Polkupyörällä Islannissa:Kirkjubäjarklaustur 500 km.

Mutta tie loppuu jokeen ja jatkuu sen toisella rannalla. On klo 22 ja liikenne on jo hiljentynyt. Ei ole ketään keltä pyytää liftiä joen yli. Kiertelen ja kaartelen tutkailemassa rantaa ja joen särkille vieviä reittejä. Keskellä jokea on kaksi särkkää, kahlaaminen pyörän kanssa pitäisi tehdä kolmessa erässä. Vesi on kylmää, eikä sen syvyydestä ole kuin suunnilleen-arvio, sen pitäisi jäädä polven alapuolelle siinä kohtaa mistä autot kulkevat.Mutta virtaus on melko reipas. Sekä joen tuntemettomuus etä kylmyys pelottavat. Tässä vaiheessa päivää kehon lämpötasapaino on sellainen, etten missään tapauksessa haluaisi kahlata kylmässä. Jahkailujen jälkeen päätän nukkua yön yli joenuoman kuivalla reunalla ja katsastaa tilanteen uudestaan aamulla.

Aamulla kerään voimia ja muistelen juhannuksena Riihimäeltä Juukaan vahingoittuneella jalalla polkeneen Taivi Toikan rohkeutta. Pelkoja päin. Eihän tämä minun koitokseni edes ole kovin kummoinen hänen saavutukseensa verrattuna. Psyykkaan itseni valmiiksi ja käärin lahkeet, mutta ennen kuin ehdin riisua kengät ja laittaa jalkaan erityiset rasvaiset vaellussukat ja sandaalit, paikalle hurauttaa islantilainen maastoautolla, jonka takaluukun saa sopivasti auki. Pyörä luukulle ja yli. Tapaus vahvistaa uskoani, ettei sattumaa ole olemassakaan. Asioilla on tarkoituksensa, isompi tai pienempi.

Pääsen reitin puolimatkaan ilman suurta tuskaa, hitaasti mutta varmasti. Yhden leveän puron yli joudun loikkimaan särkältä toiselle ja välillä pitää työntää pyörää pehmeässä hiekassa, ja muutama pisarakin tulee taivaalta, tuuli on tavanomaisen ilkeä, muttei koko matkaa. Puolimatkassa on suosittu leirintäalue ja vuoristoretkien lähtöpaikka, Landmannalauger. Paikan kioski vanhan amerikkalaisen koulubussin perässä on kyllä vähän heikko, kahvilaa ei ole, saan hankittua viimeisen kaupan olevan voileivän ja müslipatukoita ja juomaa, mutta en esim pääse sisälle lämpimään istuskelemaan minnekään.

Landmannalaugarin jälkeen alkaa Se retki, taaperran kahdeksassa tunnissa 32 kilometriä, ja ilman mitääni varsinaisia taukoja. Älyttömiä nousuja ja laskuja riittää, jouduin taluttamaan moneen kertaan päästäkseni ylös, joko pelkän jyrkkyyden tai sitten jyrkkyyden ja pehmeän alustan  takia. Mutta reitin todellinen haaste ovat jokien ja leveiden purojen ylitykset. Niitä on parikymmentä, puolesta selviän loikkimalla särkältä toieselle, kun jaksan hakea sopivaa ylityskohtaa, joskus sadan metrin päästä tien varsinaisesta ylityskohdasta. Mutta ylitettäviä jää silti vielä yhdeksän. Ensimmäisestä selviän liftaamalla saksalaisten turistien bussiin. Operaation häsläyskerroin on kuitenkin niin suuri, että se kasvattaa valmiuttani seuraavalle joelle lähteä kahlaamaan. Matkaa on reilut kymmenen metriä, virtaus kohtuullisen reipas. Vesi on kylmääää,se nousee pohkeeseen saakka. Puolessavälissä ylitystä lähtee toinen sandaalini virran mukana. Pahus! Seuraavat pitää mennä sukkasillaan. Onneksi joenuomien pohja on melko säännölllistä soraa, ja vesi on niin kirkasta että pohjan näkee.

Toinen ylitys on helppo, lyhyt ja matala. Saan värvättyä turistin kuvaamaan tapauksen autonsa ikkunasta. Kolmaskaan ei ole hankala, mutta kenkien ja kuivien sukkien jatkuva riisuminen ja pukeminen alkaa rasittaa, parhaimmillaan puolen kilometrin välein. Bonuksena on se, että pyörän seisontajalka murtuu omia aikojaan ylityspaikan tutkailuun valmiatautumisessa, eli joudun kaatamaan pyörän kumolleen moneen kertaan.Ja välillä vihmoo vettä, ei paljoa mutta kuitenkin, ja tuuli muistaa huomautella olemassaolostaan.

Neljäs ja kuudes kahluu kaikkiaan kahdeksasta ovat kuitenkin vaikeita. Ylitettävää on toistasataa metriä, niin että keskellä kaksi-kolme isompaa särkkää. Eli en oikein ehdi tutkia kaikkia ylityskohtia kunnolla joko itse arvioiden tai autojen liikkeitä tarkkaillen. Sillä kylmät ja märät sukat jalassa ei oikein halua maleksia rannalla ihmettelemässä vaan luonnostaan liikkeisiin tulee vauhtia. Tuosta se menee. Mutta varsinkin kuudes ei mene ihan putkeen. Toisen ja kolmannen särkän välissä on kahluumatkaa  kolmisenkymmentä metriä ja virtaus on reipas. Harhaudun optimiereitin syrjään, ja vesi nousee polviin saakka. Alkaa väsyttää, on kylmä, pyörän työntäminenkään ei ole vedessä eikä virtauksessa ihan kevyttä. Havahdun siihen, että pinnan alla on kuoppa, johon olen aikeissa astua, saan juuri ja juuri työnnettyä pyörää vastavirtaan ja vältettyä painauman, johon olisin uponnut vyötäisiäni myöten.

Hetken ihmetyksen jälkeen matka jatkuu, ja seuraava kahluu on alle kilometrin päässä, tällä kertaa pieni ja sievä, mutta v-käyrä alkaa olla jo aika koholla. Onneksseni kahdeksannen kahluun vastarannalla tapaan islantilaisten meteorologien ryhmän. Ronskisti miehet kauhovat tauollaan juomavettä suoraan virrasta. He kertovat, että ihmiset ovat usein vihaisia heille, meteorologin työ on Islannissa lievästi sanoen haasteellista, niin nopeaan tahtiin säätyypit vyöryvät päälle. Yksi  meteorologeista tunnustaa ettei usko maahisiin, toiset eivät ota kantaa, mutta kertovat, että niistä kerrotaan. Itse asiassa usein maasto on täynnä niin kummallisen näköisiä laavamöykkyjä ja kumpareita, että olisi aika helppo uskoa, että koloissa joku voisikin asustaa.

Illan päätteeksi olen jo niin poikki että vältän yhdeksännen, ihan yksinkertaisen kahluun raahaamalla pyörää sammalikossa ja hiekalla toista sataa metriä saapuakseni särkkäryhmälle ja heittelen isoja kiviä veteen jalansijaksi. Homma on päättyä kaatumiseen, kun kiviviritykseni ei ole ihan optimi ja vastarannalla on liian korkea törmä työnnettäväksi pyörää ylös. Kapuan vielä hirmuisen mäen ja joudun työntämään pyörää viimeiset 50 metriä. SItten älytön lasku, joka pitää ajaa alas jarrut pohjassa. Lisäksi huomaan, että jarrupalat ovat kuluneet päivän aikana tolkutonta ennätysvauhtia laavahiekan ja veden yhteisestä hionnasta. Mitään vaaraa jarrujen kulumnisesta ei seuraa, mutta yllätyn havainnoin selkeydestä.

Ja viimeiset viisi kilometriä sataa sitten kunnolla. Se on jo vähän kohtuutonta mielestäni, ja päivän aikana jo moneen kertaan kuluneet ärräpäät yhä vain voimistuvat. Suo kuokka ja Jussi -energia alkaa olla käytetty, enkä ole saanut kuokittua vielä suotani valmiiksi edes suopotkupallon piirikunnallisia kisoja varten. Löydän etsimäni camping/mökkialueen. Ja päädyn yhteismajoitukseen sisälle. En enää märkänä halunnut väkertää teltan kanssa viileässä tällaisen päivän päälle. Alakerrassa islantilainen hevosvaeltajajoukko ryyppää myöhään ja laulaa mm. joululauluja) (tai siltä ne kuulostavat).

Viimeinen neljännes takaisin ykköstielle sujui ilman kahlaamisia, mutta mäkien jyrkkyys oli yhä rajua. Ja lähes koko 60 kilometrin matkan aina tänne Kirkjubäjarklausturiin satoi ja tuuli vastaan. En ole varma olenko enää tulossa pyöräilemaan toista kertaa Islantin, tällainen vakaumus ehti kasvaa sateisen matkan aikana. Mutta huomenna olen ehkä toista mieltä. Nyt yövyn lämpimässä ja kuivattelen vaatteita ja latailen koneiden akkuja. Ensimmäinen tien päältä -haastattelu odottaa torstaina, se olöytyy Yle Areenasta, nimelläkin voi hakea niin löytää muutkin haastattelut. Palaan kommenttikysymykseen muonastani sittenkin vasta seuraavalla kerralla, nyt on yö jo tosi pitkällä. Niin, ja kuvia odottaville tiedoksi, että olen hukannut kameran kaapelin, eli ennen kuin sellainen löytyy kaupasta, niin kuvia en saa tulemaan.

ps. Kylän nimi merkinnee kirkkomaan muuria.

<edellinen blogipäivitys