Kohti Jäämerta, Saariselkä (Inari) 1550 km

Reissu on edennyt parissa viikossa lähes Ivaloon saakka, illalla on tarkoitus polkaista Venäjän rajan tuntumaan, ja sitten huomenna kohti Murmanskia.

Lieksan jälkeen tie vei pitkille ja myös hiekkaisille korpitaipaleille rauhaan kaikesta, paitsi hyttysistä, joista innokkaimmat kävivät suoseutujen pikkuteillä päälle jo pitkissä ja hitaissa nousuissa. Henkinen maastoutuminen sujui niin hyvin, että Kuhmon iltatorin väenpaljous tuntui jo aivan valtavalta. Haikea ja herkkä laulanta vaan ei oikein tuntunut sopivan yhteen helteen kanssa. Kostamuksen läheisyys näkyi kaupan asiakaskunnan koostumuksessa. Illalla Kuhmon Kuumussa leiriydyin hylätylle uimapaikalla kuuntelemaan kuikkaa ja lokkeja ja silkkiuikkuja ja hyttys-vuvuzeloja.

Suomussalmelle polkaisin Raatteen museotien kautta. Reitin varren potentiaalia isoksi ulkoilmamuseoksi ei ole oikein hyödynnetty yhtä kunnostettua puolustusasemaa lukuun ottamatta. Eli mitä missäkin tapahtui ja milloin -infopisteitä olisi voinut olla itse tielläkin. Raatteen portin infopaikka oli jo kiinni kun sinne saakka pääsin, mutta sen yhteydessä on hieno ja pysäyttävä talvisodan muistomerkki: avaralla kentällä on yksi kivenlohkare jokaisen Suomussalmella menehtyneen muistoksi riippumatta vainajan kansallisuudesta. Sodan kuin sodan järjettömyys muuntuu konkreettiseksi.

Raatteen tiellä rusahti myös vasen polkimeni rikki. Ilmeisesti vasemman polven vaatima hieman erikoinen ajoasento kuormittaa poljinta liikaa sen päästä tai sitten poljin kärsii iltaisista maastoutumisista. Mutta se on pääsääntöisesti juuri vasen poljin, joka matkoillani rikkoutuu. Eli varapoljin pitää olla reissuillani aina mukana, uuden varapolkimen sain sitten Kuusamosta.

Suomussalmella maastoon ilmestyivät myös ensimmäiset porot ihmettelemään matkantekoa. Ne tuntuvat reagoivan herkemmin polkevaan ihmiseen kuin autoihin, mutta tämä on vain etelän miehen alustavaa spekulointia. Jotenkin niiden läsnäolo on rauhoittavaa, ne ovat kuin lehmät Intiassa, jotka rikkovat liikenteessä autojen ehdottoman ylemmyyden tilankäyttöön. Lisäksi leiripaikoillakin tietää aina, että ylimääräisellä etäisellä rasahduksella on aina täysin perusteltu syy. Eikä rasahduksia tarvitse sen kummemmin jäädä kuuntelemaan ja analysoimaan lisää.

Suomussalmella ymmärsin vihdoin myös etäisyyksien merkityksen. Vaikka kuinka teoreettisesti tiedostaa, että Suomi on valtava pinta-alaltaan suhteessa väkimäärään, niin pikkuhiljaa se konkretisoituu tien päällä mäkiä ja vaaroja hinkataessa. Ja että terveyskeskukseen voi olla matkaa yli 70 km, ei ole enää naurun asia. Mutta Suomussalmen Juntusrannassa kyläkauppias tuntui kuitenkin olevan suhteellisen  tyytyväinen siihen, että kunnan keskustaan Ämmänsaarelle pääsee linja-autolla sentään kaksi kertaa päivässä.

Kuusamon jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt aletaan jo olla aika pohjoisessa. Etäisyydet kasvoivat yhä. Tosin Lapin rajan ylityksen jälkeen maasto yllättäen tasoittuu, kun vaarat alkavat vaihtua laajoiksi soiksi ja sulavapiirteisiksi tuntureiksi. Kiipeämistä on vähemmän kuin etelämpänä. Kasvillisuus pysyy muuten suurin piirtein melko samantyyppisenä. Horsmat ja peruna kukkivat. Vasta Sodankylän jälkeen koivut alkavat kutistua.

Reitti Sallatunturin kupeesta Savukoskelle Kemijoen varteen ja Savukosken takamaille on myös ollut avartava kokemus. Autioituvia taloja löytyy jo Savukosken keskustaajaman alueelta, eikä kunnan keskusta ole kovin suuri. Pikkutie Savukosken Tanhuan kautta kohti Sodankylää on pyöräilijän unelmareittejä. Soita ja vaaroja kapealla päällystetyllä tiellä, joka on noin 1,5-kertaa pyörätien levyinen, eli ympäröivän kasvillisuuden ja maaston läsnäolo tuntuu lähellä ja konkreettisena. Jokunen porokin käyskentelee tiellä siellä täällä. Ja liikennettä on todella vähän.

Sodankylän jälkeen olen edennyt myötätuulessa kohti Ivaloa, jonne on enää reilun poronkuseman verran matkaa. Tie on ollut hyvä mutta piennar kapea. Porojen herkistämät autoilijat huomioivat kuitenkin hyvin pyöräilijän.

T-paitakelejä on riittänyt Salla-Savukosken sadepäivää lukuun ottamatta tänne saakka, mutta viime ilta ja yö olivat jo sen varran vilpoisia, että viiteet takkikellien alkamisesta ovat jo selvät.

Kaiken kaikkiaan reissu on edenneyt pienin vaivoin ilma suuria särkyjä tai huolia. Kolilla rikkoutuneen sisäkumin lisäksi olen paikkaillut nailonpaikoilla sivulaukkujen päällä kuormassa matkaavaa putkikassia, jonka saumat ovat repeilleet (ottakaa reissuillenne nailonpaikkoja mukaan!),  ja lisäksi yksi takavanteen pinnoista löystyy joka toinen päivä, eli pinnoitus pitää kyllä tarkistaa joka aamu.

Illalla siirryn leireilemään rajan pintaan, jotta sitten huomenna pääsen testaamaan Venäjän rajamuodollisuuksien sujumista. Vastaan tulleet saksalaispyöräilijät väittivät, että Raja-Joosepin tuolla puolen tie olisi ensimmäiset 15 km ihan kauheassa kunnossa ainakin pyöräilyn näkökulmasta.