Polkupyörällä Islannissa: kaksi viikkoa lähtöön

Juuri juhannuksen alla matkapyöräni kotiutui luottomekaanikon pajalta, ja ensimmäiset testikilometrit ovat takana. Uutta ovat etusivulaukut, joiden vaikutusta ajettavuuteen on tarkoitus kokeilla. Mutta vertailun luotettavuuden vuoksi on ensin totuttauduttava ajokin vaihdokseen, sillä pyörät ovat yksilöitä.

Kakkospyörällä olen hakenut tuntumaa kestävyyteen ja uusiin kenkiin ja kenkäsadesuojien lämpöominaisuuksiin. Kengissä päädyin sitten kuitenkin yhtä numeroa suurempaan aiempaan malliin, vaikka sainkin blogin lukijoilta mielenkiintoisia ehdotuksia.

Tärkein testiajo on liittynyt Taivi Toikan Riihimäki–Juuka-pyöräterapiaprojektiin. Polkaisin aamuyöllä Helsingistä reitin alkuun Riihimäelle. Islanti-sopeutumisen tunnelmaa paransi koko nelituntisen menomatkan jatkunut sade. Riihimäeltä Lahteen oli välillä poutaistakin. Mutta paluu Lahdesta yksin oli se varsinainen kestävyystesti, kun kilometrimäärä nousi 24 tunnin ajossa yli 230:n. Väsymystä voimisti univelka, tankoonkin voi nukahtaa. Alkuillasta päädyin Orimattilassa levittämään makuualustan linja-autopysäkille pysäköidyn rekan peräkärryn alle. Lepohetken päätteeksi ohi sauvoi rinkka selässä nuori nainen, joka päätyi peräkärryn alle sadesuojaan aterioimaan. Säde oli matkalla kävellen Keravalta Keuruulle helluntailaisten kesätapaamiseen. Tunnelma oli kovin intialainen, siellä on maantiellä melko tavallinen näky, että kuljettaja ja miehistö aterioivat alustaltaan korkeiden kuorma-autojen alla suojassa päivän paahteelta.

Oma urakkani on kuitenkin kovin kevyttä kauraa verrattuna Riihimäki–Juuka-projektin sankarin saavutukseen (matkan taustat edellisessä blogipäivityksessä). Olen saanut lähietäisyydeltä oppitunnin rajusta pyöräterapiasta. En ole ollenkaan varma, että olisin itse henkisesti valmis lähtemään tien päälle vilkkaaseen liikenteeseen tietoisena, kuinka toinen jalka voi pettää polkiessa alta monta kertaa päivässä ja kuinka pysähtyessä voisin kaatua melkein milloin vain, kun puutuneesta jalasta on lähtenyt tunto. Bonuksena kivut ja säryt ja ennen kaikkea menneisyyden raskas taakka, jota Taivi haluaa matkallaan purkaa.

Taivi on päässyt perille Juukaan. Vaikka hän on kaatunut viikon reissun aikana lähes kaksikymmentä kertaa, on Taivi muutama tunti perille pääsyn jälkeen sitä mieltä, että nyt pitäisi päästä takaisin satulaan. Jotta voisi selkeämmin käsitellä matkan koko merkitystä, sillä työstettävää reissusta riittää pitkäksi ajaksi. Mutta totta vieköön Taivi on näyttänyt, kuinka ihmeitä voi saada aikaan. Hänen viestinsä on se, ettei pidä antaa periksi.

Kaiken muun lisäksi Taivi antaa oppitunnin myös siitä, kuinka pyöräretkestä voi kertoa videolla. Hän on käyttänyt päivittäin tunteja matkan kuvaamiseen ja materiaaliin nopeaan työstämiseen huoltoasemilla. Taivin päivittäisvideot löytyvät hänen matkablogistaan (Pyöräilykampanja Part 2–8). Niistä saa hyvän aavistuksen siitä tunteiden vuoristoradasta, joka on maustanut matkan kulkua. Videoiden käsikirjoitus, kuvakulmat, taustamusiikki ja koko kerronta toimivat hyvin, vaikka ne ovat viimeistelty kenttäolosuhteissa. Mukanaan Taivilla on ollut kaksi telinettä kameralle, toinen tangossa, toinen takana korkeammalla. Sää ei suosinut kuvaamista, ja korkeaa tarakan kuvaustelinettä Taivi on käyttänyt säästellen, mutta esimerkiksi osassa 8 se pääsee oikeuksiinsa, kun Taivi saapuu Juukaan. Tekstimuotoiset matkaraportit löytyvät Teksti-TV:n sivuilta 836–838. Ja kolmannen päivän Suomen radion haastattelu  nousi julkaisupäivänään Yle Areenan kuunnelluimmaksi audiotaltioinniksi. Suomen radio kyseli 27.6. vielä Taivin kotiinpaluun tunnelmia, tämäkin haastattelu löytyy Yle Areenasta, kuten myös Pohjois-Karjalan radion kuudennen ajopäivän haastaattelu Joensuusta.

< edellinen blogipäivitys