Pikavuorosta myöhästyneet Mekongin etiäiset

Kirjoittaminen muuntaa arkitodellisuuttani. Kun olen illalla ja yöllä viettänyt tuntikausia muistiinpanojen, valokuvien, karttojen ja taustagoogletusten kanssa, ilmaantuvat matkakirjan päivän tapahtumat uniin. Mutta nämä menneet kokemukset vaikuttavat myös valvetilassa.

Kun kirjoitin maaliskuussa ilmestynyttä Polkupyörällä Intiassa -eeposta, kävin moneen kertaan läpi matkan Varanasiin ja etenkin siellä toimitetun äidin tuhkaseremonian tunnetilojen koko skaalan. Ahdistuksen, tuskan, surun ja vapautumisen.

Mutta muuntuvan valvetilatodellisuuden tuntemukset liittyvät myös paljon arkisempiin asioihin. Jos olen ährännyt päivän tekstissä liian pitkän jakson keskipäivän paahteessa ja päätynyt vielä syystä tai toisesta kasvokkain nousevan oman v-käyräni kanssa, niin vastaava väsynyt ärtymys tunkee läpi kuukausien viiveellä. Jos päivä on ollut tien päällä tavanomaista positiivisempi, niin euforian jälkimainingit nousevat esiin menneisyydestä kuin pikavuorostaan myöhästyneet etiäiset.

Vapun aatonaattona nämä myöhässä aikataulustaan matkaavat etiäiset saivat poikkeuksellisen inkarnaation hahmot. Poljin aamulla asteittain kiihtyvässä tihkusateessa Suomen Akatemian tiedeaamiaiselle. Sade oli ollut lähtiessä juuri niin hentoa, etten viitsinyt laittaa sadeviittaa päälle. Vajaan tunnin matkaamisen jälkeen olin vettynyt, ja perillä ilmastoitu tila tuntui liian viileältä. Mutta Mekongjoen patorakentamisen ongelmiin perehtyneet Teknillisen korkeakoulun tutkijat Marko Keskinen ja Olli Varis onnistuivat palauttamaan minut helteiselle, tulvivalle riisitasangolle, jossa kalastajat kahlaavat leveissä pelto-ojissa heittämässä verkkojaan sameaan veteen. Kuuma paahde lämmittää mieltäni ja kehoani.