Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä
Islanti-polkaisun kuvasato jäi lähettämättä tien päältä erilaisten teknisten hankaluuksien vuoksi kokonaan. Tässä ensimmäisen kymmenen päivän otoksia.
Laavakentät alkavat heti Keflavikin lentokentältä, ja Islantiin saapuva on jo ensikilometreistä saakka sisällä ihmeellisessä unenomaisessa maisemassa, jossa karua kuumaisemaa värittävät harmaanvihreät sammalet.
Ensimmäisen yön vietän pikkurotkossa, jossa Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaatat erkanevat toisistaan. Telttakepit uppoavat mustaanharmaaseen hiekkaan liian sujuvasti, mutta vahvikkeeksi on tarjolla monipuolinen kokoelma laavakiveä. Tuuli viilentää yötä reippaasti, eikä aurinko aamulla lämmitä, koska olen jäänyt Euroopan puolelle varjoon.
Kesäisin Islannin ympäri kiertää värikäs joukko eurooppalaisia, amerikkalaisia ja aasialaisia polkijoita, jotka mitä luultavimmin eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet, sen verran reippaasti mm. tuuli maustaa matkan tekemistä. Islantilainen polkupyöräyrittäjä arvio pyöräturistien määräksi pariatuhatta. Liikkeellä on erinäköisiä karavaaneja peräkärryineen. Tässä esimerkki kuinka homma hoituu tandemilla.
Rannikolla matkaajan seurana on äänekästä väkeä. Mm. lokit, kajavat, tiirat, punajalkaviklot, meriharakat, hanhet, myrskylinnut ja korpit viihdyttävät moniäänisillä konserteillaan. Paikoin ne oleilevat tiellä niin runsaslukuisina, että tiehallinto kehottaa autoilijoita keventämään kaasujalkaa.
Rosoisten laavakenttien kauneus syöpyy mielen syvyyksiin elämän suurena arvoituksena. Kummallisesti kumpuilevien kivikoiden kätköissä on kaikenlaisia koloja, joissa voisi asustella vaikka mitä väkeä. Maiseman yksityiskohdat ovat välillä niin vaikeasti hahmottuvia suoraviivaisen rationalismin säännöillä, että maahisiin olisi helppo uskoa.
Selfossin kaupungin liepeille yksityisen maatilan kirkkomaalle on päättynyt suuren amerikkalaisen shakkimestarin Bobby Fischerin maallinen vaellus. Islannin parlamentti pelasti Fischerin joutumasta viettämään vanhuutensa viimeisiä vuosia vankilassa. USA:n hallintoa ankarasti kritisoinutta Fischeriä syytettiin synnyinmaassaan maanpetturuudesta ja verorikoksista.
Strokkur-geysir on erittäin säännöllinen. Se sylkäisee taivaalle kuumenneen vesisuihkun muutaman minuutin välein. Aivan joka kerta vesipatsas ei nouse 30-40 metrin korkeuteen saakka mutta joka toinen tai kolmas kerta kuitenkin. Vietän yöni viiden kilometrin päässä pellon reunassa, ja katselen iltapuuhieni lomassa Strokkurin puhinaa. Aamulla (=puolitapäivin) tulen ihmettelemään sitä lähempää.
Reilun kymmenen kilometrin päässä geysir-alueelta on Gulfossin putous, jonka kosteaksi harsoksi kohoavaa pauhua voisi tuijotella vaikka koko päivän. Aurinkokin koristaa harsoa vähän väliä hennolla sateenkaarella.
Katla-tulivuori provosoi jäätikön sulamista sen verran runsaasti, että yksi rannikon silloista huuhtoutuu mereen. Tilapäinen ratkaisu jokiuoman ylittämiseen saatiin kolmessa päivässä, mutta tieto siitä ei ehdi minulle ajoissa, ja päädyn koukkaamaan kohti itää sisämaan kautta Hekla-tulivuoren kupeesta. Hekla pysyy onneksi vaiti.
Kiertotie vie karavaanini F-tielle, jotka ovat sen verran rajuja, ettei niillä saa ajaa tavallisilla kaksivetoisilla henkilöautoilla. Ensimmäiset kilometrit eivät vielä paljasta miksi, vaikka pyöräilijän näkökulmasta tie onkin pätkittäin pehmeätä harmaata hiekkaa, johon puolikapeat renkaani uppoavat niin pahasti, että pyörää pitää myös talutella.
25 kilometriä F-tien risteyksen jälkeen alkaa luokituksen syy täsmentyä. Haahuilen tunnin verran tutkailemassa rantoja etsiessäni ylityskohtaa, josta uskaltaisin lähteä taluttamaan karavaaniani joen poikki, ja kumisaappaathan eivät kuulu vakiovarustukseeni. Ilta on jo niin pitkällä, että päivän hikoaminen ja reippaasti viilenevä ilta saavat minut leiriytymään vähän matkan päähän keräämään voimia ja uskallusta.
Yllättäen saan aamulla kyydin ensimmäisen joen yli, juuri kun olen saanut lahkeet käärittyä ja vakuutettua itseni, että pystyn ylitykseen. Tapaus vahvistaa uskoani, että viime kädessä mikään ei ole sattumaa. Pääsen jatkamaan F-tievaellusta, jota on tiedossa yhteensä n. 120 kilometriä. Lumijäämien määrä tien tasolla yleistyy.
Pääsen toisenkin joen yli liftaamalla, mutta kolmannella kerralla kengät ja sukat pitää riisua. Laitan jalkaan erityiset lämpösukat ja kevyet sandaalit. Reittitutkailun jälkeen kahlaan veteen. Keskivälin jälkeen vesi nousee polvien alapuolelle ja joudun puskemaan karavaania eteenpäin. Äherryksen lomassa vasen sandaali katoaa virtaan.
Kaikkiaan kahlattavia jokia kertyy päivälle kahdeksan, ja joka kerta uuden kahluun ilmestyminen herättää tunnereaktion. Alkuun päästyäni olen ensin hetkittäin jopa innostunut: "Haa, tästä mennään!"
Jotkut ylitykset ovat suhteellisen helppoja, lyhyitä ja matalia. Mutta ajamisen rytmittyminen kilometrin kahden välein sukkien ja kenkien riisumiseen ja pukemiseen alkaa jossain kohtaa muuttua rasittavaksi. Eivätkä veden ja ilman kylmyys auta asiaa, eikä sekään, että pyörän seisontajalka murtuu, eli pyörä pitää kaataa kyljelleen aina ennen ja jälkeen kahluun.
Jotkut joet ovat niin leveitä, että ylitettävä matka on toistasataa metriä, toki niin että keskellä on särkkiä. Kahluita kertyy sarjaksi ja niiden välillä pitää liikkua rivakasti, etteivät kylmät sukat ala järkyttää lämpötasapainoa. Kuudes ylitys on hankalin. Olen jo väsynyt, kun lähden tuuppaamaan pyörää taustalla näkyvään kolmanteen kahluuseen. Ajaudun syrjään optimireitistä ja vyötäröä myöten pulahtaminen on yhden askeleen päässä. Ehdin jo aloittaa sen askeleen ottamista.
Rankka reitti kulkee jatkuvasti vaihtuvissa maisemissa laaksosta toiseen. Luonnon kauneus vyöryy päälle kannustaen jatkamaan vääntöä. Tosin vain hetki tämän kuvan jälkeen vaikeuskerroin kasvaa, kun aamuun saakka kestävä sade alkaa vihmoa kevyessä tuulessa maastoa. Onneksi vain kymmenen kilometrin päässä on majatalo, edellinen oli 40 kilometriä aikaisemmin. Pääsen lämpimään, isoon dormitory-huoneeseen joukon jatkeeksi.
Kiertoreitin jälkeen lepään yhden päivän rannikolla ja jatkan kohti itää, jossa odottaa jäätiköiden näytös. Lähes Uudenmaan kokoinen Vatnajökull työntää kielekkeitään monessa kohtaa aivan merenpinnan tasoon Ykköstien liepeille, myös kesällä. Grimsvötn-tulivuoren toukokuisen purkauksen jäljiltä jäätiköitä peittää usein kevyt harmaa kuorrutus.
Teen patikkaretken jäätikölle, joka ulottuu kahden kilometrin päähän Ykköstiestä. Jäätikön reunalle pääseminen edellyttää puolen kilometrin vaellusta jyrkähköllä sorarinteellä, jossa alkumatkan pääsee eteenpäin rujolla polulla, mutta loppumatka pitää improvisoida. Uteliaan innostuneen pikkupojan vimmalla riennän eteenpäin epästabiilissa maastossa.
Jäätikön uloimman reunan poimut ovat peittyneet ohuen sorakerroksen alle, mutta sitä pitkin pystyy sujuvasti liukumaan surffaten alas. Jäätikön pintaan ovat sulamisvirrat kovertaneet V:n muotoisia jyrkkiä, neljä-viisi metriä syviä uria. Seurailen satakunta metriä yhtä sulamisuraa. Pidemmälle en uskaltaudu, sillä jäätiköillä ei pidä liikkua ensinkään yksin, eikä ilman kunnon varusteita. Mutta tämä lyhytkin vierailu riittää nostattamaan jäätikköinnostusta. Havaitsen mm. että jää on tietyssä kiteytymismuodossaan todella kauniin sinistä.
Jäätikkövierailun jälkeisen yön vietän seuraavan Ykköstien lähelle tulevan Vatnajökull-kielekkeen maisemissa kosken rannalla parin kilometrin päässä jäätikön reunasta. Yöllä jäätiköltä nousee hyinen puhuri, joka alkaa ravistella telttaani. Kivipainoin tuetut telttakepit kestävät, kunnes päänpuoleinen kiinnitys pettää aamiaisen aikana. Onneksi myös aurinko pehmentää tuulen viileyttä.
Vajaan 20 kilometrin päässä leiristäni on Islannin suurin jäätikkölaguuni Jökulsarlon, joka on jäätikön eteen 1930-luvulla muodostunut järvi. Se laajenee ilmaston lämpenemisen myötä. Laguunille pääsee kolmen vartin risteilylle pienten jäävuorien sekaan amfibio-vaunulla, joka pulahtaa sujuvasti maalta veteen.
Leiriydyn Höfnin kaupungin liepeillä kostean pellon reunaan. Telttapaikaltani on näkymät neljälle eri jäätikkökielekkeelle, joista yksi erottuu kuvassa järven kaltaisena elementtinä. Höfn on Islannin jäätikköretkeilyn ykköskaupunki. Ken haluaa kunnolla tutustua jäätiköihin, hän tulkoon Höfniin, josta järjestetään retkiä valkean maaston labyrintteihin.
< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa
< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia
< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)
< viimeinen blogipäivitys matkalta
< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa
< Yhteenveto ja matkan nettisivulla
