Linja-auto töytäisee nurin, muttei Oulunkylässä
Linja-auto töytäisee pyöräni asfalttiin. Vain neljä tuntia sen jälkeen, kun edellisessä blogikirjoituksessani epäilin, että saatan jäädä joskus auton alle Oulunkylässä. Häviän ensimmäisen erän vedonlyönnistä, sillä törmäys sattuu kahden kilometrin päässä ennustamastani onnettomuuspaikasta.
On sunnuntai-iltapäivä, poutasää, ja näkyvyys on hyvä. Poljen Itä-Pakilassa hiljaista pikkukatua, jolla ei ole läpikulkuliikennettä, nopeusrajoitus 30 km/h. Ajan ajoradan reunassa, pyörätietä ei näin pienellä kadulla ole. Samaan suuntaan menevä linja-auto lähtee ohittamaan T-risteyksessä, jossa tie kaartaa loivasti vasemmalle. Heti risteyksen jälkeen ison auton kylki tulee lähemmäksi ja lähemmäksi, eikä minulla ole tilaa väistää tarpeeksi. Mitäh!? Sehän…! Ja linja-auton kylki nappaa kiinni ohjaustankoni vasempaan nousukahvaan, työntää pyörän vasten katukivetystä, enkä ehdi enää hypähtää jalkakäytävälle.
Paiskaudun kylki edellä asfalttiin. Eikä linja-auto pysähdy vaan jatkaa matkaansa läheiselle päätepysäkille. Hölmistyneenä nousen pystyyn, laitan ketjut paikoilleen ja 
poljen raivoissani päätepysäkille. Kuljettaja seisoskelee ulkona ja on hämmästynyt, kun ryhdyn huutamaan pelkoani ja vihaani lähietäisyydeltä. Ensin hän epäilee, ettei mitään kontaktia olisi ollutkaan, ja yrittää sitten vielä sanoa, että ehkä olen polkenut liian lähellä linja-autoa. Saan viisikymppisen miehen mukaani katsastamaan auton perää, johon on jäänyt musta viiva nousukahvan eristysnauhasta ja jossa tiepöly on pyyhkiytynyt pois auton kyljestä. Mies sanoo vaisusti jotain peränylityksestä, kuinka näissä pitkissä autoissa on iso peränylitys. Jatkan osittain painokelvotonta huutoa lähietäisyydeltä, mutten nosta käsiäni miestä kohti.
Paikalle kertyy pikkupoikia ihmettelemään mekastusta. Yksi räyhäkierros vielä, ja kuljettaja nousee autoon tuolilleen. Nousen perässä tuijottamaan, yhä läheltä. Kerron olosuhteisiin nähden jo rauhallisesti, että olen itsekin ajanut linja-autoa ja että tiedän, ettei se ole ihan niin helppoa kuin voisi luulla. Näen hänen silmistään, että primitiivireaktioni on saanut kaikupohjaa. Miestä ahdistaa tietoisuus omasta alkeellisesta ajovirheestään. Enää ei tarvitse huutaa. Välillämme on ymmärtävä yhteys, uskon niin. Hetken hiljaisuuden jälkeen kättelemme, ja vannotan häntä vielä ajamaan huolellisemmin. Pojat seuraavat näytelmää, joku virnistää huvittuneena.
Selviän episodista muutamalla mustelmalla ja lievällä tärähdyksellä kämmeneen ja kyynärpäähän. Ajohousuihin tulee polveen reikä, jonka saan nailonpaikalla piiloon. Mutta siis hiljaisella sivukadulla, jossa ei ole muuta liikennettä, ohittava linja-autonkuljettaja ei osaa lievässä kaarteessa huomioida peränylitystä, se on vähän pelottavaa. Toki vastakkaisella puolen tietä on autoja pysäköity, eli katu ei ole järin leveä, mutta silti. Hän on ollut liikenteessä joko ajotaitoihinsa tai ainakin viretilaansa nähden liian isolla autolla. Perususkomukseni, että ajoradalla on turvallisempaa kuin pyörätiellä saa kolhun, mutta ei murene.
