Jaamerella, Vardø, 2410 km
Hurtiguten-lautalla Vardøsta Berlevågiin, josta alkaa paluumatka kohti etelaa, eli matka on kaannepisteessa.
Murmanskin vierailu jai lopulta yhden paivan visiitiksi, jonka aikana ehdin tiedostaa liian hyvin, etta venajan kielen taito olisi ollut valttamatonta kaupungin syvempaan kokemiseen. Hyvaa tahtoa olisi varmasti riittanyt kulttuurien kohtaamiseen minulta seka paikallisilta. Kaupunki on aikakausien kohtaamisesta ja arkkitehtuurista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoinen. Uutta ja vanhaa on sekaisin kutkuttavan kiinnostavasti, niin kuin usein Venajalla.
Vietin aikaa tuntamattoman sotilaan muistomerkilla, joka sijaitsee nayttavalla paikalla korkealla rinteessa ja itse patsas on mustu tuntuu -arviolla vahintaan 40 - 50-metrinen. Navakassa tuulessa rajusti tanssivan ikuisen tulen edessa ravasi hissuksiin nuorta ja vanhaa heittelemassa kolikkoja tuleen. Rituaalissa on jotain niin syvalta kumpuavan ikiaikaista ja vahvaa.
Nettiklubissa muutaman tunnin istuminen oli myos kokemus. 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan paikan ovella paivysti puku paalla portsari-turvamies ja nuoret naiset tyhjentelivat tuhkakuppeja. Savuverho oli melkoinen. Kolmisenkymmenta ihmista pelasi lahinna hedelmapeleja enemman vahemman nauttineena. Taisin olla ainoa joka ei pelannut.
Matka kohti Norjaa alkoi huonosti. Jo hotellin aulassa petti takarenkaan ventiilin varsi, pinna meni poikki sitten vasta illemmalla. Siina valissa ehdin ostaa huoltoasemalta vahingossa alkoholilla terastettya energiajuomaa, vasta makutesti paljasti juoman laadun. Huoltoasemalta olisi autoilija saanut evaakseen saanut tietysti paljon rajumpiakin juomia.
Maasto alkoi kumpuilla heti, ja yllattavan nopeasti Murmanskin seudun reheva kasvillisuus alkoi yksipuolistua. Illalla sitten vaivaiskoivutkin kavivat harvinaisiksi ja paljasta maastoa laikuttivat enaa suot ja varvut ja satunnaiset pensaat. Loysin leiripaikan tien lahelta parin pensaan takaa rahkasammalmatolta vanhan juoksuhaudan suulta. Yo tundralla oli kylma, mutta aamulla paistoi aurinko ja sain vaatteet kuivumaan pyoran paalle (joka on mm. hyva kuivausteline). Leiripaikkaani kavi sitten iihmettelemassa satunnainen hillastaja/sienestajanainen pikkulapsensa kanssa seka pariskunta, joka kapusi rinnetta ylemmaksi lapiot mukanaan. He selittivat etsivansa historian jaanteita eli sodanaikaisia esineita. Olinkin ihmetellyt leiripaikkani kuoppia.
Matka jatkui kohti Petsamoa. Asfaltti tai sen rippeet muuttuivut taitoajoa vaativaksi. Ajolinjoja piti hakea koko ajan eika aina ollut tarjolla edes kohtuullista vaihtoehtoa. Tarina ravistelu oli melkoinen. Ketutti jarrutella mukavissa alamaissa, jotka veivat alas tundralta.
Ennen ja jalkeen Petsamon on pari isoa varuskuntataajamaa. Ensin tuli vastaa Sputnik sitten Km 19, kummassakin tie kulki kaytannollisesti katsoen varuskunta-alueiden lapi. Panssarivaunuja ja muita sotilasajoneuvoja oli kymmenittain aivan tien vieressa samoin varusmiesten harjoitusratoja. Hammastattyttavaa etta tieta saa ylipaansa kayttaa lapikulkuun. Opasteissa kerrotaankin, etta pitaa pysya paatiella, ja matkalla Murmanskista on yksi passintarkatuspiste.
Kun poikkesin Petsamoon betonikerrostalojen keskelle etsimaan ruokakaupaa, joka myos loytyi seuraamalla muita ihmisia, niin evastaessani kaupan ulkopuolella sitten joku liittovaltion virkamies tuli vapaa-aikanaan jututtamaan, etta tiedanko varmasti reitin kohti Kirkenesia ja olenhan menossa saman tien. Han ei kysynyt passia eika pannut pahaksensa, etta saatoin evashetkeni loppuun, mutta jai paivystamaan, etta varmasti palaan paatielle.
Kauppaepisodia ennen olin ehtinyt piipahtaa Petsamon ortodoksiseen kirkkoon iltajumalanpalvelukseen vajaaksi vartiksi. Kirkko on paatien varressa ja se on lahinna pikkumokin kokoinen ja vaatimattoman nakoinen ulospain, katolla on pikku sipulitornin tapainen. Sisalta kirkko on viihtyisa ja siella on kymmenia hienoja pienia ikoneja ja taidokkasti veistetty alttariseina. Papin ja apurin lisaksi paikalla oli kolme seurakuntalaista, eika istumapaikkoja kovin montaa enempaa ollutkaan.
Illalla kavan ihmettelemassa Zapoljarnyin kaupunkia, jonka ylla leijui sankka valkea pilvi. Kaupungissa on kaiketi maailman syvin kaivos, joka ulottuu yli 12 kilometrin syvyyteen. Maan pinnalla sitten leijuu nikkelin louhinnasta ja sen tyostamisesta aiheutuva poly, joka tuntuu kurkussa, kun tuuli painaa saastetta alle kilometrin paasta asutuksen paalle.
Yoksi asetuin muutaman kilometrin paahan Nikelin nikkelikaivoksista. Soisen vaivaiskoivikkoleiripaikkani mustikoihin en uskaltanut sentaan koskea. Vasta aamulla oivalsin, etta kaivosalue alkoikin jo reilun kahden kilometrin paasta. Valkoista savua ilmaan puskeva piippu oli kahdeksan kilometrin paassa aivan Nikelin kaupungin kupeessa. Tuotantolaitoksen ymparisto sopisi hvyinkin jonkun scifi-elokuvan kuvauspaikaksi. Itse Nikelin kaupunki vaikutti muuten tavlliselta ja mielettyvalta pikkukaupungilta. Kavin seka Zapoljarnyissa etta Nikelissa myos hautausmaalla, jotka olivat tien vieressa, ja hautakiviin kaiverrettujen vainajien kasvojen perusteella nopea ja pinnallinen katselmus antoi vaikutelman kohtuullisen nuorista ihmista, siis suhteellisesti ottaen. Nikelin vanha hautausmaa sijaitsi pensaikon ja koivikon keskella niin kuin vanha ugrilainen uhrilehto
Rajavyohykeen viimeiset 20 kilometria sujuivat aidatun alueen sisalla, ja ihan viimeiset niista olivat vaihteeksi tietyomaajoa kuin muistutuksena siita ett Venajan osuuden noin 500 kilometrista ainakin 10 % oli tietyomaata. Lopuistakin aika iso osa oli rajussa kunnossa.
Heti Norjan puolella paalle puhkui kolea ja kostea saa. Malko pian rajan jalkeen vilahtivat esiin ensimmaiset Jaameren aallot vuonon pohjukassa. Kylmat vareet tayttivat viluisen vaeltajan. Tatatko varten olen vaeltanut kolme viikkoa? Kavaisin ihmettelemassa Kirkenesin taajamakaupunkia, joka on Etela-Varangin kunnan keskusta. Mutta nakyma ei arkkitehtoonisestikaan lammittanyt. Venalaiset kaupungit ovat kaikessa rujoudessaan ja keskenereaisyydessaan kauniimpia.
Kiiruhdin reilut 30 kilometria edemmaksi. Kiipeilin hienoissa maisemissa taistellen kylmyytta vastaa. Leirin laitoin parin ison vaivaiskoivun suojaan kosteaan rahkasammalikkoon loivaan vuononrinteeseen 20 metrin paahan tiesta. Aamu oli kammottava. Olin laittanut vaatteet ulos kuivumaan, mutta herasin uudestaan sateen ropinaan, lampotila oli tuskin kymmenta astetta Sain kiskoa kylmat ja kosteat ajovaatteet paalle sisalla teltan suhteellisessa lammossa. Brrrrrr.
Jo valmiiksi viluissani aloitin reuhtomisen lammetakseni. Naatamojoen kosken energia lammitti mielta, mutta paikallinen kahvila-majoitusyrittaja oli laittanut lapun luukulle, eli ei lamminta juotavaa. Jylhat maisemat ryydittivat muutoin melko ankeaa menoa, mutta harmaat pilvet olivat sentaan ystavallismielisia monta tuntia. Jututin matkalla hollantilaispyorailijaa, joka kertoi etta Inarissa oli ollut viela aamulla kesaista. Turhaan toivoin kylista loytyvan kahvilaa, vasta illemmalla loysin saamelaisyrittajan, joka piti kotipihallaan pienta campingaluetta ja merisaamelaismuseota. Olin liian vasynyt ja kylmissani innostuakseni merisaamelaisesineista, mies osoitti kadella pihan peralle pyoreaan puumajaan, jossa oli termospullossa melko lamminta vetta. Elama tuntui voittavan siina porontaljapenkilla istuessani suojassa ulkoilman viileydelta.
Lepo ja myotaiseksi kaantynyt tuuli siivittimat minua viela pari tuntia eteenpain. Reilun tunnin kestanyt sadekin rauhoittui. Saavuin Varangerbotnin taajamaan kaupan sulkemisajan jalkeen, mutta kylassa on myos huoltoasema. Hyppasin huoltoaseman maailmaan, joka tuntui kovin vieraalta edellisviikkojen jalkeen. Kassalla tajusin liian konkreettisesti, etta taloudellisesti ottaen Norjassa kannattaisi matkustaa vain silloin kun euro on todella vahvoilla.
Emmin, pitaisiko pysahtya muutaman kilometrin paahan yopymaan sisatiloihin. Mutta lepo ja huoltoaseman lammin tee ja seka hintashokki antoivat voimia jatkaa. Vain tuntia myohemmin havahduin siihen, etten todellakaan jaksa enaa seuraavaan taajamaan. Loysin telttapaikan vuonon rantatormalta kosteasta ja sammalisesta heinikosta. Tuuleton saa houkutteli aivan torman reunalla
Nukuin hyvin ja pitkaan, ja aamulla paistoi aurinko! Mutta tuuli oli rajua. Sain teltan lammossa hoidettua aamutoimet mukavasti ja vaatteet kuivattua pyoran paalla lahes kokonaan. Mutta lahtoa tehdessa katkesi pinna, jonka kanssa meni tunti askarrellessa reippaassa tuulessa, auringon lammossa kuitenkin. Ja maisemat olivat loistavat.
Melko pian navakkaan vastatuuleen puskettuani oivalsin, etta matka Varangin niemella pitaisi todellakin tehda koillisesta lounaaseen eika painvastoin, niin kuin kohtaamani sveitsilaispyorailija oli tiennyt paria paivaa aiemmin kertoa. Seudun vallitsevat tuuliolosuhteet ovat sellaiset. Myos kylakaupassa kohtaamani paikalliset vahvistivat asian yksimielisesti. Edellisiltana tuuli oli kuitenkin rauhoittunut, ja niinpa oletin, etta niin voisi kayda uudestaan. Ja myohaisen lahdon vuoksi paatin yrittaa myohaista rykaisya Vardohon saakka.
Ilta viileni, ja 70 kilometria ennen Vardota piti vaihtaa enimmaista kertaa avoimet ajohanskat tayskasineisiin. Kasistani paattelin, etta lampotila on pudonnut alle 10 asteen. Yo alkoi jo vahan hamartaakin. Ja sitten nousi ankaraa usvaa. Ajoin kolmen rankan ja kostean usvapatjan lapi yhteensa 20 kilometria. Lampaat ja porolaumat ihmettelivat matkaajaa usvan keskella.
Tasaisena rantatasankoa seurannut tie nousi ennen Vardota viela satakunta metria. Lasku rantaan oli hyyyyyytava. Seuraava koitos oli lahes kolme kilometria pitka tunneli meren ali. Kello oli kolme aamulla, eli luksusta oli puuttuva liikenne. Voin kuvitella paikan aika rankaksi pyorailykokemuksesksi, jos tunnelissa on yhtaan moottorimelua ja pakokaasuja. Ja lopuksi viela raju nousu 80 metrin syvyydesta saarelle.
Ihmetellen itsekin maaranpaahan saapumista hieman pokertyneena ajelin aution pikkukaupungin kaduilla. Tunnin haahuilun jalkeen paadyin telttailemaan kilometrin paahan kaupungin ulkopuolelle aamuauringossa. Ja heraaminen rannalla merilintujen mesoamista kuunnellen ja rantakasvillisuuden rujoa kauneutta ihaillen vahvisti kasitykseni: kannatti sittenkin tulla!
