Polkupyorällä Himalajalle: Rishikesh, 440 km

Ensimmäinen viikko kulkenut tunnetilasta ja uuvahduksesta toiseen. Intia jaksaa aina yllättää. Ensimmäisen kerran tulin Intiaan 29 vuotta sitten, ja tämä on noin seitsemäs kerta, kun olen Intiassa, ja jaksan yhä ihmetellä, vaikka absurdien tilanteiden jatkumot alkavat nyt tuntua toki jo loogisemmilta ja jopa ymmärrettäviltä.

Mutta asiaan: Pyörä kasaan kentällä. Ensin luulin, ettei terminaalissa ole onneksi ilmastointia ollenkaan päällä, mutta kun tuuppasin pyörän ulos, ymmärsin erehtyneeni. Kello on vasta kahdeksan, mutta ulkona odottaa mieto sauna, kostea ja lämmin. Hakeudun matkatavarasäilöön jättääkseni pyörän pahvilaatikon, mutta 49 päivää on liian pitkä aika, eikä pysäköintifirman vuoropäällikkö, joka vastaa toiminnasta, suostu tekemään poikkeusta. Ulkona viritän boksin 5 joustavalla kuormasiteellä kuormani päälle vaappuvaksi valtavaksi elementiksi, joka peittää näkyvyyden taakse. Vääntäydyn 4 kilometrin päähän kehätien risteystaajamaan ja jätän boksin kapean kujan hotelliin odottamaan paluuta. Maksan kahdesta yöstä jo ennakkoon.

Kehätieltä suunnistan keskustaan. Pysähdyn pariksi tunniksi sikh-temppeliin, jossa työstin vaikeaa hetkeä koko päivän 29 vuotta sitten. Temppelin pihan valkea marmori polttaa jalkoja, mutta ison lammen reunapylväiköissä on varjoisaa. Joku nuorukainen on saanut lämpöhalvauksen ja sukulaiset yrittävät virvoittaa häntä. On todella kuuma. Otan suunnan kaupungin läpi kohti pohjoista , kohti Meerutin tietä. Vanhassa Delhissä intoudun ensin sukkuloimaan ihan kapeiden kujien sokkeloissa, mutta kun yritän isoa katua päästä eteenpäin, jumitun yli tunniksi aivan kauheaan tukokseen. Kaksi- ja kolmipyöräiset ja muutamat autot tukkivat tien tyystin, ja jalankulkijat poukkoilevat seassa ja rönsyilevät jalkakäytävältä. 10 metriä kerrallaan pääsen eteenpäin , pakokaasu kirvelee silmissä eikä ilma liiku, lämpötila on yli 35 astetta, ja aurinko paahtaa päälle. Nyt pitää päästä lepäämään. Minnekään ei pääse.

Red Fort –mogulilinnakkeen liepeillä vääntäydyn sumpusta väkisin keskikorokkeen yli puun alle polkupyöräriksakuskien risteysasemalle ja lysähdän istumaan kapealle jalkakäytävälle. Virtsa haisee, joku nukkuu kiveysmuurin päällä metrin korkeudessa. Hiljaisella kadunpätkällä, joka vie linnakkeen portille nro 2 on uusi pikimusta asfaltti. Kuskit tulevat ihmettelemään voipunutta tilaani. Joku tarjoutuu hakemaan 20 rupian (25 senttiä) kylmän vesipullon. Huuhdon päätä ja jalkoja, se auttaa vain vähän. Juon, mutta olo ei helpotu. Missä on magnesium-kalsiumi kuormassani? Ajatus ei kulje enää. Vartin tuskaisen ihmettelyn jälkeen keskitän voimani ja irrrotan kuormasta makuualustan. Nukahdan levottomaan uneen, varpaat piessä. Puolen tunnin kuluttua takaisin istumaan, kuskit tuovat oma-aloitteisesti maitoteetä. Nukahdan uudestaan puoleksi tunniksi. Toipuminen kestää pari tuntia. Sitten yksi kuskeista, Hassan, opastaa kilometrin päähän hotelliin. Melko raju matkan avaus.

Toinen päivä on myos hankala kelin vuoksi, ja majapaikasta pääsen ruuhkan läpi 5 kilometrin päähän, ennen kuin väsähdän ensikertaa. Jamunajoen toisella puolella tie levenee oikeaksi kehäväyläksi, jonka 4+ 4 kaistasta noin 1,5+1,5 on autoille. Seuraavaksi pääsen 10 kilometriä, ennen kuin torkun pyörän putkella istuen ja kuormaan nojaten huoltoaseman varjoisalla pihalla. Kolmas uuvahdus on Meerutin tiellä risteyksessä kioskin kupeessa, jossa on myös poliisin tarkastuspiste ja maissintähkiä paahtava vanha mies. Kylmällä pää & jalka-huuhtelulla ja maissilla ja magnesiumilla selviän satulaan, ja loppuiltapäivä sujuu suht hyvin. Vastaan alkaa tulla runsaasti oranssipukuisia pyhiinvaeltajia, enimmäkseen jalan, puolen kilometrin välein kulkueessa on mukana traktori tai kuorma-auto, joka kuskaa Shivan kuvia tai patsaita ja ämyrit paahtaa Bollywood-musiikin ja hengellisen ylistyslaulannan sekoitusta diskokompilla ja kovaa. Oranssipaidoille on varattu nelikaistaisesta mutta suht kapeasta maantiestä kaksi kaistaa. Toinenkin päivä (75 km) on erikoinen. Se päättyy viela pimeässä eksyilyyn Meerutin liepeille, kun poikkean maantieltä kaupunkiin. Meerutin pitäisi olla ainakin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, mutta isolle alueelle levittäytyneestä varuskuntakaupungista on vaikea löytää minkäänlaista keskustan tapaista, mitään isoja valokeskittymiä ei pimeässä näy. Päädyn törkeän kalliiseen (42 e/yo) luksushotelliin, jonka super de luxe- huone jättää toivomisen varaan.

Kolmas päivä kulkee oranssipaitojen tahdissa. Väkeä tulee vastaan lähes katkeamattomana virtana. Välillä harvassa, välillä tiheämmässä. Uuvahtelen 10 kilometrin välein. Nukun kerran taajamassa kioskikaupan edustan sänkylaverilla puun alla puolisen tuntia. Oranssipaidat levittävät alustojaan tienposkessa siellä täällä. Nukkuvia ihmisiä näkee paljon, kaikilla ei ole mitään alustoja. Kuumuus hidastaa menoa, ja viimeiset 15 kilometriä sujuvat taas pimeässä. Vaikein pätkä on lammikkojen pirstaloima 1+1-kaistainen pääkatu, joka vie Muzaffarnagarin keskustaan, puolet on varattu oransseille, pimeää osuutta kestää pari kilometriä, sitten alkaa valaistus ja katu levenee. Uskonnollinen diskoteknohumppa jytisee täysillä. Vihdoin normaali guest house- majoitus: pieni huone, jossa pieniä muurahaisia, lentäviä ötököitä ja hiiri, joka kärkkyy chapati-leipääni.

Neljäs päivä: yhä vain enemmän oranssipaitoja ja bassorytmejä. Pilvinen päivä on suht inhimillinen, ja jaksan 60 km:n päähän Roorkeen, jonne majoitun. Jätän kamat ja poljen 32 km:m päähän illaksi Haridwariin, jossa on oranssipaitojen juhlat. Viiden päivän Shiva-juhlat, miljoona ihmistä, melko paikalliset pyhiinvaelluskekkerit kuitenkin, väkeä lähinnä vain Haryanan osavaltiosta, Delhin seudulta ja Uttar Pradeshista. Innostuksen voimin poljen kaaoksessa. Pimeys tulee 10 km ennen Haridwaria, viimeiset 7 km infernaalista kaaosta. Silmiä kirvelee , pölyä, pakokaasuja, jatkuvaa kovan metelin kakofoniaa, seisovia tukoksia, pieniä ohitusmarginaaleja, poliiseja keppien kanssa, myös sotilaita. Onneksi lämpötila on illan pimeydessä pudonnut 28-30 asteeseen. Gangesille. Asetun Haridwarissa perifeeriselle ja yllättävän hiljaiselle ghatille (portaat, jotka laskeutuvat jokeen), ostan kelluvan kukka-kynttilälehtitarjottimen ja lasken sen veteen äidin muistolle. Kaaoksen ja metelin jälkeen rauha.

En jaksa enää etsiä paaghatia ja sen ihmispaljoutta. Syön ja palaan kaaokseen tien päälle kahdeksi tunniksi. Läheltä piti –tilanteita paljon. Vastaantulevien valot häikäisevät, pimeydessä jalankulkijoita vaikea erottaa. Olen ajaa oranssipaitaisen pyörän perään, ja myöhemmin sitä seuraten ihmisen päälle, koska pyöräilijäpyhiinvaeltaja väistää yllättävän kulkijan väärältä puolelta. Liikennettä sotkevat viestijuoksijat, jotka kuljettavat Gangesin vedellä täytettyjä viestikapuloita, ja niiden huoltomoottoripyörät ja –autot pysähtelevät missä sattuu, ja juoksijat poukkoilevat holtittomasti. Yksi vaihtoon juoksijaa kuljettava moottoripyörä kiilaa eteeni ja pysähtyy, sääreni kopsahtaa johonkin, ehkä takanaistuvan jalkaan. Selviydyn väsyneenä perille.

Viides päivä: Haridwariin paluu ilman kuormaa, viimeinen juhlapäivä, 400 000 – 500 000 pyhiinvaeltajaa. Matka rujo, sillä palaajia paljon. 2-kaistaisella tiellä vastavirta kaappaa käyttöönsä 1,5-2,2 kaistaa, eli välillä joutuu penkereelläkin väistämään penkereelle änkeytynyttä moottoripyörää. Runsaasti senttimetri-kohtaamisia, hermopeliä, kuka väistää, mutta satunnaisten linja-autojen kanssa hermopeliä ei voi käydä, on pakko väistää. Onneksi 15 km ennen Haridwaria poliisi ohjaa kiertotielle. Perillä pari kilometriä taluttamista sitten massa tiivistyy ja ostan pyörän vuoksi ‘yöpaikan’ hotellista, jotta saan pyörän pikkupihalle parkkiin ahtaan pääkadun varrelle. Paaghatilla humisee satojentuhansien ihmisten pauhaava meteli. Portaille kylpijöitä mustanaa. Tungoksessa pääsee eteenpäin suistosaarekkeelle, joka muodostaa paaghatia vastapäätä kilometrin pitkän ghatin. Juoksijoita on varottava täälläkin, he täyttävät viestikapulansa, psyykkaavat yhteishenkeä ja pilleihin viheltäen tönivät tiensä ihmismassan läpi. Suistosaaren ghatin toisessa päässä on vähemmän pyhä meininki, jotenkin sinne on saatu kuljetettua satoja moottoripyöriä, joutomaata on savisen roskaisena liejuna kuin isojen festareiden jäljiltä. Alkaa sataa. Ostan yhden neliömetrin ihanohuen päällystetyn muovikankaan palan. Juhlat jatkuvat, palaan paaghatin läheisyyteen. Yhteisen iltapalveluksen, pujan, aika. Rukouksia, tulirituaaleja.

Paluu on jälleen infernaalinen, juoksijat aiheuttavat vaaratilanteita. Seisovissa tukoksissa tönivät pyörää, vaikkei tilaa ole yhtään, minne pyörää työntää, kopsauttelevat viestikapulalla käsivarsiin. Selviän kaaoksesta. Kaikkiaan nämä 125 kilometriä kahdesti edestakaisin Roorkesta Haridwariin, ja niista 80 km pimeässä, ovat varmaankin vaarallisimmat 80 km, jotka olen koskaan ajanut Intiassa. Läheltä piti –tilanteiden laskuista putosin pois jo alussa. Onneksi tilannenopeudet olivat suht pieniä, vain poikkeuksellisesti, jos silloinkaan, yli 60 km/h. Intialaiset ovat mestareita väistämisessä, mutta myös tilan ottamisessa.

Kuudes päivä. Jo tuttua tietä taas Haridwariin, nyt kuorman kanssa, ja 25 kilometriä Haridwarin pohjoispuolelle Rishikeshiin. Hieno paikka Himalajan juurella jyrkkien rinnemetsien kanjonissa. 10 km ennen ensimmäinen rengasrikko tihkusateessa. Puusepän katoksessa vaihdan sisärenkaan. Ulkorenkaasta löytyy ruskea lasisiru. Yöksi kilometrin nousu rinnemetsään hotelliin, josta näkymä Gangesille.

Seitsemäs päivä Rishikeshissa. Hindutemppelin torniin kiipeäminen. Gangesin yli kuudesti, 4 kertaa jalankulkijoiden riippusiltaa pitkin (moottoripyöriä myös). Pulahtaminen Gangesiin. Ajelua rinnemetsässä apinoita ihmetellen. Muutaman kilometrin nousu. Rentouttavaa kaiken kaaostelun jälkeen. Kaiken lisäksi löydän uudet kuoret Nokia 1100 -puhelimeeni. Vanha sikhipuhelinkauppias ei sentään suostu myymään omaa 1100:aan, hänkin arvostaa iskunkestävää puhelinta.