Pyöräilijän seitsemän vuodenaikaa
Islannin kesä sitten päättyi, kun itsenäisyyspäivän lumisateet ulottuivat vihdoin etelärannikolla saakka. Olin liikenteessä vielä kesärenkailla, mutta selvisin 30 kilometrin kevyestä hazardiajelusta kaatumatta. Parin tunnin varovainen polkeminen oli kuitenkin sen verran stressaavaa, että annoin periksi rengasurakalle. Ja nyt alla rohisevat nastarenkaat.
Ensimmäiset sohjopuskemisetkin ovat jo takana. Myönnän, että olin jo unohtanut, millaista se on, kun pyörä uppoaa neli-viisisenttisen sohjoon, josta ei saa kunnon pitoa. Polkemiseen tarvitaan sitä samaa asennetta kuin vietnamilaisella savitiellä vuoristossa tai pehmeällä uralla tuhkakentän poikki Islannissa.
Aikaisempien vuosien havaintojeni mukaan 240 nastaa edessä ja 240 nastaa takana antavat rauhallisen mielen lähes kelissä kuin kelissä, paitsi paljaalla asfaltilla, jonka päällä on kerros hiekoitushiekkaa. Silloin rahina on liian konkreettinen muistutus turhauttavasta jarruttelusta, kun talvikeli ei olekaan talvikeliä. Nastat raskauttavat asfaltilla menoa noin 15 %. Toki se on pieni hinta siitä, ettei tarvitse olla liikaa huolissaan yllättävistä jääpinnoista.
Toivoa sopii, että kelit pysyisivät edes vähän talvisina, ettei paljaalla asfaltilla tarvitse ajella montaa sataa kilometriä nastojen kanssa. Pyöräilijän näkökulmasta vuodenaikoja on ainakin seitsemän: talvitalvi, lopputalvi nastoilla asfaltilla, tiepölykausi, kevätkesä, kesäkesä, islantilainen kesä, alkutalvi nastoilla asfaltilla. Etelä-Suomessa pisin vuodenaika on islantilainen kesä. Nastajaksot asfaltilla ja pölykausi ovat onneksi suhteellisen lyhyitä, niilläkin on tärkeä funktio mielen valmistamisessa muutokseen ja niiden jälkeen pakkaset ja lumi ja sateet ja tuulet eivät tunnu ollenkaan niin ikäviltä.
Nyt talvitalven pikainen saapuminen olisi suotavaa, sillä valkoinen maasto lisäisi valoisuutta sekä valoitta ja ilman heijastinta liikkuvien näkyvyyttä. Vaikka ainakin Helsingissä on selvästi havaittavissa, että pimeänä pimeässä polkevien määrä on laskenut, niin silti valotonta väkeä riittää. Monelle tuottaa vaikeuksia ymmärtää, kuinka vaikeaa on havaita muita puolivalaistussa ympäristössä, jossa itse näkee kohtuullisen hyvin. Kun ympäristön hajavalo tai vastaantulevat autot häikäisevät, niin liikkuja hukkuu aivan liian helposti valon ja hämärän mosaiikkiin. Varsinkin kun polkija joutuu ponnistelemaan jo oman reittinsä hahmottamisessa ja kun pitää varoa keveyen liikenteen väylien kuoppia ja törkeän korkeita katukivetysten kynnyksiä.
----------
Äänikirja Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin on valmis sokeiden kirjastoa varten. Yli kymmenen tunnin eepoksen valmistuminen tuntui siltä kuin olisi päässyt perille, sen verran hyvin matkantekoon eläydyin.
Maaliskuussa ilmestyvän Polkupyörällä Jäämerelle -kirjan raakaversio on nyt valmis. Viimeistelyvaihe etenee eri rytmillä kuin pitkä raakaproosan kirjoittaminen, joka on hidasta ja jossa aikaa kuluu taustatietojen penkomiseen ja tarkistamiseen. Hiontaan on reilu kuukausi, se ei ole paljoa, kun leipätyön päälle pitää löytyä aikaa. Tekstimassan viimeistelyn jälkeen on vuorossa vielä hektinen oikoluku sekä kuvaliitteen ja karttojen värkkääminen. Luultavasti kiireetöntä luppoaikaa on tiedossa seuraavan kerran joskus helmikuussa. Mutta viikoittaisesta 200 kilometrin polkemisesta en silti tingi.
< Edellinen blogipäivitys: Islantilainen pyöräilykesä päättyy, ehkä
