Paluu Jäämereltä, Jällivaara 3430 km

Paluu Ruotsin Lapissa on sujunut hieman nihkeästi, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta karavaani kulkee, eikä tällä kertaa edes koirat pahemmin hauku perään (niin kuin aiemmilla matkoilla).

Tietenkin Kilpisjärvelle olisi pitänyt pysähtyä vähintään pariksi päiväksi ja lähteä vaeltamaan tuntureille ja kapuamaan rinteille puurajan yläpuolelle, joka on Kilpisjärvellä yllättävänkin korkella. Järvi on noin 500 metrissä ja puuraja on muutamaa kymmentä metriä korkeammalla. Mutta kun aikatauluni on ihan liian tiukka ylimääräisiin päiviin, jo koko vierailu Kilpisjärvelle oli jäädä tekemättä, kun laskin päiviä. Mutta kannatti tulla, edes 20 tunniksi. Sain pikkumökin 35 eurolla lähes rannasta, ja illalla pääsin ihailemaan tarkemmin järven kauneutta, keli oli hyvä. Aamulla oli sumuista tai sitten ne olivatkin pilvet, jotka roikkuivat alhaalla. Kaakkurit mekastivat lähistöllä kuin piirrettettyjen elokuvien ankkahahmot.

Ruokakaupassa olisi voinut maksaa useammallakin valuutalla. Kilpishallin edessä on infopylväs, joka valistaa vierailijoita, että Kilpisjärvellä on 9 kk vuodessa hyvät hiihtokelit ja 3 kk vähän huonommat hiihtokelit. Jäät lähtevät järvestä juhannuksen tietämillä. Asukkaita on 112, joista vanhojapiikoja on 9 % (tästä väestötieteellistä seikasta en muistanut kaupassa enkä myöhemmin metsähallituksen luontokeskuksessakaan udella lisätietoja.

Luontokeskuksessa sain päivitettyä blogia edellisen kerran. Paikalla ravasi raittiin ilman puremia kolmekymppisiä vaeltajia. Joku oli ollut tunturissa telttailemassa, kun oli ollut se hirmuinen yö, joka jäädytti minutkin Norjan puolella, ja heidän telttansa oli repeytynyt aamulla. Virkailija kertoi taivastelleensa, että toivottavasti kenellekään ei satu mitään, puhuri oli ollut sen verran rajua. Sain hieman balsamia haavoihini, etten ollut oikein selviytynyt niin hyvin kuin olisin halunnut omasta tunturiretkestäni. Keli oli ollut todella raaka. En ollut ymmärtänyt varautua siihen, elokuussakin pitäisi olla mukana keittovälineet tai vähintään termospullo, jotta saisi edes kupin kuumaa lämmittämään mieltä ja kehoa ankarissa olosuhteissa.

Paluu Kilpisjärveltä Karesuvantoon sujui puolitoista tuntia nopeammin kuin tulo. Olin kavunnut 8 tunnissa Vikkurin leirintäalueelta ylös ja palatessa ohitin paikan kuuden ja puolen tunnin jälkeen lievästä sivuvastaisesta tuulesta huolimatta. Itse asiassa reuhdoin vähän liiankin lujaa, ajatuksena oli ehtiä Karesuvantoon ajoissa noin klo 22 mennessä majoituksen varmistamisesksi. Ja Karesuvannossa olisin lähemnpänä seuraavan illan majapaikka, muutoin olisin pysähtynyt uudestaan yöpymään kosken kohinaan Vikkuriin.

Vaikka maisemat olivat samat kuin tullessa niin niiden näkeminen eri kulmasta oli mielenkiintoista. Itse asiassa vasta palatessa oivalsin paremmin, kuinka isojen tunturien lomasta Käsivarrentie paikoin pujotteleekin. Ja palatessakin sai muutaman isomman nyppylän kiskoa ylös. Yhden tunturin päällä oli kolme tuulivoimalaa, mutta vain yhden lavat pyörivät. Suosuorat olivat edelleen pitkiä.

Karesuvannossa pähkäilin jonkin aikaa majapaikan etsimisessä ennen kuin päädyin tietämättäni brittifirman joulupukkisafarihotelliin. En osannut odottaa, että respassa on parikymppinen nuori nainen, joka ei osaa suomea. Hotellin hinnat olivat liian korkeat, mutta he vuokrasivat myös huoneistoja 30 eurolla. Yrityksen sesonki on talvella, joten sain 4 huoneen huoneuston pilkkahinnalla. Rivitaloyhteisön pihalla oli kolmisenkymmentä moottorikelkkaa odottamassa talven tuloa.

Mutta huoneustosta ei ollut muuta erityistä hyötyä kuin se, että vessa oli lämmin ja sisällä. Keittiötä ei ollut enkä saanut vettä lämmitettyä. Kämppä oli muutettu 10 sängyn pakettimatkamajoitustilaksi, jossa on olohuone. Valitsin pienimmän huoneen, jonka sai helpoiten lämpimäksi siirrettävällä patterilla. Mutta päätin lähteä takaisin Käsivarrentien varteen ihmettelemään saisinko jostain lämmintä juotavaa.

Lähes tyhjässä pubissa investoin heräteostoksena myös pizzaan, joka tuntui super-de-luxe-juhla-aterialta. Kestin urheasti tv:n typerältä tuntuneen ohjelman metelin. Kuukauden leirielämän aikana olen vieraantunut niin "normaalista" melusaasteesta, että Kilpisjärven mökin jääkaapin hurinakin tuntui liian rajulta. Itse asiassa hölmöilin siellä sen jääkaapin kanssa. Jossain kohtaa sain tarpeeksi hurinasta ja kytkin koko jääkaapin pois päältä. No, klo 7 sitten aamutarpeilla huomasin, että minulla on lievä vesiongelma sulaneen jään kanssa, eikä jatkounista sitten enää tullut mitään, kun jouduin kuivailemaan vettä ja laittamaan jääkaapin uudestaan metelöimään.

Pubin mies tiesi kertoa, että brittifirma teettää kaikki maalaus- ja remontointityönsäkin briteillä. Rivitalopihan yhdessä talossa olikin notkunut pari-kolmekymppisiä brittejä. Eli että firman työllistävä vaikutus lappilaisesta näkökulmasta ei ole varsinaisesti paras mahdollinen. Asia vaatisi tietysti tarkempaa perehtymistä ennen kuin ryhtyy varsinaisesti arviomaan firman toimintaa, mutta jotenkin kehitysmaatutkinto-opintojeni muistista putkahti esiin samantyyppisiä yrityselämän rakenteita kolmannesta maailmasta.

Aamulla lähdin etsimään Karesuvannon keskustaa. En löytänyt sellaista, sillä rajataajaman painopiste on Ruotsin puolella Karesuvandossa. Sillan ylitys Ruotsiin sujui kuin minkä tahansa sillan ylitys. Siinä ohessa havahduin siihen, etten ole käynyt Ruotsissa yli 20 vuoteen.

Turisti-infosta sain ystävällistä palvelua ensin ruotsiksi mutta kun paikalle ilmaantui meänkielinen paikallinen, tajusin, että asiat hoituvat hyvin suomeksikin. Viisikymppinen mies totesi, että kaikki nuoret eivät enää oikein perehdy kunnolla meänkieleen tai suomeen mutta että kalastus- ja metsästyskieli ovat kyllä niin vahvasti suomea, että ken metsästää tai kalastaa, osaa kyllä suomea, vaikka olisi nuorikin.

Laestadiuksentien ruokakaupan ulkopuolella oli väkeä jutustelemassa, enemmikseen puhe oli meänkielistä. Kaupassa sai tietysti maksaa euroillakin. Läheisellä bensa-asemalla oli myynnissä kaikkea mahdollista poronsarvista alkaen. Vaihdoin Norjan kruununi Ruotsin kruunuiksi. Vaihtokurssi ja sen edullisuus jäivät hieman epäslväksi, kun en saanut tapahtumasta mitään tositetta. Mutta arvioin mahdollisen kurssitappion siedettäväksi ottaen huomioon, että seuraava pankkiautomaatti tai pankki olisi 200 kilometrin päässä, ja voi olla että eurot eivät enää kelpaa sadan kilometrin päässä ruokakaupassa.

Sää oli mainio. Aurinko paistoi eikä sivuvastatuulta ollut kuin nimeksi. Mutta 15 kilometrin päässä odotti 12 kilometrin tietyömää. Kaksi tuntia kiroilin sepelin tärinässä ja pölyssä. Sepeli oli melkein yhtä pahaa kuin Venäjällä Raja-Joosepin toisella puolella. Tosin sepelin raekoko oli pienempi eli siihen oli muodostunut helpommin uria, joita sitten yritin seurailla milloin tien vasemmalla milloin oikealla puolella, pitkät matkat ajoin keskellä tietä, vaikka muutakin liikennettä oli. Eli välillä piti väistellä, mutta kiitettävästi autoilijat ymmärsivät urakkaani eivätkä hätkähtäneet vaikka tulin vastaan väärällä puolen tietä ja 90 % heistä ymmärsi pölyhaitan vuoksi hiljentää vauhtinsa todella hitaaksi.

Illemmalla menoni alkoi vähän ryytyä ja tajusin, että olin edellispäivänä todellakin reuhtonut liikaa Kilpisjärveltä palatessa. Vittangissa hakeuduin camping-aluelle, mutta respan mies oli jo poistunut. Jäljellä oli suora puhelulinja miehelle, joka ei toiminut, mutta nauloissa oli roikkumassa myös vapaiden mökkien avaimia. Hintalista vähän hirvitti, sillä jäljellä oli enää luksusmökkejä. Polkaisin Tornionjoen yli kilometrin päähän Vittangin kylään etsimään bed & brekfast -paikkoja (Tornionjoki ei ole yläjuoksulla rajajoki). Löysin yhden, joka oli jo kiinni, sekä toimintansa lopettaneen hotellin, eli palasin leirintäalueelle.

80 euron mökissä oli wc ja suihku ja keittiö ja kaksi huonetta, mutta yllättäen aamulla respan mies totesi, että selviän keikasta 40 eurolla. Myönnän, etten osannut odottaa tällaista diplomatiaa. Joskus nuoruudessani yritin pienen ruotsalaiskaupungin kaupassa tinkiä verryttelytakista, ja sain närkästyneen opetuksen siitä, että hinta on se mikä on ilmoitettu, piste. Eli mielikuvani ruotsalaisten joustokyvyistä tällaisissa tilanteissa oli jumittunut turhaan tuohon yhteen tylyyn kaupantekoon.

Lauantaiksi oli luvattu koko päiväksi sateita, mutta pääsin puoleen väliin Jällivaaraa poutasäässä. Meno ei vain muuten ollut irtonaista. Ehkä se Kilpisjärven paluu painoi vielä, ehkä ei olisi pitänyt syödä sitä makkaraa aamiaiseksi. Ehkä ongelma on psyykkinen. Paluu on aina vaikeaa. Matkan kohokohdat ovat jo selkeästi takana, ja vielä pitäisi reuhtoa 600 kilometrin päähän Uumajaan, ja sitten vielä reilusti yli 400 kilometriä Vaasasta Helsinkiin. Pitää löytää se taistelutahto esiin.

Intoani ei mitenkään lisännyt se, kun havaitsin palanneeni havumetsä- ja samalla talousmetsävyöhykkeelle. Tuijoitin hämmentyneenä valtavia, tuoreita avohakkuuraiskiota. Tunne siitä, että olen palaamassa jostain kaukaa, voimistui. Sitten alkoi tihkusade, joka siinä vaaroja kiivetessä ehti reilussa neljässä tunnissa voimistua. Ohitin vielä kuolleen poronkin, joka makasi tienposkessa kuin naudan raadot Intian maanteiden piennarpusikoissa.

Kolme kilometriä ennen Jällivaaraa lähdin seuraamaan Skogshotell-opasteita, jotka veivätkin lähemmäksi naapuritaajama Malmbergiä kuin Jällivaaran keskustaa. Metsän keskellä on myös pientalokaupunginosa, jossa on hämmästyttävän monella pihalla vanhoja amerikanautoja. Sain parillä kympillä sängyn lämpimästä. Huomenna on uusi päivä.