Polkupyörällä Andalusiassa: Taza, Marokko 625 km
Vajaa kaksi viikkoa takana ankaraa mutta mielenkiintoista vaantoa. Epatoivoa, kauniita hetkia, hikea. En heti muista yhta rajua etappisumaa kuin Andalusian viikko.
Pohjalla oli ihan vahan kesken jaanyt toipuminen flunssasta, eli viimeistelyharjoittelu jai valiin. Lentokin oli farssinpuoleinen. Helsingissa matkatavarani saivat Madridin-tunnukset, onneksi huomasin erheen, ja vaikka laukku oli jo lahtenyt hihnalle, virhe saatiin korjattua. Malagan-lentokin oli myohassa yli kolme tuntia, mika tarkoitti sita, etta sain karavaanini lahtokuntoon klo 4. Ei enaa kannattanut menna nukkumaan, mika oli lopulta onnekas asia, silla paasin matkaan paivan viileimpaan aikaan.
Kaupungista nousu Leon-solaan alkoi klo 7, kun aamu alkoi sarastaa. Yhden jalkeen olin 900 metria korkeammalla. Maisemat hillittoman kauniit, mutta voimat kaikonneet, ja lampotila keikkui 33 asteen tienoilla niinkin korkealla vuoristossa. Sama teema toistui monta kertaa viikon aikana eri vivahtein. Paivamatkat vaihtelivat 15-65 km:n valilla. Hienojen laskujen jalkeen edessa oli raastavia nousuja usein rytmissa 20-30 minuuttia polkemista, 30-40 minuuttia lepoa.
Rajuin oli nousu Sierra Nevadalla. Kahdessa paivassa hivuttauduin 600 metrista 3400 metriin, paivamatkat 25 ja 15 km. Mutta henkisesti nousu oli selkea: ylos kilometri kerrallaan, eika jatkuvaa laskujen ja nousujen vaihtelua. Eli paamaara oli selva, ja lampotilatkin laskivat alle 30:een 2000 metrissa. Loppunousun jyrkkyys tosin kasvoi samaa tahtia, jalkimmaisen paivan 15 km taittui yli 8 tunnin taiston jalkeen. Lampotila pysyi 20:n tienoilla ylos saakka, mutta tuuli yltyi paikoin rajuksi. Ihan viimeiset serpentiinit piti taluttaa, kun kaltevasta ja muhkuraisesta sorapinnasta ei saanut enaa tarpeeksi otetta. Asfalttia riitti 3000 metriin saakka, tosin routa oli sen moyhentanyt paikoin aika pahaan kuntoon. Moottoriliikenteen estava puomi oli 2600 metrissa.
Ylhaalla Pico Veletan huipulla tarinoin nuoren milanolaisen maastopyorailijan kanssa. Sitten kun han lahti jain hetkeksi viela taivastelemaan maisemia manner-Espanjan toiseksi korkeimalta huipulta. Aika ihmeellista, etta pyoralla pystyi nousemaan nain ylos. Milanolainen tiesi kertoa, ettei Euroopassa paase tieta pitkin missaan yhta korkealle. Ihan ylhaalla ei ollut hyvaa paikkaa teltalle, mutta 100 metria alempaa loysin paikan soravaylan serpentiinisilmukan sisapuolelta pelkistetyssa rakkakivimaisemassa. Tuuli oli illalla viela ankara, mutta luotin Islannisa testattuun telttaani, ettei se repeydy. Kannoin isot kivet telttakiilojen painoksi (tamakin teema toistui lahes joka ilta Andalusiassa). Ja yolla tuuli tyyntyi, enka sittenkaan tarvinnut korvatulppia levottoman telttakankaan lepatuksen vaimentamiseksi.
Korkean paikan leirini ajatus oli testata vuoristotautiefektia, tuleeko sita, sen vuoksi ylos piti jaada yopymaan. Unen saanti oli vahan vaikeata ja uni levotonta omituisine aiheineen, tama kuuluu lievaan oireiluun. Niin myos aamuinen kevyt paansarky. Edellinen yo oli 2400 metrissa, eli nousu yopymaan 3300 metriin oli aika nopea ja lievat oireet olivat oletettuja. Mutta mitaan ihmeempaa ei sitten ollutkaan. Toki ilma oli ohutta, ja hengastyminen tavallista helpompaa, mutta mitaan ikavia oireita ei tullut. Leiria voi pitaa rohkaisevan onnistuneena.
Lasku Pico Veletalta on oma seikkailunsa. Olisin voinut huristella 40 km Granadaan suurimmaksi osaksi hyvaa tieta hurmoksellisessa tuiskeessa kestohymy kasvoilla. Mutta olin saanut kansallispuiston infosta varmistuksen, etta voin myos ylittaa harjanteen ja tulla etelapuolelta alas. Reitti oli ensimmaiset 10 km sen verran raju, ettei se olisi onnistunut motocross-pyoraa lukuun ottamatta millaan moottoriajoneuvolla. Vayla on joskus ollut kulkukelpoinen maastoautolla, eli se oli turvallisen levea, mutta karrypolku oli niin taynna isoja ja pienia kivia ja lohkareita, ettei "tien" reunalla kulki kaytannossa enaa kivien keskella kiemurteleva polku, joka oli paikoin rakkakivikkoa, jossa ei voinut ajatellakaan ajavansa. Pari kertaa piti taluttaa lumijaanteen reunustaa kostean pehmeaa maata. Ylhaalla ei siis enaa ollut yhtenaista lumipeitetta vaan satunnaisia laiskia. Jotkut paikat jouduin tyontamaan karavaaniani ylos rinteen poimuissa, mutta paaasiassa laskettelin kavelyvauhtia kolmisen tuntia. Valilla ihmettelin vuoren karua kaunautta seka kauriiden pikkulaumoja. Aurinko paistoi ja T-paita riitti hyvin 3000 metrissa, jota korkeutta polku suunnilleen seuraili monta kilometria hitaasti laskeutuen. Vaellus oli matkan hienoin hetki. Sitten kivinen kinttupolku vaihtui oikeaksi soratieksi, ja vauhti nousi kun aloin huristella 2800 metrista 1500 metriin. Matkaa tahan kului noin 20 km. Jarrut olivat lujlla, kun tulin vuoristoniityilta pinjametsan suojiin. Ja lampotila nousi koko ajan.
Ja tasta alkoi kaksi paivaa kestanyt kaunis kiirastuki hienoissa maisemissa. Hyvilla asfalttiteilla kaahailua serpentiinimutkissa, ja sitten kahden-muutaman kilometrin raastavia hellenousuja. Siis maisemat olivat aivan kasittamattoman upeita, mutta ei, ei kesa-heinakuussa pyoralla, ei hyva idea, silla aamun raikkaus on jo tyystin kadonut klo 10 mennessa eika kuumuus hellita kunnolla ennen klo 20:ta. Paivat olivat jatkuvaa vaantoa nestehukan ja hikoilun kanssa, juomaa kului 6-9 litraa paivassa. Lopulta olin niin tiltissa, etta jaksoin kavuta kohtuullisen loivaa 4 kilometrin nousua puoli kilometria kerrallaan kolmen tunnin ajan, ja paadyin epailemaan vahvasti koko polkaisureissun mielekkyytta. Vakavissani mietin pitaisiko homma lopettaa tahan. Tamahan on selkea viesti lepopaivan tarpeellisuudesta.
Kriisissa makasin kyljellani oliivipuun alla muurahaisten maisteltavana. Sain itseni sen verran kasaan kuitenkin, etta onnistuin paasemaan kolmen kilometrin paahan Alcolean kylaan ja kauppaan, ja viela pari kilometria pois kylasta serpentiinimutkan sivupolulta kukkulan taakse suojaan yoksi. Kauris kavi kuikulemassa 30 metrin paassa teltaltani. Ensin pelastyin sen raakaisevan viheltavaa huutoa, luulin aanta yolinnun toksahtavaksi lauluksi, sitten nain komean kauriin aivan viereisen pikkunyppylan harjanteella, ja se huusi toisen ja kolmannen kerran ennen kuin poistui. Puolikas kuu paistoi lampimassa yossa. Vaikeuksista huolimatta olin onnellinen.
Paatin kuitenkin jattaa valiin ylimaaraiset vuoristoajalut ja kaynnin spaghettiwesternien pyhalla maalla. Nyt suoraan Almerian satamaan ja Afrikkaan, siella on tiedossa tasaisempaa maastoa. Aamulla sain viela vieraita. Telttani oli noin sadan vuohen reitilla, ja pari niista kavi ihan lahella tuijottelemassa, etta mitas nyt tehdaan. Vanha paimen sai koiran avulla ne kuitenkin eteenpain.
Matka Almeriaan ei ollut ihan ongelmaton, silla pari pahaa nousua odotti laskettelun keskella, mutta selvisin ensimmaista kertaa yli 60 km:n paivaosuuden alas rannikolle. Almeriaa voin suositella lampimasti. Hieno, kuvauksellinen kaupunki. Kuin pieni ja siisti ja rauhallinen Napoli suorastaan. Tiedostan, etta kuvauksessani on useampikin ristiriitainen elementti, mutta siis ihmiset, kaykaa Almeriassa, jos siella pain liikutte.
Aamulla kantosiipialus Melillaan Afrikkaan. Kaupunki kuuluu siirtomaajaanteena yha Espanjalle. Maarajan yli Marokkoon. No, tunti siis kului passintarkastusjonon viuhkassa. Valilla jonottajat innostuivat huutamaan ja viheltamaan protestiksi; valilla tarkastaja tuli kopistaan ulos rayhaamaan vaelle. Tilanne oli kafkamaisen innostava. Ongelmana oli mm. se, etta luukulle tunki kasien kautta passipinoja, kun itse ihmiset olivat jossain syrjemmalla, eli suvun passit kerralla, mika ei tarkastajaa ilahduttanut, eika sekaan, etta hanen tyotaan yritettiin hoputtaa koputtelemalla ikkunaan. Oikeastaan symppasin tarkastajaa, joka yritti tehda toita vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa.
Rahanvaihto onnistui sitten taksikuskien kanssa lennosta, ja tsakk, olin toisessa todellisuudessa. Paluu Marokkoon 29 vuoden jalkeen tuntui aika ihmeelliselta aikamatkalta. Mutta nyt pyoralla, ja mahdollisuudet kokea aivan uusi nakokulma muuttuneeseen maahan. Alkuvaikutelma toi vahvasti mieleen vuoden 2007 saapumisen Tunisiaan. Liikenteen kaytannot pitaa mieltaa hieman eri nakokulmasta, eli pyoran paikka tielta kylla loytyy, kun vahan tutkailee. Ihmiset kannustavat, myos toottaily tarkoittaa kannustamista. Tunisiassakin telttailu jai melkein kokonaan, koska "tyhjaa" tilaa ei ole samalla tavalla. Vahintaankin vuohet paimenineen ovat osallistumassa aamutoimiin katsojina. Taytyy tutkailla viela, mutta nyt kolmen ajopaivan jalkeen telttailukoordinaatit ova viela hakusessa. Keli on ollut vahan helpompaa kuin Andalusiassa, ilma on kuivempaa, ja tuulikin on lieventanyt helletta. Lisaksi on ollut rentouttavaa polkea pitkat patkat ihan puhdasta tasankoa, eli kuumuus ei sillakaan lailla raasta. Toisena Afrikan-ajopaivana paasin perati 115 km, mika oli psykologisesti tarkea viesti siita, etta karavaani kulkee sittenkin.
