Polkupyörällä Islannissa: Isafjördur 1930 km

1.8. Isafjördur 1930 km
Matka luoteisella vuonorannikolla on edennyt kääntöpoijulle Isafjördurin pieneen satamakaupunkiin. Kolmen viime päivän vaellus on jälleen tarjonnut sään koko kirjoa, pakkasta ja lumisadetta lukuun ottamatta. On vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miten periaatteessa aurinkoisena päivänä voi joutua kuuden sadekuuron yllättämäksi, ja näistä kaksi oli todella rajuja. Optimisti painottaisi sitä, että sade kuitenkin taukosi aina välillä ja aurinko tuli kuin tulikin aina uudestaan esiin. Myönteistä on ollut myös se, etten ole joutunut kiskomaan älyttömään vastatuulen pitkissä tunnin nousuissa vaan lyhyemmissä kapuamisissa ja tasaisella. Ja toki on myötätuultakin ollut ja monen tunnin aurinkoisia jaksoja. Matkan sade-/poutapäiväsaldo on nyt 16-9.

Puolen tunnin soraisessa mäessä tapasin amerikkalais-japanilaisen perheen. Newyorkilainen 43-vuotias Charles oli jo nelisen viikkoa vetänyt yhdistelmäajoneuvoaan. Hänen pyöränsä perässä oli noin 8-vuotiaan pojan oma poljettava peräkärry (aisa + yksi pyörä) ja pojan pyöränpuolikkaan perässä tuli sitten pikkulasten kaksipyöräinen kuomukärry, jossa teki matkaa 3-4-vuotias tytär. Muutama päivä sitten seurueeseen oli liittynyt myös äiti sekä hänen kaksikymppinen serkkutyttönsä Japanista. Jäin pitämään seuraa ryhmälle koko parin kilometrin jyrkän nousun ajaksi, puolet noususta Charlesin piti työntää. Hän kertoi polkeneensa viime kesänä Japanin läpi 4000 km lastensa kanssa. Otin kypärän päästäni ja tervehdin arjen sankaria,

Sateinen vääntö jatkui Holmavikin kaupungin huoltoasemalle lämmittelemään ja lataamaan tietokoneen sekä kännykän akkuja ja hankkimaan muonaa. Islantilaiset huoltoasemat ovat pyöräilijälle kyllä erinomaisia paikkoja, eivätkä elintarvikkeiden hinnat ole edes kohtuuttoman kalliita suhteessa tavallisten kauppojen hintatasoon.

Päivän päätteeksi polkaisin tunnin päähän seuraavan pikkuvuonon pohjukkaan ja siitä kolmisen kilometriä sisämaahan kohti seuraavan päivän nousua. Löysin mukavan leiripaikan pikkujoen aivan pienen kosken ääreltä. Veden kohina ja solina sinkauttivat mieleni raskan päivän jälkeen hämmästyttävän vahvaan rauhan ja onnen kokemukseen, sellaiseen uskonnollismystiseen tilaan, jonka tulen muistamaan vielä pitkään. Elämä kaikkinensa tuntui olevan kohdallaan. "Islanti on hurja paikka ja se tuo ihmisestä esiin ennen kokemattomia piirteitä", kommentoi ystäväni Harri tekstiviestitse tapausta. Viidestoista peräkkäinen maastoyö oli osaltaan herkistämässä mieltäni. Lisäksi elämän monet kaaret ovat olleet pitkin matkaa läsnä vahvana kotirintaman suunnalta, ilo, pelko, huoli, ahdistus, onni, useampikin läheiseni käy läpi isoja muutoksia ja minä heidän mukanaan, eli maaperä on ollut tavallista otollisempi tärkeiden asioiden käsittelyyn ylipäänsä.

Seuraavan päivän iso juttu oli nousta viitisensataa metriä korkeammalle solaan, jossa oli runsaasti lumen jäämiä aivan tien tasossa. Kylmyys ylhäällä oli vaikeampaa kohdata kuin itse nousua, Ja tunnetta tuli alleviivaamaan ylhäällä ensin pikkukuuro ja sitten lähes tunnin kestänyt. Laskettlusta alas ei tullut mitään erityisen mukavaa kokemusta. Ylhäällä tapasin kaksi muutakin pyöräilijää, ensin ranskalaisen, joka hehkutti, että todellinen testi alkaa vasta Isafjördurin jälkeen, että silloin rajuja nousuja tulee sarjana. Varttia myöhemmin oman nousunsa viime rippeitä kapusi japanilaismies, jolla oli peräkärry sekä hyttysverkko kasvoillaan. Pikkukärpäset olivat kiusanneet minuakin nousussa niin, että puuskuttaessa ylös olin kolme¨neljä niitä saanut suuhuni ja pari surisemaan korvakäytävään.

Päivä kului vuonoja kolutessa edes takaisin, isompia ja pienempiä. Matkalla piti olla puotikin Reykjanesin taajamassa, joka osoittautui sitten vain kylpylä-hotelliksi, jonka yhteydässä oli myös bensapumppu. Mitään kylää ei ollutkaan. Hotellin uima-allas oli tietenkin lämmin lähde, siinä ei ollut mitään ihmeellistä Islannissa, mutta hieman hieraisin silmiäni, kun huomasin, etä hotellin ovenedustan kynnysmaton alta tunki esiin jatkuvasti kevyttä ja matalaa savupatsasta huojumaan tuuleen ja haihtumaan saman tien. Respan muonatarjonta oli olematonta, sain kuitenkin täydennettyä juomavarastojani. Mutta olen ruuan suhteen ihan kevyesti omavarainen pari päivää, juustokimpale, mantelit, rusinat, müslipatukat sekä kuivattu kala riittävät mainiosti. Leirin viritin pari vuonoa lännemmäksi rantatörmän ja tien väliin, itse asiassa vain kymmenisen metriä tiestä. Mutta täällä Islannissa on jotenkin niin leppoisa tunnelma koko ajan, etten enää osaa ajatella minkäänlaisena turvallisuusuhkana sitä, vaikka laittaisin leirini aivan näkysälle.

Päivä Isafjörduriin on sujunut sään puolesta poikkeuksellisen leppoisasti. Kylmä vastatuuli on kiusannut vain noin tunnin verran, muutoin aurinko enempi vähempi vaihtelevasti on käynyt hymyilemässä. Illan jo viilennettyä saavuin kuikuilemaan Forssaa pienempää kalastuskaupunkia, jossa on hämmästyttävä määrä yksisuuntaisia katuja. Mutta annettakoon pisteitä liikennesuunnittelijoille kuitenkin siitä, ettei liikennevaloja ole väkisin tungettu nostattamaan paikan kaupunkistatusta, niin kuin on tehty kovin monessa pikkutaajamassa Suomessa. Isafjördur on kaunis kaupunki vuonon pohjukassa korkeiden vuorten ympäröimänä. Kyllä tänne saakka kannati tulla katsastamaan pientä arktista helmeä.

Mutta viikossa, mielummin vajaassa, pitäisi selvitä Reykjavikiin, matkaa on viitisensataa kilometriä, sillä yhteenvuono alittavaan pitkään oikotunneliin ei pyöriä lasketa, näin tiesivät kertoa Christoffer ja Kaisa Leka, tunneliosuus pitäisi liftata jonkun kyydissa, tai sitten tehdä 50 kilometrin kierto. Mutta ensin siis pitäsi päästä luoteiselta vuonoalueelta pois, mikä tietää kuulemma noin seitsämää rajua nousua, näin väitti kohtaamani ranskalainen. Laskeskelin, että tähän mennessä matkaa isokja nousuja on ollut viisi-kuusi. Eli nyt jos koskaan sään jumalat voisivat edes hieman tulla hymyilemään matkan varrelle.

< edellinen blogipäivitys