Polkupyörällä Istanbuliin: Perillä Istanbulissa, 3510 km

Viimeisen viikon rutistus kohti Istanbulia oli vaihtelevan rikas ja tunteita nostattava.

Ennakkoon olin huolissani siitä ensimmäisestä vuoristopäivästä, joka päättyi Havzaan (edellisen blogipäivityksen paikka). Kolme solaannousua: merenpinnan tasosta ensin 670 metriin, sitten reippaiden laskujen jälkeen 780 metriin ja lopuksi 900 metriin. Se oli raskas päiva, mutta selviytyminen antoi hurjan lisälatauksen ja luottamukseen siihen, että uudella pyörällä on mahdollisuus selvitä vajaan 700 kilometrin lopputaipaleesta.

Toinen vuoristopäivä lähti mukavasti, ja reitti vei kumpuilevalle ylängölle, mutta kuumuus oli raskasta klo 12-16. Tiedossa oli seuraava sola yli 1000 metrissä, mutta olin jo sen verran korkealla, että solaan oli hankala kavuta vain sieltä toisesta suunnasta, ja kiivettävää oli vain 2 kilometriä, ja sitten alkoi pitkä, pääosin loiva lasku. Tie kuljetti kevyesti 30 kilometriä alas kosteutta huokuvaan jokilaakson, jonka riisipellot olivat vehreitä pikkulammikkojen tilkkutäkkejä. Ilta oli mukavan lämmin, ja halu palata yöpymään maastoon monen sisäyön jälkeen oli kova. Onnistuin vähän ennen pimeää löytämään katajikkopöheikön kuivasta rinteestä vähän tien yläpuolelta. Idea oli muuten onnistunut, mutta lähistöllä oli jonkun infrastruktuurityömaan tarpeisiin kiveä murskaava laitos, joka ei sitten vaientunutkaan ennen klo 2:ta. Korvatulppien ansiosta onnistuin jotenkuten torkkumaan metelissäkin, mutta uni oli levotonta.

Kolmas vuoristopäivä alkoi väsyneenä, ja kuuma kosteus oli tukahduttavaa. 30 kilometrin jälkeen alkoi nousu pois jokilaaksosta, minkä jälkeen maasto pysyi reippaan kumpuilevana. En ollut pääsemässä lähellekään päivän tavoitetta, ja niin hämärän tullessa joku hullutus sai jatkamaan matkaa, vaikka olin hyvin tietoinen, että seuraavaan mahdolliseen hotellitaajamaan oli nelisenkymmentä kilometriä. Pimeäajo isolla hyvällä tiellä ei ollut ongelma, mutta kiivettävää riitti, ja kahden ja puolen tunnin jälkeen olin jo aivan poikki. En vain jaksanut sinne seuraavan taajamaan. Etsiskelyn jälkeen paikallistin rinteeseen nousevan hiekkasivutien. Ajovalot päällä lähdin tutkimaan pimeää. Hetken päästä jalkauduin tutkimaan maastoa. Löysin hyvän katajapöheikön, joka oli sopivan suojaisa touhuta leiri kasaan ajovalon loisteessa. Lähin kylä oli laakson toislle puolella rinteessä parin kolmen kilometrin päässä, ja valot pöheiköstäni sekoittuivat  sujuvasti maantien valoihin.

Neljäs vuoristopäivä alkoi klo 6 aurinkoherätyksellä, jonka jälkeen siirryin makuualustalle varjoon naapuripöheikköön. Unet jäivät taas vajaiksi, ja karavaanin liikkeellesaanti oli ponnistus. Puolta tuntia myöhemmin tapasin ranskalaisen fillarilähetin, joka oli matkalla Iranin kautta Kirgisiaan ja sieltä lentäen Intiaan ja ehkä vielä Kaakkois-Aasiaan. Innostuin selvittämään Intiassa polkemisen luonnetta. Päivä jatkui tasankopolkemisella, ja ilma oli selvästi kuivempaa kuin riisinlaaksossa. Onnistuin etenemään kohtuullisesti myös iltapäivän kuumimpina tunteina. Sitten jarruksi ilmaantui reipas sivuvastainen tuuli. Vähän ennen auringonlaskua tapaisin vielä espanjalaisen arkkitehdin, joka oli myös matkalla Iranin kautta Silkkitietä pitkin itään, ehkä jopa Kiinaan saakka. Andalusialainen Manuel kertoi, että Trabzon on hyvä paikka Iranin viisumin hankkimiseen, sillä siellä sen saa konsulaatista yhdessä päivässä. Myös ranskalainen oli matkalla Trabzoniin Mustanmeren rannalle. Kohtaamisen jälkeen jatkoin vielä pari tuntia pimeäajoa, vaikkei tiedossa ollutkaan niin isoa taajamaa, että siellä olisi hotelli. Manuel kertoi omasta yöpymisstrategiastaan, että huoltoasemien pihamaat ovat hyviä paikkoja, varsinkin sellaiset, jossa myös rekat viettävät yötä. Itse jatkoin strategialla etsiä pikkuinen sivutie, joka ei ole asutun alueen lähellä, ja sitten maaston tutkimista valojen kanssa. Nyt löytyi hieno rehevä rinnemetsikkö, jossa olivat päälajeina vuoristomännyt ja tammet. Puolessa tunnssa sain leirin valojen avulla pystyyn. Nukahtamista haittasi havainto, etten löytänyt villapuseroani, joka on kesäöinäkin tarpeellinen.

Viidenennen vuoristopäivän aamun tragedia oli oivallus siitä, että olin jättänyt villapuseron edellispäivän katajikkoon, kun olin aamun jatkounilla naapuripöheikössä. Moraalinen krapula oli melkoinen. Kuinka voin koheltaa näin pahasti perusasioissa. Itsesyyttely nousi Odessan tapahtumia korkeammille kierroksille, sillä tämähän oli täysin ja vain omaa syytäni, että hukkaan keskeisiä leiritarvikkeita tällä tavalla. Mietin vakavissani jopa palaamista julkisilla välineillä 100 kilometriä takaisin villapuseroa hakemaan. Pusero oli nimittäin todella hyvä ja mukava ja senkin kanssa olin ehtinyt tehdä kaikki aikaisemmat reissuni. Äh.

Vääntäydyin satulaan harmistuneena, mutta olsouhteet antoivat nopeasti muuta ajateltavaa. Tuuli voimistui koko ajan, ja se oli vastainen. Kiskoin jyrkän, kilometrin mäen vain vaivoin ylös keveimmällä vaihteella. Laskettelin kauppaan seuraavaan kylään vetämään henkeä. Ja sitten alkoikin ihan uusi jakso vuoristo-osuudella, sillä keli muuttui nopeasti. Viileä tuuli pudotti nopeasti lämpötilaa, takki piti laittaa päälle jo varhain iltapäivällä. Maisemat paljastivat myös pitkän nousun, joka vei solaan yli 1300 metriin. Solaa ei vain ollut merkitty karttaani. Kuuden kilometrin kitkuttelun teki kovan vastatuulen lisäksi vaikeaksi tihkusade, joka juuri ennen solaa kiihtyi. Ylhäällä oli teekoju, jonka suojissa keräsin voimia jatkaa sadeviitta lepattaen tuulessa. Laskun jälkeen edessä oli kymmenkunta puolipitkää 1-3 kilometrin nousua sateessa ja vastatuulessa. Matkanteko muuttui raatamiseksi, ja itsekseen kiroiluksi. Hämärän tullessa en ollut päässyt 50 kilometriäkään, kun saavuin pikkukaupunkiin, jonne vetäydyin vähän ylelliseen majoitukseen lämpimään. Kuuma keitto ja tee auttoivat sopeutumaan äkilliseen syksyn saapumiseen (vaikka perusteesini onkin, etteivät lämpimät ateriat ole mitenkään välttämättömiä arkiselle hyvinvoinnille). Mittari näytti kaupungissa 10 astetta, edellisiltana lämpötila oli samoihin aikoihin yli 25 astetta.

Kuudes vuoristopäivä jatkui syksyisenä. Lämpötila noin 12, ja satoi yhä. Tuuli oli sentään heikentynyt, ja enimmäkseen sivuttainen. Päivän alku oli kuitenkin pienessä mittakaavassa tragikoominen, sillä vain kilometrin jälkeen vanhan ajotakkini kylkivetoketju (joka on keskeinen ajonaikaiselle lämmönsäätelylle, varsinkin viileässä) sanoi sopimuksensa irti. Niinpä ryhdyin sadeviitan suojissa korjaamaan vetoketjua hohtimien ja klemmarin avulla. Vajaan vartin äherrys onnistui ja sain vetoketjun kuntoon. Sadetta jatkui kolme tuntia, sinä aikana nousin yhteen solaan ja laskettelin reippan laskun Bolun kaupunkiin, jonka liepeillä uskaltauduin riisumaan sadeviitan viiden kilometrin ajaksi. Olosuhteista huolimatta matka edistyi, sillä tuuli pysytteli siedettävän heikkona. 12 kilometriä Bolusta alkoi se viimeinen varsinainen vuoristonousu. Viiden kilometrin väännön aikana sade loppui ja aurinkokin pilkisti hetkeksi varovasti esiin. 900 metrin solassa pysähdyin laittamaan päälle kakkostakin ja muuta lämminta. Ja sitten alkoi 12 kilometrin hillitön kiihdytys 770 metriä alemmaksi. Reilussa vartissa olin alhaalla bensa-asemalla selittämässä tankkaajalle kestohymyni syytä. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta se ei mitenkään haitannut viestin perillemenoa.

Voittajafiilis oli melkoinen, kun lähdin polkemaan tasankoa jälleen kesäisessä säässä. Alhaalla oli 14-16 astetta lämpimämpää kuin solassa, ja aurinko paistoi. Ja ennen kaikkea Comanche Holidayni selvisi kunnialla myös noinkin rajusta laskusta. Ja Istanbuliin oli enää vajaa 200 kilometriä. Kuvittelin olevani jo rantatasanteella, mutta parin tunnin tasankoajon jälkeen edessä olivat vielä vuoriston matalat rippeet, ja nousu solaan, josta lähdin laskettelemaan pimeälle maantielle vielä 30 kilometrin pätkällä seuraavan isoon kaupunkiin. Pimeäajelun juju oli siinä, että voisin viettää yhden päivän enemmän Istanbulissa, jos venyttäisin jo seuraavana päivänä perille saakka.

Viimeinen maantiepäivä vei kesäisen mukavassa säässä ensin Izmitiin, jonka jälkeen esiin tuli Välimeri. Tunnetaso ponnahti taas pari pykälää. Muuten tunnetasoa oli jo ehtinyt nostatella urbaani maantieajelu kiihkeässä monikaistaisessa rytmissä. Liittymät ovat pyöräilijöille vaikeita kohtia, kun pitää ylittää poistuvien kaista ja sitten kohta myös tielle tulevien kaista. Kovassa liikenteessä se ei ole ihan ongelmatonta. Satamakaupunki Derincen jälkeen haastetta lisäsivät reippaat nousut ja laskut, sillä mitään rantatasennetta ei seudulla olekaan, vaan poimuileva naasto jatkuu vesirajaan saakka. Muutaman raskaan kiipeämisen jälkeen pääsin perille Gebzeen, jossa tiedossa oli "luotsin" kohtaaminen. Tyttäreni ystävä Eren halusi tulla vastaan. Yhdessä sompaillimme vielä 20 kilometriä hankalaa valtatietä, ennen kuin Eren ohjasi karavaanini muutaman kaupunkiruuhkasumpun läpi rantaan, jossa koko lähestymisajon luonne muttui radikaalisti. Nyt pystyimme ajamaan leppoisaa rantatietä, jonka puistikossa kulki suurimman osan loppumatkaa pyörätie. Vastaanottosaattueeseen liittyi myös toinen tyttäreni ystävä, Cem, ja rauhallisesti ajellen seurailimme rantaa ja hörpimme teetä. Itse asiassa matkanteko jotenkin jäi sivuseikaksi ja liika rauhallisuus aiheutti sitten sen, että pimeä tuli liian aikaisin ja loppumatkan saimme kiskoa sitten reippaammin melko ruuhkaisella pyörätiellä kohti Kadiköyn lauttarantaa. Siltoja pitkin ei pyörällä pääse Istanbulissa Aasiasta Eurooppaan. Bosborinsalmen ylitys lautallakin oli elämys, sillä laivaliikenteen määrä on hätkähdyttvä. Kun rahtilaiva ilmestyy pienine valoineen pimeästä ja kun horisontissa vilkkuu samaan aikaan metropolin valoketjut, niin voi vain huokaista, että tämäkin kohtaaminen sujui hyvin.

Cem jäi Aasian puolelle, mutta Eren luotsasi vielä viimeiset kilometrit Karaköyn laiturista Galatan sivuitse ja Besiktasin joukkeen purettavan stadionin kupeesta kohti Taksimin aukiota, jonka lähellä tyttäreni Milja asuu. Ja loppusuorallakin oli vielä kaksi melkoisen rajua kukkalanousua ikään kuin sopivana loppumausteena.

Perille pääsyn ihme tuntuu melkoisen epätodelliselta, sen verran tapahtumarikas tämä viiden ja puolen viikon ajomatka on ollut. Ja myös poikkeuksellisen raskas. Aikataulun laadinta ei tällä kertaa onnistunut kovin hyvin. Jäljellä on vielä pari päivää suuren Istanbulin ihmettelyä ennen paluulentoa. Ensimmäinen päivä vähän karkasi levätessä ja pyykkiä pesten, mutta ehdin jo saada tuntuman siitä, kuinka hieno kaupunki Istanbul onkaan. Istanbul on ainakin kissojen kaupunki, niin paljon niitä on ja niin luottavaisina ne makoilevat jalkakäytävillä. Niin, ja Taksimin aukiokin on rauhallinen. Vesitykki on yhä pelotteena ison aukion reunalla, samoin kymmenet poliisit, jotka päivystävät paikalla. Aukiolta lähtevällä suositulla kävelykadulla lauletaan pippurikaasusta ja vesitykeistä kertovia protestilauluja kaiken kaupallisen humun keskellä. Mutta väkivallan välitön uhka on kaikonnut. 

Ps. Väkivallan välittömän uhkan väistyminen ei sitten kestänyt montaa päivää. Vain pari päivää myöhemmin sain mielenosoituksen kuvaustilanteessa oman annokseni kyynelkaasusta, joka kirveli silmissä ja tuntui keuhkoissa. Kaasun ja vesitykkien ahdistamina väkijoukko pakeni useamman kerran katuja ja kujia pitkin. Myös toimittajia pidätettiin ja jopa hakattiin. Ja kaiken lisäksi alueelle tunki sitten myöhemmin vielä hallitusmyönteisiä huligaaneja puukkojen ja keppien kanssa. Kriisin ratkaisuun on vielä pitkä matka.