Polkupyörällä Islannissa: Husavik 1250 km

24.7. Husavik 1250 km
Kolmas matkaviikko on edennyt vauhdikkaasti. Ylängön erävaelluksen jälkeen Myvatnin järven seutu tuntuu keitaalta erämaassa. Rehevä lintujärvi on mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeessä, ja seudulla riittää vulkaanista ihmeteltävää rikintuoksuisista kuplivista savilähteistä kuumiin luolajärviin ja ihmeellisiin laavamuodostumiin. Myvatnissa voisi viettää aikaa viikonkin ihan kevyesti, itse riensin reilussa 30 tunnissa keskeisempiä kohteita.
 

Hienoimmat hetket koin Dimmuborgirin laavakentällä ja sen läheisen tulivuoren rinteillä. Dimmuborgir on kuin iso puisto, joka on pyhitetty omituisenmuotisille laavapilareille ja niitä ympäröiville kasoille. Opaskirjassa paikkaa hehkutettiin helvetin esikartanoksi tai vastaavaksi, ehkäpä islantilaisetkin mieltävät paikassa sellaisia ulottuvuuksia, mutta itse koin laavamuotojen muistuttavan muinaista hindutemppelirykelmää, jota aika on jo päässyt murjomaan kuluttavilla voimillaan vähintään muutaman vuosisadan. Eli paikan pyhyys oli se valtava tunnelataus, joka oudoista muodoista vyöryi päälleni ei mikään viittaus tuhoaviin, negatiivisiin voimiin.

Puistossa voi vaelllella eri pituisia melko helppokulkuisia reittejä, itse kolusin parin kilometrin kierroksen, jonka jälkeen jatkoin pari kilometriä lisää kohti Hverfallin tulivuorta. Polku muuttui villimäksi, kun se kiemurteli vaivaiskoivikoiden ja laavakumpujen ja -möykkyjen lomitse. Viimeisen puoli kilometrisen se kulki suoraan karun tuhkakentän poikki. Je edessä oli nousu parisataa metriä korkeammalle kraaterin reunalle. Helpompi reitti olisi ollut kilometrin kauempana, siispä nousin suoraa rinnettä vaikemman polun. Vartin hillittömmän ja energisen kiipeämisen jälkeen ylhäällä odotti muodoiltaan klassisen puhdas, kaunis mustanharmaa kraatteri, jonka keskellä on vielä matala pikku kumpu. Kraatterin reunalla kulkeva polku on kolme-neljä kiometriä, ja sitä värittävät hienot maisemat joka suuntaan. Poikkeuksellisen lämmin kesäinen päivä siunasi kraatterinkiertoani, eikä tuuli kiusannut raakuudellaan vaan se oli ihan inhimillisen lievästi viileä. Tulivuorikierroksen päätti adrenaliinipitoinen alastulo. Päähänpistona lähdin tulemaan jyrkkää, löysähiekkaista ja soraista rinnettä alas vauhdilla, ja muutamassa minuutissa kaahasin juoksujalkaa pujotellen siksakkia ja pölyä nostattaen vuoren juurelle. Hahaa hihkuin itsekseni. Puhdistavan ekstaattinen kokemus.

Järviseudulta polkaisin jälleen erämaan poikki merenrantaan pohjoiselle rannikolle, matkalla näkymät muistuttivat jälleen pitkiä pätkiä saharamaisia, elottomia maisemia. Husavikin tärkein asia on valaiden bongaus. 54 euron investoinnilla pääsee kolmen tunin risteilylle hyiselle lahdelle isossa vanhassa kalastusveneessä. Onneksi päivä oli periaatteessa lämmin. Reilun puolen tunnin navigoinnin päässä on valaiden suosima ruokailuseutu. Vene hiljentää, ja jännitys tiivistyy. Korkealta pikkukannelta opas huomaa ensin valaan hengityssuihkun, ja sitten lahtivalaan selkä nousee pintaan kerran, toisen ja kolmannen ja sitten se sukeltaa pois. Lahtivalas ui nopeasti ja sen seuraaminen ei ole helppoa. Lisänähtävää odotellessa jännitys on niin tiivis, että vieressäni venaan keulassa lapset kuiskivat keskenään, noin kuutisenkymmentä aikuista odottaa hiljaa.

Mutta lahtivalas ei enää tule esiin. Sen sijaan bongaamme muutaman minuutin päästä ryhävalaan, joka viihtyilee samoilla vesille pidempään. Ja näemme sen puolentoista tunnin aikana nousevan esiin kymmenkunta kertaa hiemen eri paikoissa, ja joka kerta se käy pinnalla 2-4 kerran sarjoissa ennen kuin se sukeltaa syvemmälle. Todennäköisesti se on sama valas. Välillä se pyrskähtää pintaan vain parinkymmenen metrin päässä veneestä. Tunne on ihmeellinen. Liikutun ison merinisäkkään olemassaolosta niin, että kyyneleet ovat tunkea väkisin esiin. Kuin muistona muinaisista ajoista nämä isot eläimet ovat yhä pysyneet hengissä. Ja se on ihme!