Polkupyörällä Islannissa: Hrutafjördur 1615 km

29.7. Hrutafjördur 1615 km

Husavikin liepeillä vietin 15 tuntia sateessa kostealla niityllä hevoshaan vieressä. Kuusi hevosta kävi välillä katselemassa kuulumisiani. Vettä pääsi hieman jopa teltan sisään, mikä aavistuksen järkytti mielenrauhaani. Mutta aurinko pilkisti kuitenkin varovasti esiin kaiken jälkeen jälleen kerran. Kiiruhdin ennen sulkemisaikaa postiin, jossa odotti luottomekannikon ystävänsä avustuksella Islantiin toimittama seisontajalka. Rengasliikkestä sain työkalun lainaksi sen asentamiseen.

Viimeisenä Husavikin kokemuksena oli vierailu absurdissa penismuseossa, joka niittää maailmalla mainetta omituisena pikku-uutisena, kuinka 2000 asukkaan kalastus- ja valasbongaustaajamassa voikaan olla tällainen museo. Itse lokaali on kovin pieni ja vähän liian hämärä, että voisi kunnolla perehtyä mm. esperantonkielisiin kuvauksiin näyttelytarpeistosta. Jos museokäyntejä mitataan vierailija per neliömetri, niin veikkaisin, että penismuseo nousee ainakin heinä-elokuun saldollaan ihan Euroopan vierailumpien museoiden joukkoon, Husavikisaa käy nimittäin vuosittain 50 000 - 80 000 valasbongaria. Luultavasti museo ei täyttäisi kaikkien museoalan ihmisten laatuvaatimuksia järjestelmällisyydellään ja luokitusperusteillaan, sillä hieman sekava vaikutelma paikasta jää. Mutta varsinaisesti paikka ei jätä kyllä kylmäksi, absurdeja elementtejä on aivan tarpeeksi valtavien merinisäkkäiden täytettyjen elimien lisäksi. mm. Pekingin olympialaisissa hopeaa voittaneen käsipallomaajoukkueen hopeiset vedokset miehistön anatomiasta.

Husavikista matka jatkui myötätuulessa reippaan solan läpi Akureyrin vuonolle, jonne lasku oli riemastuttavan huikea kokemus hämärän jo saapuessa auringonlaskun aikaan. Akureyri on kaunis pikkukaupunki vuorten juurella, kiertelin matalia asuinkorttelieta, joista henki rento asenne elämään, pihat rehoittavat monin paikoin sopivasti heinittyneenä ilman että paikka vaikuttaisi mitenkään olevan rappiolla. Isossa ostoskeskuksessakin uskalsi jättää pyörän lukitsematta kaupassa käynnin ajaksi. Olen lukinnut pyörän kolmen viikon aikana tasan yhden kerran, silloinkin aivan turhaan.

Akureyrista nousu seuraavaan solaan oli matkan rajuin koettelemus, jopa rajumpi kuin ensimmäisien viikon sisämaa-ajelu vuoristossa, lyhyempi tosin. Lempeä portaittainen 30 - 40 km:n nousu solaan olisi ollut ihan mukava kiipeilykokemus, mutta jossain kohtaa nousi kova tuuli, joka navakoitui koko ajan ja puuskissa eteenpäin pääsy aivan tasaisellakin onnistui enää vaivoin keveimmällä vaihteella. Sade maustoi matkaa säännöllisin väliajoin. Ainoa hyvä uutinen oli, että tuuli ei ollut kuitenkaan hyytävän raakaa. Ennen viimeistä nousua olin yli kolmen kolmen tunnin raatamisen jälkeen aivan loppu, ja kuikuilin jo telttapaikkaa, mutta kun mitään suojaa ei tuulelta ollut avoimessa maastossa. Yksi autiotalo olisi ollut nelisensataa metriä tieltä, mutta ei autiotalot eivät houkuttele, joskus matkoillani telttailen niiden pihoilla, mutta sisään ei minua yöksi saa, niissä on aivan liian suuria riskejä astua lahon lattian läpi tai vastaavaa.

Sinnittelin viimeisen nousun juurelle 3 - 4 kilometrin tuntivauhdissa, vaikka ei minulla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia nousuun, jos tasaisellakaan ei pääse kuin vaivoin eteenpäin. Mutta päätin yrittää. Ja yllättäen hieman sivuun laakson suunnasta nousevalla kolmikilometrisen muutaman mutkan tiellä tuuli olikin kohtuullinen vain puuskissa hetkin liikkeen pysäyttävä. Pääsin mäkeä ylös paremmin kuin laakson tasanteella! Mutta juhlin onnistumista hieman liian aikaisin. Pitkä, loiva lasku alas ei ollut helppo sekään. Tuuli ilmaantui sivusta raivoisana, ja jouduin tekemään hartiavoimin töitä pysyäkseni tiellä. Parin rekan kohtaaminen oli jotain aivan hasardia. Ilmavirtojen äkkinäiset liikkeet saivat karavaanini lähes holtittomaan sivuttaisliikkeeseen ensin kohti tien keskustaa ja sitten hätäisen korjausliikkeen takia kohti tien reunaa, lisäksi rekat nostattivat tienpinnasta sumuisen suihkun päälleni. Sinnittelin alas, mutta aivan uupuneena leiriydyin ensimmäiseen puolittaiseen tuulensuojaan, joka oli kivinen ja sorainen tieleikkauksen reuna kahden metrin päässä Ykköstieltä. Rinteestä oli pudonnut murikoita kapealle tasanteelle, mutta rakensin niistä varmuuden vuoksi 30 senttiä korkean suojamuurin telttani eteen, ettei majapaikan päälle tule lisää tavaraa yöllä.

Aamulla paistoi aurinko. Ensin vastatuulta puoli tuntia, sitten hillitöntä myötätuulta reilun tunnin, sitten kammottava kolmen tunnin nousu vastatuuleen, matkaa oli noin 14 km. Sitten huikea seitsemän kilometrin lasku, ja myötätuulta parti tuntia ja lopuksi sivuvastaista vielä tunnin. Bonuksena pari rekkaa teki aivan liian tiukan ohituksen, päätien kaistat ovat nimittäin todella kapeita ja piennar olematon. Yleensä autot odottelevat takana kohtaamisisssa, myös henkilöautot, mutta ihan kaikilla ammattikuljettajilla ei tunnu olevan sellaiseen aikaa. Päivä oli kieltämättä polkemisen kannalta mieleenpainuva. Yöksi pääsin tyhjän hevoshaan viereen peräti 30 metrin päähän tiestä. Ja aamulla odotti jälleen yltynyt järjetön vastatuuli. Sinnitelin viitisen tuntia, ennen kuin pääsin risteykseen, josta tie erkani luoteiselle vuonorannikolle. Yritän selvitä reilussa viikossa Reykjavikiin tältä koukkauselta (risteyksestä josta erkanin olisi Reykjavikiin ollut enää 160 km). Pikkutiellä on mukava ajella, myös pätkittäin soralla. Yö sujui vuonon rannalla aaltojen humistessa lempeästi rantaan.

< edellinen blogipäivitys