Polkupyörällä Islannissa: Hella 295 km

10.7. sunnuntai, Hella 295 km

Parin päivän visiitti rehevähköllä maatalousaluella sisämaassa on nyt ohi. Polkaisin lauanati-iltana reippassa mutta viileässä sivumyötäisessä aivan sen alkuperäisen Geysirin lähistölle, sen, josta geysir sanana on peräisin. Matka oli yllättävä vehreydessään. Karujen rannikkomaisemien jälkeen en odottanut näkeväni vihreiden niittyjen paljoutta, laitumilla juoksentelevia hevoslaumoja, lehmiäkin. Istutusmetsiköitäkin oli runsaasti, useimmiten ne olivat aidattuja, jonkun yksityisiä projekteja. 

Sää vaihteli, taas. Tuuli tyntyi yllättäen muutam´ksi tunniksi, ja ryhtyi ripsimään vettä, mutta kovin hillitysti, eikä sadeviitta päällä tarvinnut ajella kuin puolisen tuntia. Päädyin puoliltaöin telttailemaan istutetun pajurivistön suojiin niityn reunaan. Leiriä pystyttäessäni katselin kuinka etäällä geysir purkautui taivaalle muutaman minuutin välein. Se on Strokkur-geysir, todella säännöllinen, itse Geysir purkautuu harvemmikn, 1950-luvulla turistit innostuivat tukkimaan sen purkautumiskanavia kivillä, joiden tarkoitus oli 'herätellä' Geysiriä purkautumaan.

Yö oli taas viileä, mutta aamulla aurinko oli kovin vieraanvarainen, suorastaan kesäinen. Rohkenin jopa polkaista t-paita päällä 5 km Geysirille, mutta loppupäivä piti toki ajaa takki päällä, tuuli oli sen verran rajua, Strokkurin ympärille oli ryhmittäytynyt satapäinen monikansallinen joukko ihmettelemään, joku onneton juniori onnistui asettumaan purkaushetkellä tuulen alle ottamaan luomu-suihkun. Purkaukset ovat vähän eri kokoisia, pieniä, isompia ja isoja.

10 km:n päässä on Gulfoss, Islannin isoin vesiputous. Se on sellainen kaksiportainen pauhaava energiavirta, jota voisi katsella tuntikausia. Putouksilla tapsin jyväskyläläisen muusikkopariskunnan. Suvi ja Olli tiesivät kertoa, että rannikon ongelmakohdan pääsee kiertämään pohjoisempaa Heklan takaa sieltä pikkujäätiköiden lomitse, mutta että pikkujokien, matalien sellaisten läpi pitäisi kahlata pyörää työntäen. Jotenkin ajatus ei oikein kiehdo. Tapsin myös kaksi saksalaispolkijaa, jotka olivat tulossa saaren läpi jäätiköiden lomitse, ja heidän mielestään kahlaaminen olisi pikkujuttu. Mutta nämä müncheniläiset it-insinöörit olivat sen verran karaistuneen oloisia, etten täysin vakuuttunut tästä pikkujuttuarviosta. Ajatus kylmästä kyydistä, toista sataa kilometriä sorateita, joille autoistakaan ei päästetä niitä, jotka eivät ole nelivetoisia, ja nimenomaan asumattomista seuduista on tietysti kiehtova, mutta yhtälössä tökki se, että toinen insinööreistä aprikoi ääneen, että yksi versio tästä kiertoreitistä oli kiinni vielä kaksi viikoa sitten lumen vuoksi.

Ehkä lasken sittenkin sen varaan, että poishuuhtoutuneen silllan tilalle rakennetaan 3-4 päivässä tilapäisratkaisu, niin kuin pari ihmistä arveli Selfossissa.

Paluu rannikoille sujui älyttömässä vastatuulessa, joka ei kuitenkaan ollut ilkeän viileätä, pisteet siitä paikalliselle kesälle sentään. Mutta aika nuutuneena pääsin Hellan laupungin lähistölle. Löysin tienvierestä eräänlaisen arboretumin, metsikön, johon on istutettu näytille koivuja ja mäntyjä ja monenlaisia puita nimikyltteineen kaikkineen. Asetuin metsikön reunaan niityn kupeeseen pois opastetulta puuntuntemuspolulta,

Kaikenalaiset kahlaajat mekastavat ulkona kilpaa Ykköstiellä hurruttavien monsterimaastureiden renkaiden kanssa.

< edellinen blogipäivitys