Kypäräpakkoa rajan takaa?

Kamputsean ja Vietnamin erilaisuus näyttäytyy satunnaiselle tienkäyttäjälle esimerkiksi siten, että Vietnamin puolella rajaa motoristit käyttävät kypärää. Siis kaikki käyttävät. Kamputseassa vain suurimmissa kaupungeissa on mahdollista nähdä edes jonkun suojaavan päänsä.

Vietnamissa liikennetiheys on moninkertainen verrattuna naapurimaahan. Voisiko tarpeeksi monen omakohtainen tai välillinen kokemus onnettomuudesta selittää eroa? Vai se, että poliisi kontrolloi liikennettä, ja sanktiot kypäräpakosta lipeämisestä ovat tarpeeksi ankarat? Vai se, että kun tarpeeksi moni käyttää, niin sitten loputkin sopeutuvat vallitsevaan kulttuuriin? Ja sodan jäljiltä voi vieläkin nähdä militaristista muotoilua jäljittelevää arkimuotia myös päähineiden suhteen. Kypärää arvostetaan.

Vaikka turvallisuusajattelu on Vietnamissa aivan eri tasolla kuin Kamputseassa, ei kypäräpäisiä polkijoita vielä sentään näe, joitakin kilpapyöräilijöitä lukuun ottamatta. Suomessa ollaan turvallisuusnäkökohtien suhteen jo seuraavalla tasolla, mutta pyöräilijöiden kypärän käytön eroavaisuudet pääkaupunkiseudun ja muun maan suhteen muistuttavat Vietnamin ja Kamputsean välisiä kulttuurieroja.

Aamuisin omalla vakiotalvipyöräilyreitilläni lähes yhdeksän kymmenestä käyttää kypärää. Kesäisinkin pääkaupunkiseudulla aktiivifillaristeista jo yli puolet suojaa päänsä. Voisiko seudun liikennetiheys auttaa ymmärtämään sitä yksinkertaista faktaa, että varsinkaan taajama-ajossa ei onnettomuuden välttäminen ole enää kiinni pelkästään omasta varovaisuudesta. Erilaisissa viretiloissa vaeltavien jalankulkijoiden, toisten pyöräilijöiden, mopoilijoiden, lasten, dementikkojen, humalaisten, koiranulkoiluttajien ja autoilijoiden yhdistelmä voi aiheuttaa liian nopeasti muuttuvia tilanteita.

Itse olen pyörätiellä kahdesti iskenyt pään voimalla asfalttiin. Ensimmäisellä kerralla hölmöilin kännykkä kädessä pientä mäkeä alas routakohoumaan. Toisella kerralla jo pysähtynyt auto lähti huoltoaseman pihasta uudestaan liikkeelle ja ajoi päälleni. Tein vajaan voltin elokuvahypyn tangon yli ja iskeydyin maahan selkä edellä. Rintalasta murtui, ja takaraivo jysähti asfalttiin. Ilman kypärää en ehkä kirjoittaisi tätä juttua.

Mutta miten saadaan Suomen ”kamputsealaiset” ja varsinkin juniorit arvostamaan kypärää, jotta päästäisiin yhtään lähemmäksi ”koska muutkin käyttävät” -rajaa? Lainsäätäjän kypäräpakkosäädöshän vastaa veden kantamista kaivoon ja itse asiassa vain hämärtää kunnioitusta lakeja kohtaan.

Mutta entäpä jos joku Idols- tai BB-tähti astuisi tietoiskukampanjan tähdeksi kertomaan, kuinka traagisesti hänen elämänsä muuttui, kun läheinen tai ystävä löi päänsä asfalttiin tai kadun reunuskiveen yksinkertaisen kaatumisen vuoksi. Tai vielä parempaa, jos hän itse olisi onnettomuuden jäljiltä juuri ja juuri puhekykyisenä tankkaamassa sana kerrallaan elämänsä käännekohtaa. Ehkä juniorit tarvitsisivat myös jotain nopeatempoista kauhukuvagalleriaa ryydittämään kertomusta.

Tai entäs jos hieman sekava Andy McCoy imisi röökiä fillarin edessä koppa viikonloppujuomaa tarakalla ja toteaisi kypärä päässään: ”Ssiiss kyllä řisskin oddamisesssakin joku řaja on.”