Talvipyöräilyn lapsenomaista iloa :)

Olen kesän lapsi, valo ja lämpö ovat hyviä hyvinvointini mittareita. Olin pitkään täysin vakuuttunut syntyneeni erehdyksessä näille pitkien talvien leveyspiireille. Etelä-Suomessakin talvi kestää noin viisi kuukautta, koulukirjojen opettama jako neljästä kolmen kuukauden vuodenajasta on lähinnä propagandistista itsepetosta. Mutta seitsemän vuotta sitten löysin menetelmän, joka auttaa tulemaan toimeen myös pitkän talven kanssa. Se on talvipyöräily.

Talvipyöräilyn aloittaminen on muuttanut elämäni. Se on auttanut hyväksymään sään vaihtelut ilman suurempia rutinoita. Pyörä ”pakottaa” ulos rehkimään silloinkin, kun oikeastaan ei tekisi yhtään mieli: vartti satulassa, ja ulkona on hieno olla oli keli millainen tahansa. Pyöräily on talven psykofyysisen hyvinvoinnin kannalta upeaa terapiaa.

Talvipyöräily muuntaa myös suhtautumista pyöräilyyn, erilaisten olosuhteiden hyväksymiseen. Seesteisten kelien ohella lajiin kuuluu usein pieni selviytymistaistelu hyisen viiman, lumikasojen, sohjon ja jäätyneen loskan seassa, sekä reitin suunnittelu aurausluokitusten mukaan. Vuoristokiipeilyyn soveltuva tosi kevyt vaihde auttaa puskemaan myös pöperöisessä mäessä, silti tuiskuaamuina pahimpien paikkojen yli pitää taluttaa. Vaikka alla ovat nastarenkaat. Mutta perille pääseminen on hieno tunne. Arkinen kokemus nostattaa ison hymyn.

Lisäksi räntäsohjossa tai täristävän röpelöiseksi jäätyneellä pinnalla polkeminen on hyvää harjoitusta kohtaamaan esimerkiksi rikkimurentuneen venäläisen asfaltin, intialaisen tien kuoppaisen päällysteen tai kamputsealaisen maantiehöylän esiin kaivaman pehmeän savipinnan. Elämänkaaren loppulaskennoissa vannon vielä ääni väristen, että yhtään pöperöistä tuiskuaamua satulassa en vaihtaisi pois. Joistain muista päivistä voisin kyllä luopua.

Mutta nyt sisäinen lapseni pääsee hihkumaan innosta ja hyppimään riemusta jo alkutalvesta. Talvipyöräily on kuin ensilumen saapumisen onnea.