niin pitkään, että yrittäjämiehen tai hänen vaimonsa äiti vihjaa, että olisi jo mukava päästä nukkumaan. Kolmen sukupolven perhe nukkuu ruokalateltassa. Ulkona lepäilee maassa puolestaan viimeisillään oleva lehmä, joka valmistautuu synnytykseen, muut naudat ovat kivimuuriympyrän sisällä avoimessa karjasuojassa. Oma yöni sujuu jälleen kahdessa nukkumispätkässä, mutta pikkuteltassa on lämpimämpää kuin Pangin isossa teltassa.
Kuudes päivä alkaa hitaasti. Yritän nukuskella aamulla lisää, kun muu leiri on jo liikkeellä. Naapuriruokalaan pysähtyneet kuorma-autot tuovat oman mausteensa aamuun. Surutta kuskit tyhjäkäyttävät karstaisia moottoreita niin pitkään, että pakokaasukatkun kitkerä löyhkä alkaa ahdistaa sisällä teltassani sadan metrin etäisyydellä. Ruokalateltassa jämähdän jututtamaan ranskalaisia, jotka päättävät jäädä lepäilemään ja akklimatisoitumaan leiriin ylimääräiseksi päiväksi, koska nuorella naisella on vuoristotaudin oireita ja hän uupunut päänsärkyisen, nukkumattoman yön jäljiltä.
Keli on niin viileä, etten edes yritä selvitä ensimmäisiä kilometrejä T-paita päällä, vaikka edessä on ensin neljän kilometrin lämpöä nostattava urakointi ylös 4700 metrin solaan. Puolessavälissä ilmaantuu taas kylmä tuuli, ja lisäpukeutuminen alkaa, kilometriä myöhemmin lisään vielä yhden paidan ja ylhäällä toisen takin ja villapaidan. Ylhäällä alkaa sataa räntää. Solassa on myös tietyöntekijöiden ryhmä, joka jää värjöttelemään tuulensuojaan kalliolohkarein taakse odottamaan sateen päättymistä.
Kahdeksan kilometrin alkulasku kapealla tiellä tuo kymmenien serpentiinien laskun yläosaan. Gata Loops on toistakymmentä kilometriä pitkä mutkainen nauha, joka levittäytyy jyrkkään rinteeseen. Se on Manalin suunnasta tulijoille melkoinen koitos, mutta Leh’n suunnasta se on huikean kaunis maisemakimara alas jokilaaksoon. Ennen laskua tuijottelen ylhäältä näkymiä pitkän tovin ja herkistyn rukouslippujen äärellä ylistämään Himalajan herkkää kauneutta.
Gata Loopsin alaosasta on 25 kilometriä matkaa seuraavaan ruokalaryppääseen Sarchuun, mutta suhteellisen tasaisesta taipaleesta tulee vaikea, kun jäykistynein jaloin pusken viilenevässä illassa vastatuuleen. Pimeä ehtii ensin, sillä vietin ylhäällä aikaa aivan liian pitkään maisemin ihasteluun. Reitille osui lisäksi vielä tusinan vuorikauriin lauma, jonka liikkeitä seurailin. Sarchussa käy ilmi, ettei täälläkään ole varsinaisia majataloja, vaan vain ruokalamajoitusta. Yhdessä huoneessa on keittiö, ruokailupöytiä ja kymmenkunta patjaa sementtikorokkeella ja tukeva läjä peittoja. Valitsen ruokalan ja ehdin elätellä toivetta, että saan jakaa tilan pelkästään yrittäjäpariskunnan kanssa, mutta paikalle ilmaantuu vielä viiden intialaisturistin auto, ja myös kolmikymppiset miehet jäävät nukkumaan ruokalaan. Olen niin väsynyt edellisten öiden valvomisista, etteivät edes myöhäisillallistavien miesten äänet häiritse untani.
Seitsemännen päivän aamu on hyytävä. Yöllinen sade on valkaissut lähirinteiden matalat harjanteet. Huh, ja minun pitäisi nousta seitsemisensataa metriä ylemmäs Baralacha Lan solaan 4900 metriin. Peltihökkeleiden raitti päättyy pikkusillalle, jonka erilliset ja irtonaiset metallilevyt ovat liikkuneet niin, että kannessa on huomattavan leveitä rakoja. Taluttaen ylitys sujuu, mutta kauhistelen ajatusta, että olisin polkaissut sillalle pimeässä, sillä yksi yöpymismahdollisuus olisi ollut jatkaa seitsemän kilometriä edemmäs telttakylään. Sillan jälkeen ylitän kolme puroa, joista selviän kastelematta kenkiä.
Tie seurailee jokea, joka on uurtunut syvemmälle maahan jättäen reunoilleen hiekkakiven eroosiopilareita. Puolen tunnin polkemisen jälkeen näen, kuinka harjanteiden välistä tunkee esiin maata laahaava kostea pilvi. Ehdin asettua pyörän viereen kykkimään sadeviitan alle, ennen kuin raskas räntäsade alkaa. Kuuro on ohi reilussa vartissa. Aurinko tulee iloisesti esiin, mutta sadeviittakyykistely toistuu lähitunteina vielä kaksi kertaa, tällä kertaa vesisateessa. Rujo tie kiemurtelee sora-aavikkoisen kuivista maisemista rakkakivikkoihin. Matkalla kohtaan pari isoa vuohilaumaa. Yksi vuohista innostuu jyystämään pyöräni rukousnauhaa, joka on ollut matkassa jo kuukauden Rishikeshistä saakka.
Välillä odottelen tietyömaalla kymmenen muun ajoneuvon kanssa, kuinka puskutraktori tuuppii lohkareita tienpenkan tueksi. Leh-Manali-tietä työstetään monesta kohtaa, mutta urakkaa on seuraavienkin sukupolvien työllistämiseksi, sillä maantie (sana on pahasti liioitteleva kuvaamaan reittiä) on yli puoli vuotta suljettuna lumen ja jään armoilla, ja joka kesä on edessä talven vaurioiden korjaamista. 32 kilometrin nousu Sarchusta sujuu hyvin ensimmäiset 25 kilometriä, mutta sitten reitti jyrkkenee, keli viilenee ja rankka räntäsade alkaa. Nyt sade ei lopu vartissa eikä puolessa tunnissa. Vääntäydyn väsyneenä ylös solaan sadeviitta valkoisena.
Seuraavaan peltimajakeskittymään 800 metriä alemmas on matkaa 20 kilometriä. Ehdin aloittaa hyytävän laskun vielä valoisan hämärässä, mutta sitten tie sujahtaa usvaiseen sadepilveen, jossa näkyvyys supistuu alle 50 metriin. Linssit huurussa yritän tiirailla ajovalojen keilaa. Sade yltyy ja pimeys peittelee sadeusvan. Ei tässä näin pitänyt käydä, manailen huolestuneena. Pitäisikö suosiolla tyytyä taluttamaan kolmisen tuntia sateessa alamäkeen? Yritän vielä. Yksinäinen kuorma-auto ilmaantuu mutkan takaa, ja joudun pysähtymään. Kohtaaminen osuu erityisen kapeaan kohtaan, jonka sade on muokannut saviseksi urapariksi rotkon reunalle. Painaudun kivikkoa vasten, ja hitaasti kuorma-auto rytkyttää uraan ja ohittaa karavaanini parinkymmenen sentin marginaalilla.
Pari serpentiiniä myöhemmin ehdin nähdä, kuinka soraurassa on jotain liian tummaa, ja jarrutan hätäisesti. Vauhtini ei ole erityisen kova, mutten ehdi aivan pysähtyä. Väistän ja ajaudun sorassa irtokivikolle, joka luiskahtelee pyörien alta. Ja tsakk! Kellahdan nurin kyljelleni. Ehdin oivaltaa, että nyt mennään. Maassa totean ihmeekseni, että mihinkään ei satu ja tienreunan kivikkokin on parinkymmenen sentin päässä kypärästäni. Massiivinen kuormani pehmensi kaatumista, eikä pyörällekään käynyt kuinkaan. Kapuan satulaan, tapahtunutta ei saa jäädä taivastelemaan. Pitää jatkaa eteenpäin. Vähän varovaisemmin. En vieläkään halua ryhtyä taluttamaan, vaikka jatkan manailua mielessäni. Näin ei pitänyt käydä. Kymmenisen serpentiiniä myöhemmin laskeudun sadepilven alapuolelle, ja näkyvyys paranee juuri sen verran, että saan lisää rohkeutta. Alhaalta alkaa näkyy valoa, mikä lohduttaa ja kannustaa eteenpäin.
Zing Zing Barissa on muutama peltimajaruokala. Yhdestä tulee ulos nuori mies ihmettelemään ajovalojani, ja tuota pikaa hän on keittämässä maitoteetä. Lämmittelen kerosiinikeittimen liekin ääressä puolisen tuntia, ennen kuin ryhdyn purkamaan kuormaani ja asettumaan yöksi ruokalan patjoille. Tällä kertaa ruokalassa ei ole muita nukkujia nuorukaisen lisäksi.
Kahdeksas päivä alkaa kylmänä ja sateisena, edessä nelisenkymmentä kilometriä laskettelua, joten jään odottelemaan kelin lämpenemistä. Lopulta aurinko pilkahtaa esiin ja lämmittää peltimajaa kymmenen aikoihin. Mustat rakkakivirinteet muistuttavat aluksi Islannin vulkaanisia karuja maisemia. Toista tuntia myöhemmin tie pudottautuu leveään rotkolaaksoon, jonka rinteitä komistavat ensin varvut ja pensaat ja sitten havupuut. Havahdun tuoksuun, kasvillisuuden rehevään tuoksuun ja puiden pihkaiseen aromiin. Ladakhin kuivat maisemat ovat tyystin vaihtuneet. Välillä tiekin on jopa hyvää asfalttia ja sitten taas rujoa kuhmusoraa, jonka poikki laskee useampi puro. Onnekseni pystyn polkemaan purojen poikki ja kerran taluttamaan ylempänä olevaa piennarta, ettei tarvitse ryhtyä kahlaamaan jalat paljaana kylmässä vedessä.
Päivä ei ole pelkkää laskettelua, ja iltapäivällä on jonkun verran noustavaakin, mutta keli on taas mukavan kesäinen, kun tie on monen päivän jälkeen laskeutunut alle 4000 metrin. Ehdin hyvin ennen pimeää Keylongin piskuiseen rinnekaupunkiin, ja pääsen neljän seinän sisälle lämpimään, omaan huoneeseen.
Yhdeksäs päivää alkaa parinkymmen kilometrin laskulla kehnolla soralla. Tien pinnasta tuuli nostattaa irtohiekkaa pölypilveksi, kun satunnaiset autot kuorma-autot hönkivät ohi. Myöhemmin pelkkä tuuli nostattaa sakeita pölypilviä. Onneksi hengityssuojaimeni on yhä tallella. Tietyöt pakottavat taas odottelemaan muiden ajoneuvojen kanssa. Iltapäivällä tuuli yltyy ja tuo tullessaan kolmen tunnin viileän saderintaman. Sinnittelen Sissun kylään, jossa on majataloja. Ja jälleen pääsen sisälle omaan rauhaan, mutta huone on viileä, ja pipo päässä kaivaudun tukevien peittojen alle.
Kymmenes päivä vie rinteitä seuraillen jokilaaksossa viimeisen korkean solan äärelle. Puolentoista tunnin kumpupolkemisen jälkeen tulen sillalle, joka on rikki. Yksi sen pitkittäisistä metallipalkeista on pudonnut jokeen, ja molemmin puolin siltaa on kolmisenkymmentä autoa ja moottoripyörää odottelemassa korjaustöiden etenemistä. Yksi motoristi neuvoo, että minun pitää kiiruhtaa, ennen kuin työt alkavat, sillä sillalla on metrin leveä metallilevy, jota pitkin voin taluttaa pyörän joen yli. Ja ehdin juuri sillalle ja muutaman metrin pitkälle irtonaiselle metallilevylle, ennen kuin vastarannalla kohtaa kahdeksan miestä, jotka kantavat remmien avulla uutta pitkittäispalkkia paikalle.
Seisahdun ruokalaan syömään momoja, täytettyjä nyyttejä, ennen kuin aloitan 20 kilometrin nousun Rohtang Lan solaan 3900 metrin korkeuteen. Aiemmin tapaamani pyöräilijät varoittivat tästä noususta, kuinka se on erityisen hankala huonon soratien vuoksi. Ensimmäiset kuusi kilometriä reitti on kuitenkin kohtuullisen loiva, vaikka tie tosiaankin on kuin maastopyöräilijöiden harjoitusrata, jossa tukipistekivet karkailevat takapyörän alta. Pehmeä hiekka on onneksi pakkautunut sateiden vuoksi melko kovaksi. Sitten jyrkkyys lisääntyy ja hetkittäin hyytävä tuulikin reuhtoo karavaaniani. Tuuli kuitenkin vaimenee. Sitten alkaa sataa, ja nousu muuttuu viitta päällä kitkutteluksi. 14 kilometrin jälkeen olen aivan uupunut, eikä magnesium-kaliumkaan piristä ratkaisevasti. Kitkuttelen ja taukoilen ja lisään vaatetusta ja kitkuttelen. Kilometrit ovat harvinaisen pitkiä. Neljä kilometriä ennen solaa ilmaantuu uusi asfaltti helpottamaan urakkaa. 20 kilometrin matkaan menee yli kuusi tuntia.
Ylhäällä on kylmä, korkeintaan muutama lämpöaste, kun aloitan jälleen illan hämärtyessä laskun. Seuraavaan kesäkylään on matkaa 20 kilometriä, joista 15 taivallan pimeässä. Asfaltti on enimmäkseen suht uutta, mutta ratamestarin erikoisia on paljon, ja kolme lyhyttä pätkää on saviliejua. Yöksi päädyn julkissektorin rest housen pihalle telttailemaan brittimaastopyöräilijöiden naapuriin. Brittien intialainen opas- ja huoltoryhmä tarjoaa maittavan illallisen keittiöteltassa ja aamulla aamiaissen.
Yhdestoista päivä on enää viimeistelylaskettelu 35 kilometrin päähän Manaliin 1300 metriä alemmas. Vuoristovaelluksen huipennus tapahtuu reippaassa sateessa. Sankan kosteat pilvet roikkuvat upeiden maisemien yllä tiiviisti. Pysähtelen kilometrin kahden välein kuvailemaan reheviä metsiä, jotka koristavat jyrkkiä rinteitä. Ylhäällä on pääasiassa havumetsää, alempana myös sekametsiä. Yhden kaistan kapea rotkotie vaihettuu leveämmäksi. Matkalla alas kohtaan kahden kolarin jäljiltä kolme tuoretta auton raatoa. Kymmenisen kilometriä ennen Manalia havahdun, kuinka vesi ja irtohiekka ovat hinkanneet jarrupalat heikkoon kuntoon. Mutkaisen jyrkässä laskussa on pakko jarrutella koko ajan, ja loppupätkällä en enää uskalla päästää käsiä jarrukahvoista, sillä jarrujen kiristäminenkään ei enää auta. Jarrupalat ovat kuluneet ohkaisen heikoiksi. En kuitenkaan ryhdy sateessa vaihtamaan tuoreita tilalle, vaan laskettelen varovasti Manalin kaupunkiin saakka.
Manalissa on epätodellinen tunnelma, sillä retkeni on lähes päätöksessä. Aika ei enää riitä polkemaan 540 kilometrin päähän Delhiin. Pitää ottaa seuraavana päivänä yöbussi. 14 tunnin bussimatka on raskas. Aamulla Delhissä on lämmintä, kun kokoan karavaaniani ajokuntoon. Paluu Delhin subtrooppiseen kaaokseen on melkoinen ilmasto- ja kulttuuriloikka Himalajan rinteiltä. Ja vähän hämilläni yritän hahmottaa tilannetta. Matkaa on jäljellä vielä kolme yötä, sillä varasin aikaa bussimatkaa varten runsaasti mahdollisten sadekauden maanvyörymien vuoksi, koska Manali on vuoristossa vielä 2000 metrin korkeudessa.
Ensimmäisen Delhi-yön vietän New Delhin rautatieaseman läheisyydessä, ja sitten polkaisen 20 kilometrin päähän lentokentän liepeille, jonne jätin matkan alussa pyörän kuljetusboksin. Aikaa varaan myös siihen, että boksini ei jostain syystä olisikaan säilynyt ehjänä hotellissa Mahipalpurin taajamassa, vaan joutuisin haalimaan pakkusmateriaalit kasaan pala kerrallaan. Mahipalpurissa aika ehtii kuitenkin käydä pitkäksi ja viimeisenä iltana palaan pyörän pakkaamisen jälkeen vielä pariksi tunniksi Delhiin haistelemaan urbaania kaaosta. Oivallan selkeästi, että jään vahvasti kaipaamaan Intian monikasvoista olemusta. Pakkohan tänne on vielä tulla takaisin.
-----------------------------------
Matkakuvia ilmaantuu blogiin viikon 38 loppupuolella.
