Polkupyörällä Istanbuliin: Kiova,1510 km
Ensimmainen viikko vei sumuiselta Suomenlahdelta Minskiin. Ensimmainen paiva oli kuin kesalaitumella paasseen nuoren lehman paatonta koikkelehdintaa: Eksyin kunnolla jo heti Sakun taajaman etelapuolella (20 km Tallinnasta). Ajatus edeta pikkuteita Liettuaan saakka oli sinansa hyva mutta se vaatisi huolellista kartanlukua ja malttia. Kuka kaski kaantya Yksnurmen tienhaarasta, jos omassa kartassa paikkaa ei ole? Vain koska paikan nimi kuulosti hyvalta. Paadyin muutaman oudon mutkan kautta umpimetsaan, jonka niittytaipaleilla velloi vetta tieuralla. Paattavaisesti eteenpain mudassa, kylla taalta lapi paasee! Ja yllatys, niin paasikin. Meno tasoittui ja suunnistukseen tuli tolkkua. Soraa, huonoa asfalttia, sadekuuroja, aurinkoa, pitkan talven jalkeinen lampo ja kevyt hurmos vei karavaania eteenpain metsiin ja pellonlaidoille yopymaan. Yksi yo meni entisen bensa-aseman naapuritontilla taajamapuskissa sementtipalkkivaraston suojissa. Baltiassa on paljon hienoja metsia ja niittyja, ja soita. Elavissa kylissa saattaa viela nahda lehmia lypsettavan kasin niitylla.
Valko-Venajan viisumirajoite aikataulutti kiiruhtamaan viimeisen paivan Liettuassa. Ilalla klo 23 rajalla ei ollut ruuhkaa, ja selvisin puolessa tunnissa lapi. Paivisin aikaa vie mm. pakollisen paikallisen matkavakuutuksen hankkiminen, joka on vahan hidas toimitus. 2 euron vakuutuksen saaminen ei sinansa ole ongelma, ja virkailija oli niin leppoisa, etta olin unohtaa passinikin toimistoon. Mies joutui huomauttamaan, etta ota passi mukaan. Tietty raskas paiva painoi jaloissa, ja olimme virkailijan kanssa yhdessa nauraneet, kuinka han opetteli lausumaan kotikatuni nimea, mutta silti hieman heikohko suoritus reissaajalta, etta on unohtaa passinsa. Polkaisu pimeaan yohon raja-asemalta oli surrealistinen, silla tieta reunusti muutaman kilometrin verran rekkajono, jossa karsivalliset miehet valmistautuivat yon viettoon. Joku karytti nuotiotakin. Vahitellen jono hiljeni aanettomaksi, mita kauemmas paasin. Pimeassa yossa leirintastrategioitani oli kaksi. Joko loytaa valaistu risteys, jonka katvealuelle saisi teltan parin puskan taakse tai sitten polkaista aivan autiolle osuudella ja poiketa pikkutieta tai uraa maantielta vahan syrjaan ja omien ajovalojen valossa pystyttaa teltta. Savisen pellon reunasta loytyi sitten suojaisa paikka touhuta omien valojen keilassa Seuraava paiva oli armoton rutistus Minskiin saakka, 150 km, hyvan tien levealla mutta huonolla pientareella. Varattu hostelli loytyi tunnin haeskelun jalkeen pimeassa muutaman kyselyn ja yhden opastavan opiskelijapoyrailijan turvin, viimeisin apu loytyi taksin navigaattorista. Hostelli oli niin hyvassa jemmassa, etten ollut loytaa sita vaikka olin vain 50 metrin paassa. Paiva Minskissa sujui levatessa, ja sadeviitta paalla ajellessa ja yrittaen ostaa jotain syotavaa. Kyrilliset aakkoset tuovat jannan pienen lisan elintarvikkeiden valitsemiseen.
Minskissa tapasin myos opettajan, joka ryhtyi puolen tunnin jutustelun jalkeen selvittamaan millaisessa koulussa han opettaa. Vallassa oleva diktaattori on nimittain jarjestelmallisesti ajanut alas valkovenajankielista opetusta, minka vuoksi taysin valkovenalaisista kouluista on tullut jarjestelman ulkopuolisia. Koulu on silla tavalla laiton, etteivat opettajat voi esim. veroilmoituksessa kertoa tyopaikastaan eivatka oppilaat (lukiolaiset) voi koulusta valmistua vaan nimellisesti he opiskelevat Puolassa. Sinansa absurdia, etta valkovenajankielista opetusta vainotaan Valko-Venajalla, mutta se kertoo Valko-Venajan poliittisesta tilanteesta, siita kuinka outo jaanne se on neuvostovallan ajoilta. Valko-Venaja on nimittain slaavilaisten kansojen pieli sulatusuuni, jossa venajamieliset ovat onnistuneet saaman monopolin valtaan. Mutta diktatuuri on ikaan kuin jo vakiintuneessa vaiheessa, eli mitaan aktiivista vainoharhaista ilmapiiria ei sinansa ollut koulussakaan, vaikka opettaja joutuikin ensin kysymaan muilta opettajilta (mm. kahdelta opposition ex-kansanedustajalta), saanko tulla vierailulle. Tapaaminen meni ajallisesti vahan pieleen, silla aikaa oli tuhraantunut poliisin virastossa hankkimassa rekisteroitymisleimaa omaan maastatulolappuseeni, koska hostellilla ei ollut oikeutta vain ilmoittaa olemastaolostani jarjestelmaan, hotellilla tallainen oikeus olisi ollut. Nyt hostellinpitaja joutui tulemaan henkkoht kanssani virastoon leimaa hakemaan. (Venajallakin on kaytossa samanlainen reksisteroitymiskaytanto, mutta yleensa hotelli hoitaa asian huomaamattomasti). Nyt Valko-Venajalla tiettavasti harkitaan ensi vuoden jaakiekon MM-kisojen ajaksi viisumivapaata kuukautta tai jopa kahta, eli kaikki maasta innostuneet, ajoittakoon vierailunsa MM-kisojen aikaan. Opettaja muuten totesi, ettei han kannata kisaboikottia. Mutta kouluvierailuun viela, etta kevaan historiankoe oli jo ohi, ja oppilaat (noin 50) olivat jo poistuneet. Opettajatkin keskittyivat yhteyshenkilon tuoreen avioeron vatvomiseen niin innokkaasti, etta oma lasnaoloni rajoittui valkovenajankielisen ihmissuhdedraaman kuunteluun. Mutta tasta huolimatta kiinnostava visiitti.
Toinen viikko toi Minskista Kiovaan. Minskista kiirehdin 4 paivassa Ukrainan rajalle. Ihan enesimmainen paiva meni Minskin suedun pikkuteiden koluamiseen. Hyvasta kartasta huolimatta toistin Sakun-virheen ja lahdin harhailemaan. Tata edesauttoi paikallinen opastekaytanto, joka on kovin niukka. Ristreyksissa ei valtamatta ole mitaan kyltteja, ja sitten pitaa arpoa oikealta vaikuttavaa suuntaa. Hyodyllinen liikennemerkki on "etuajo-oikeutettu tie", mutta niitakaan ei riita joka risteykseen. Hyttysten juhlat jatkuivat pellonreunassa, metsikoissa seka myos valtatien varrella. Palasin nimittain paatielle toisena Minskin jalkeisena paivana. Tata osuutta leimasi parisataa kilometria pitka maantien levennystyomaa. Asfaltilla sai ajaa, mutta pari kertaa se oli niin tuoretta, etta pikea tarttui kevyesti renkaisiin ja pikeen pikkukivea, jota sitten piti kaapia pois muutamaan kertaan. Ja metsataipaleilla hyokkasivat hyttyset arhakkaasti heti kimppuun. Suu auki ei kannata iltaisin ajaa. Laulaessa menee hyttysia vaaraan kurkkuun. Viimeinen Valko-Venajan yo vierahti tietyomaan suojavallin suhteellisessa suojassa. Aamulla pikkubussi toi ensin maanmittaajat, ja kohta alkoi soranlevitys noin 10 metrin paassa leiristani.
Gomelin kaupungissa kavin viela kaupassa ostamassa yli 100 000 ruplan edesta muonaa ja juomaa. Juuri kun on tottunut tulemaan toimeen setelinivaskojen kanssa (kolikoita ei ole), mm. noin 5 sentin arvoisten setelien kanssa, pitaa aloittaa uusi setelioppi. Maasta poistuminen ei ollut ongelma. Pyoralla paasee katevasti jonojen ohi puomeille ja luukuille pahkailemaan, etta mita leimaa seuraavaksi tarvitaan. Protokolla menee niin, etta ensin puomilla saa lapun ajoneuvosta, ja tahan lappuun hankintaan sitten leima passintarkastuksesta seka tullista. Hyvaa matkaa oli viesti minulle, kun kuulivat etta olen Odessaa kohti polkemassa. Ylimaaraiset ruplat olisi kannattanut vaihtaa tullien valisella ei-kenenkaan maalla. Ukrainan tullissa samanlainen prosedyyri, mutta ukrainalaiset rajamiehet mustissa univormuissaaan olivat jotenkin astetta yrmeampia kuin valkovenalaiset, vaikka olisi voinut kuvitella asian olevan toisin pain. Ukrainalaisilla roikkui myos pamppu vyotaisilla pelotteena. Musta on kieltamatta vahva univormun vari, siihen varmaan papin kaavun mustakin perustuu.
Ukrainassa pikkuteille huonon asfaltin roykytykseen ja hyttysten syotavaksi En muista vastaavaa hyttyskesaa. Oma Lapin-reissunikin vuonna 2010 oli kevyempi hyttysten suhteen. Kiovaan on 220 kilometria rajalta. Tshernobyl jaa Dneprvesiston toiselle puolelle 50 kilometrin paahan. Viime paivat olen miettinyt, haluaisinko ja olisiko aikaa poiketa Tshernobyliin. Mutta ehkei hinku sinne perhosten ja monnien valtakuntaan ole sittenkaan niin iso, etta ryhtyisin asiaa saatamaan. Kiovan paa-asia matkan kannalta on nimittain yrittaa hankkia etukateen laivalippu Odessasta eteenpain Georgiaan. Yritan juuri toipua shokista, kun hyvin ystavallisen matkatoimistovirkalijan karsivallisella avulla kavi ilmi, etta 16.6.-laiva, jota varten olen yrittanyt kiiruhtaa matkaani, onkin puhdas rahtialus Potiin, siihen ei oteta matkustajia ja sitten 3 paivaa myohemmin vasta menee seuraava Batumiin, johon paasee matkustajatkin, ja nama 3 paivaa ovat pois Georgian vuoristosta. Harmitus on viela paalla, mutta mutta siihen ei kannata jaada pidemmaksi aikaa.
Kiova on nimittain hieno kaupunki, ja paatin jaada ylimaaraiseksi paivaksi sulattelemaan laivalipputappiota. Kiova on kulttuurien kohtauspaikka aivan selvasti, sita se on ollut hyvin aktiivisesti jo vuosisatoja. Kaupunki huokuu ilmiasussaan ihmeellisia yksityiskohta, ja ainakin arkkitehtuurista kiinnostuneidan kannattaa tulla Kiovaan. Kaupunki sijaitsee viela erityisella paikalla monella pikkukukkulalla Dneprjoen varrella, tai sen molemmin puolin. Jo polkaisu yli kilometrin pitkaa siltaa joen yli ja toista siltaa takaisin on pieni seikkailu. Mutta nyt takaisin kesaisille kaduille polkemaan. Itse kullekin hyvia kilometreja!
